Ruokapainotteinen isänpäivä

Isänpäivä on meidän perheessä ollut tänään yhtä kuin mässäilypäivä, ei hullumpaa sanoisin!

Sen lisäksi että olen noin puolet päivästä touhunnut tänään keittiössä, on täällä ehtinyt tapahtua myös seuraavaa.

Yritin lisäillä kotiin joulua, jossain onnistuen mutta enimmäkseen turhautuen. Vaikka yleisesti tykkäänkin melko pelkistetystä sisustuksesta, on pelkistetystä aika vaikea saada luotua jouluista tunnelmaa. Taidan tulevana viikonloppuna suostutella naapurin rouvan kanssani pieneen askartelusessioon, terkut vaan Katjalle!

Myös 6-vuotiaana lapset taitavat elää jotain niistä kuuluisista vaiheista? Ainakin tuo meidän kohta 6-vuotias on tuntunut olevan niin kiukkuisella tuulella vähän väliä, että ihan normaalia tämä ei ole. Tänään kiukuttelut ehkä selittynevät sillä, että koko eilinen ja aamu odotettiin sitä hetkeä kun isille saa käydä antamassa lahjan, ja loppupäivä oltiinkin niin väsyneinä, ettei silmät meinanneet pysyä auki.

Pöytää kattaessa mietin, ottaisinko kuviin mukaan Nooan pöytään useasti raahaaman räikeän pinkin Minni-nokkamukin. En tiedä, mistä se on yhtäkkiä pompannut esiin muutaman vuoden piilottelun jälkeen? Päätin kuitenkin rajata sen kuvien ulkopuolelle.

Olen ihmetellyt, miksi isänpäivä ei enää saisi olla isänpäivä. Lähimmäinen-päivä nimettäköön vaikka erikseen, mutta pidetään kiinni iseistä ja äiteistä, myös tytöistä ja pojista jos yksilö niin itse tahtoo. Älkää viekö karaokelaulajilta Aikuista naista, puhutaan ja kohdataan asiat niin kuin ne ovat.

Hyvää isänpäivää!

Hei, mitä kuuluu?

Arkivaroitus, tämä postaus sisältää ruusuja ja risuja, arkista jaarittelua ja ehkä vähän juhlahumuakin! Ehkä on hyvä aloittaa toteamalla vielä kerran, etten tykkää talvesta. Joulusta kyllä, kauniista maisemista myöskin, mutta kylmyys ja pimeys on tehty ihan muita ihmisiä varten. Yritin valmistautua etukäteen ostamalla purkin vitamiineja kaappiin, täyttämällä karkkivarastot suklaalla ja suunnittelemalla töitä niin ettei kotona tarvitsisi tehdä paljoakaan iltaisin. Muuten kaikesta on selvitty ihan ok, mutta aamut ei vaan ota sujuakseen ja toiseksi, into lenkkeilemiseen on tippunut tuhannesta aika lähelle nollaa. Kuka haluaa lähteä ulos liukastelemaan lenkkarit jalassa pakkassäähän, varsinkin kun ulkona näyttää siltä että olisit lähtenyt lenkille puolenyön jälkeen? Myönnän, aika paljon helpompaa on viime aikoina ollut turvautua siihen suklaalevyyn (paitsi että Fazerin sininen jostain syystä ei enää maistu samalle kuin ennen?).

Samalla kun itsesi tekee mieli porautua yhä useammin makoilemaan sohvan nurkkaan, ovat lapset yrittäneet huijata koko ajan enemmän tv/padiaikaa. Saimme vihdoin ostettua uuden telkkarin vanhan huonosti toimivan tilalle, sillä seurauksella että nyt noita mustia hirvityksiä löytyy meiltä kaksi. Ennen lapset saivat rauhassa tapella siitä, katsotaanko sillä kertaa Ryhmä Hauta vai My Little Ponya, mutta nyt jompikumpi toteaa kylmänviileästi, että mene katsomaan toisesta telkasta. Tästä lähtien arkena ei siis pelkästään keskustella siitä, kuinka paljon telkkaa saa katsoa vaan myös siitä, miksei molemmat saa olla omilla televisioillaan yhtäaikaa – great!

No mutta, onneksi arki on pääasiassa ihanaa. Ja välillä sen katkaisee viikonloppu ja juhlat. Juhlia sun muita tapahtumia meillä onkin viime aikoina ollut aika paljon, jopa niin paljon, että Minea ihmetteli onko koko ajan pakko juhlia. Ensin oli meillä kahdet kutsut ja baby showerit, sitten halloween, siihen perään naapuruston pikkujoulut, toiset vauvakutsut ja välissä parit lastensynttärit. Ennen joulua on vielä ainakin parit synttärit, yhdet pikkujoulut ja Minean jumpan joulunäytös. Että onhan noita kerääntynyt melko paljon parille kuukaudelle. Viime lauantain pikkujouluihin kävin jopa ostamassa uuden mustan samettimekon ja aika monet meikit. Arkisin olen huono meikkaamaan poskipunaa ja aurinkopuuteria enempää, mutta nyt tuli Kicksistä ostettua vähän kaikenlaista. Eniten ihastuin kosteuttavaan kasvosuihkeeseen, jota olen suihkinut meikin päälle silloin tällöin. Oman ihoni ongelma on nimittäin juuri pintakuivuus ja sameus, joten suihke antaa sitä kaivattua hehkua ja kosteutta. Toinen suosikkini on Kicksin nestemäiset mattahuulipunat, joita ilman en taida enää haluta pärjätä. Ostin varuilta kaksi väriä, ihan vain siksi että nämä ovat vähän kuin maalia – levittyy peittävästi ja kestää superhyvin.

Mitäs teidän arkeen? 

Asenne kunnossa

Se taitaa olla aika pitkälti asenteesta kiinni, miten elämäänsä ja asioihin yleensäkin suhtautuu? Että onko liikaa tekemistä vai paljon kivoja harrastuksia, hirveästi siivottavaa vai ihana oma koti laitettavana, työstressiä vai itsensä haastamista uusilla ajattelutavoilla ja niin edelleen. Ihan omanlaista asennetta vaati sekin, että syyslomalla lähdimme Kertun kanssa neljän lapsen kanssa kolmeksi päiväksi reissuun, mutta rohkeasti otimme haasteen vastaan haha. Kun molemmat lähdimme matkaan sillä ajatuksella, että aikatauluja ei ole, kiirettä ei ole ja kaikki tulee varmasti menemään lopulta hyvin, niin kokonaisuus olikin yllättävän onnistunut, ja hyvä niin, sillä muuten kynnys uuden reissun järjestämiseen olisi saattanut kasvaa. Positiivisella asenteella pääsee aika pitkälle!

Lapset on aina niin ihanan välittömiä ja aitoja itsejään. Silloin kun kiukuttaa, niin on ihan ok heittäytyä levynä maahan tai jos tekee mieli riehua, laitetaan koko homma ranttaliksi, oli paikkana sitten hienompi ravintola tai hoplop. Kaikkein ihmeellisin juttu on se, ettei lapsia tunnu koskaan haittaavan sää. Oli kylmä, märkää tai tuli taivaalta vaikka jääpuikkoja niin lapset on ulkona ihan yhtä mielellään. Toista se on allekirjoittaneella. Asennekysymys kyllä, mutta en vaan  ihan aina keksi, millä saisin tsempattua itseni sietämään kylmää ja pimeää. Naurettiin tällä viikolla naapurin kanssa, kun yhtenä iltana seisottiin lähipuistossa lasten kanssa, ja kello kuudelta oli jo niin pimeää, ettei eteensä nähnyt. Jos joku tulisi tekemään dokkaria Suomesta, voisi ulkomaalaiset huvittuneina ihmetellä sitä, kuinka hullut suomalaiset vie lapsensa ulos leikkimään keskellä yötä!

Onko teillä hyviä keinoja, joilla tsemppaatte itsenne tekemään ei-niin-mieluisat jutut? Itse ajattelen, että eat the frog on yleensä aika toimiva periaate eli tee ensin ne asiat, jotka tuntuu tylsimmiltä – sen jälkeen jäljellä on vain kivoja juttuja. Kylmyys ja pimeys ei taida tällä taktiikalla hävitä mihinkään, mutta onneksi on joulu, kynttilät, lämpöiset neuleet, viltit ja glögi. Yritetään keskittyä niihin, siitäkin huolimatta että meillä on ollut havaittavissa pientä 3-vuotis uhmailua ja sen mukana tuomaa haastetta.

Tauko somesta?

Yllätin itseni viikonloppuna ajattelemasta, että tauko sosiaalisesta mediasta, ja kännykkäriippuvuudesta yleensäkin, tekisi tosi hyvää! Olisi varmaankin aika tyhjää ja outoa niinä hetkinä, kun ei ole mitään tekemistä etkä voisi turvautua selailemaan instagramin kuvavirtaa – esimerkiksi jonottaessasi pitkän kassajonon häntäpäässä tai istuessasi yksin työpaikan kahvipöydässä. Aivan varmasti kaipaisin ystävieni lyhyitä videopäivityksiä, sisustuskuvia jotka saa huokailemaan ihastuksesta ja facebookin tilapäivityksiä, jotka ihan oikeasti herättää ajattelemisen arvoista keskustelua. Ilman kännykkää en tietäisi uutisistakaan mitään, sillä luen nykyään etenkin Hesarista mielenkiintoisimmat artikkelit päivän luppohetkinä puhelimen näytöltä, muunlaiseen uutisten seuraamiseen ei oikein tunnu olevan aikaa. Oma aika tarkoittaa nykyään useimmiten Netflixiä tai Yle areenaa, ja uskonkin että tv:n aika on seuraavien sukupolvien myötä mennyttä. Siirtyisinkö puhelimesta takaisin kirjojen pariin vai tarkoittaisiko mediatauko pidempiä yöunia? Tulisiko ilman blogia urheiltua enemmän tai keksisinkö somen tilalle jonkun muun aikaa vievän harrastuksen, ja olisiko se yhtään sen parempi?

Se, mikä sai minut ajattelemaan koko asiaa, oli hetki jolloin huomasin koko ajan haaveilevani jostakin uudesta hankinnasta, koska olin ensin selannut instagramia ja heti sen jälkeen saanut vähintään kymmenen uutta ideaa, kuinka ratkaista sisustuksemme ongelmakohdat tai kuinka piristää tylsää vaatekaappiani. Aloin ärsyyntyä kun huomasin, että raha todella ratkaisee, ja lähes kaikki ihailemani inspiraation lähteet ovat panostaneet omaan ympäristöönsä niin suuria summia, ettei tavallisella ihmisellä tule koskaan olemaan mahdollisuutta tavoitella samaa – oli kyse sitten tuolin tai käsilaukun ostamisesta. Kauneimmat sisustukset ovat joko täynnä designia (ja onhan se vaan aika paljon helpompaa sisustaa tyylikkäästi ajattomilla klassikoilla kuin kertakäyttötavaralla) tai toisessa ääripäässä, oivaltavasti rakennettuja kierrätyskoteja, jollaiseen lopputulokseen pääsee käytännössä vain kuluttamalla puolet elämästään tekemällä löytöjä ympäri nettiä ja kirpputoreja. Harva kaunis koti tai inspiroiva tyyli on ihan vahingossa syntynyt, vaan oli tuotteet sitten hankittu mistä tahansa, tyyligurut ovat käyttäneet ison osan ajastaan tyylin pohtimiseen ja luomiseen. Somessa kaikki näyttää niin helpolta ja tavoiteltavissa olevalta, mikä aiheuttaa juuri sen, etten itsekään enää tiedä, mikä lopulta on mahdollista ja mikä ei, mikä on tavallista ja mikä sosiaalisen median luomaa harhaa tavallisesta.

Oletteko te koskaan löytäneet itseänne haaveilemasta jostakin sellaisesta, joka ei välttämättä ole edes kovin realistinen tavoite? En tiedä, tulenko koskaan lopulta pitämään pidempää taukoa somesta, ihan jo siksikin että yleensä olen sopinut parin kuukauden yhteistyöt yritysten kanssa etukäteen, mutta someajan vähentäminen olisi varmasti vähintä, mitä voisin tehdä. Onnistuisikohan sekään? Ahdistumisesta en voi puhua, mutta myönnän kyllä että ajatukset somen herättämästä haluan sitä ja tätä ajatusmaailmasta tuntuu juuri nyt ärsyttävän, toivoisin itse olevani kaiken sen yläpuolella. Olen helposti innostuva luonne, ja minkä tahansa kivan diy-ohjeen tai ihanan uuden kaulahuivin nähtyäni ajattelen helposti, että miksipäs ei. Ja siinä se ongelma piileekin, aika ja raha on rajallista, mielikuvitus ei vain aina sitä tahdo ymmärtää.

Halloween 2017

Onhan tuo halloween aivan mahtava juhla, ja yleensä koko vuoden ainoa päivä kun saa pukeutua naamiaisasuun. Minealle halloween tuntuu olevan erityisen mieluinen eikä ihme, sillä siitä on jo neljän peräkkäisen vuoden jälkeen tullut meille jonkinmoinen perinne. Tänä vuonna olin vähän kahden vaiheilla juhlien järjestämisen suhteen, kun olin ihan vasta pitänyt meillä NOSHit ja sisustuskutsut, mutta kun naapureiden kanssa sovimme nyyttäreistä, ajattelin ettei järjestämisen vaiva olisi liian iso. Eikä se ollutkaan, vaikka ainahan jälkien siivoamisessa ja koristeluiden järjestämisessä oma aikansa menee. Tärkeintä on kuitenkin se, että kaikilla oli hauskaa, niin lapsilla kuin äiteilläkin, ja juhlien jälkeen kaikki tuntuu vaivannäön arvoiselta.

Pablokin siellä järjestelyissä mukana! Yhteensä meitä oli yhdeksän aikuista ja päälle viisitoista lasta, joten menoa kyllä riitti. Nooa oli loppuviikosta kipeänä, ja töissä oli pari muuttuvaa tekijää, joten vasta lauantaiaamuna heräsin siihen, että meillä tosiaan oli illalla tulossa halloweenit emmekä olleet tehneet asian eteen vielä yhtään mitään. Minean kanssa juoksenneltiin sitten aamu kaupoilla etsien hämähäkinseittiä, kertakäyttöisiä astioita sun muuta halloween-rekvisiittaa. Kaikki toissavuoden koristeet oli hukkuneet muuttojen aikana, joten tänä vuonna niiden hamstraaminen aloitettiin alusta. Päätin jo eilen, että ensi vuonna haluan välttää viime hetken paniikin (ja sen ettei isoa hämähäkin verkkoa enää löytynytkään mistään!), joten siksipä me suunnataan kaupoille vielä ensi viikolla uudelleen. Siinä voi nimittäin helposti säästää jokusen pennin, jos käy jo nyt aleista hakemassa tavaraa seuraavaa vuotta odottamaan. Oli juhlat sitten meillä tai jonkun muun luona, koristeille tulee varmasti vielä käyttöä.

Herkkupöytä täytettiin jokaisen tuomilla herkuilla eli tällä kertaa tarjolla oli jauhelihapiirakkaa, suklaakakkua, vuohenjuustotorttuja, muffinsseja, dippikasviksia, muumionakkeja ja vaikka mitä muuta. Lasten mielestä koko pöydän paras juttu oli karkkikulho, jota vartioi kärttyisä luuranko. Emme alkaneet suunnittelemaan mitään ihmeempiä ohjelmanumeroita, mutta yksi äiti piti tatuointipistettä ja toinen rintamerkkipistettä. Lapset sai myös porukalla etsiä piilotetun karkkikulhon, ja loppuillasta Minean huone muuttui diskoksi pyörivän värivalon ja bluetooth-kaiuttimen avulla. Pienellä vaivalla tosi kivoja juttuja, ja lapsille ihan takuuvarmasti mieleenpainuvia.

Juhlitteko te halloweenia ollenkaan vai onko juhla vielä sen verran uusi, ettei ole löytänyt teidän perinteisiin? Onko kukaan ollut aikuisten halloween-juhlissa? Nekin olisi varmasti kokeilemisen arvoiset!

 

Helppo syksy

Tänään ymmärsin että niinpä niin, tämä kulunut syksy on mennyt omalta osaltani aika tosi kivasti. Optimistina en osannut edes pelätä sairastelukierteitä, pitkäksi venyneitä öitä, jolloin töiden deadlinet painavat rankasti päälle tai läpsystä vaihtoja ovenraossa, kun molemmat Nikon kanssa juoksemme eri suuntiin. Kaikki tämä ehdittiin jo kokea viime vuonna, suurimmaksi osaksi vain sen takia, että oli raksaprojekti ja oli ensimmäinen hoitosyksy kahden lapsen äitinä. Nyt ei ole kuin tavallinen arki, arki jota on ehditty harjoitella jo vuoden ajan, ja jossa onneksi on kaksi läsnäolevaa vanhempaa. On aikaa lapsille, aikaa itselle ja aikaa perheelle. Olen myös saanut panostaa töissä, ja näiden osa-alueiden tasapainosta se helppous ja arjen onni onkin löytynyt.

Vaikka juuri nyt asiat sujuvatkin hyvin omalla painollaan, muistan viime vuodelta sen kamalan riittämättömyyden tunteen, joka sai hermot kiristymään aivan liian usein. Jälkikäteen on helppo todeta, että olisin palannut töihin vasta Nooan ollessa reilu 2-vuotias, jos olisin tiennyt, millainen selviytymisen vuosi viime työvuodesta lopulta tuli. Oikeastaan nyt tuntuu siltä kuin olisin palannut hoitovapaalta vasta tänä syksynä, koska edellinen vuosi ei ole pysynyt muistissa kovin selkeänä enkä kokenut olevani niin kauhean hyödyllinen tai tehokas töissäkään. Tein vain pakolliset asiat töissä, sairastelimme jonkun verran ja aina kotiin päästyäni olin niin väsyksissä, että turvauduin herkkuihin lasten katsoessa Pikku kakkosta keittiön seinän toisella puolella. Iltatyöt venyi aina liian pitkäksi, kun yritin tasapainotella päivätyön, blogin ja valokuvaamisen välillä.

Kesän aikana alkoi tummat silmänaluset vähitellen vaalentua, kun sain pidennettyä yöunia ja rästitehtävien lista lyheni lyhenemistään. Vaikka useinkin mietin, kuinka upeaa olisi osallistua valokuvauskursseille, hankkia jälleen studiotila ja alkaa valokuvaamaan lapsia ja perheitä, niin tiedän, että tämä on tähän elämäntilanteeseen paras ratkaisu – keskittyä niihin muutamaan asiaan täysillä, jotka ovat ykkösprioriteettejä heti terveyden ja perheen jälkeen. Kaikilla meillä on myös omat murheemme eikä kenenkään elämä ole pelkkästään sitä, mitä ulospäin näkyy, mutta piru vie, kuinka onnellinen olen siitä, että elämässäni tuntuisi juuri tällä hetkellä olevan edes jonkinlainen balanssi monenkin asian suhteen. Huomenna tilanne voi taas olla ihan toinen, joten parempi ottaa tästä tunteesta kaikki ilo irti nyt!

Neuletyöt jotka ei koskaan valmistu

Tykkäättekö te neuloa, virkata tai ommella? Muistan, kuinka innoissani olin pienenä tyttönä koulun käsityön tunneilla, kun osasin ihan itse tehdä itselleni vaatteita, tai noh villasukat ja lapaset nyt ainakin. Ompelukonetta minulla ei koskaan ole ollut, ja neulominenkin unohtui moneksi vuodeksi ennen kuin innostuin jälleen uudelleen Minean raskausaikana. Aloitin varmaan kymmeniä melko kunnianhimoisiakin projekteja, mutta niistä valmistui korkeintaan kolmasosa.

Joskus olen tainnutkin mainita, kuinka helposti innostun uusista projekteista ja ideoista, mutta jos niitä ei ole pakko viedä loppuun, jäävät ne helposti roikkumaan. Joka syksy huomaan kaupassa hipelöiväni uusia, pehmeitä lankakeriä, pian niitä alkaa ilmestymään myös kotiini ja heti illalla olen jo aloittanut neulomaan vähintäänkin pipoa tai tyynynpäällistä. Simppelit ja nopeat neulontatyöt on parhaita, sillä valmistumisen näkee konkreettisesti hyvin pian eikä ohjeiden kanssa tarvitse pähkäillä ja menettää hermojaan. Tälläkin hetkellä kaapissa odottaa kassillinen uusia lankoja – ja niin myös kopallinen keskeneräisiä töitä.

Omalla kohdallani neulomisessa on enemmänkin kyse tunnelmasta ja siitä, että Netflixiä katsoessa on jotain hyödyllistä tekemistä. Varmaan siksi kaikki projektini jäävätkin kesken, että usein ihastun johonkin lankaan ja vasta myöhemmin yritän keksiä sille käyttötarkoituksen. Todellisesta tarpeesta neulomisvimmani tuskin koskaan kumpuaa.

Viime viikonloppuna tuli jälleen ostettua muutama uusi kerällinen pehmeää tunnelmaa, koska en voinut vastustaa syksyisiä murtettuja sävyjä. Suosikkilankojani ovat Drops designin langat jo pelkästään siksi, että valikoima on todella laaja ja hinta hyvinkin kohtuullinen. En nimittäin taida olla valmis maksamaan kymppiä yhdestä kerästä, kun jo pelkkään pipoon tarvitaan niitä yleensä kaksi. Muutenkin luulen, että edullisemmat langat sopivat kaltaiselleni neulojalle, joka ei ehkä koskaan pääse nauttimaan työnsä lopputuloksesta. 

Ja mitä meikäläisellä tällä hetkellä sitten on puikoilla? Yksi vauvan myssy, kaksi tyynynpäällistä, kaksi lasten pipoa ja pipon Nooalle ehdin jo aloittaa kunnes muutin mieleni ja purin koko työn. Lupasin itselleni, että tyynynpäälliset valmistuu tänä syksynä, joten voisin ehkä jo alkaa suunnittelemaan jotain näistä Drops Designin Nepal-langoista. Ostin valkoista, harmaata, murrettua sinistä ja violettia, joten ehkä niistä saisi lapsille pipot vai keksittekö parempia ideoita?

Kynttilänvalossa

Villasukat jalkaan, hyvä lehti luettavaksi ja kynttilät palamaan – muuta ei tänä iltana tarvitakaan. Huomenna ei ole herätyskelloja eikä mitään suunnitelmia päivän varalle muutenkaan, joten voisin pyhittää ensimmäisen lomapäivän pääasiassa kotoilulle. Hoidan heti aamusta kaikki ikävät hommat pois alta, kuten pyykinpesun, muutaman työviestin lähettämisen ja hammaslääkäriaikojen varaamisen, sillä sen jälkeen jäljelle jää vain mukavia asioita ja toimettomuutta. Minean kanssa olemme jo pidemmän aikaa yrittäneet kasailla Lego friends rakennelmia uudelleen kasaan, ja se jos mikä on sopivaa puuhaa lomapäiville, etenkin jos ulkona koko ajan vain sataa vettä. Nooa sai viikonloppuna muutaman lisäpalan Brion junarataansa, joten silläkin tulee varmasti leikittyä, puhumattakaan autoista ja pienelle pojalle tärkeistä leikkityökaluista. Itse taidan kuitenkin eniten odottaa keskiviikon Tampereelle lähtöä ja kaikkea sitä, mitä lasten kanssa ollaan suunniteltu tekevämme. Onnea on loma, perhe, ystävät, reissaaminen, hitaat aamut ja tylsistyminen!

Kolmen euron kakku

L-o-m-a! Eipä tässä paljon muita ajatuksia tällä hetkellä mielessä pyöri, ja oikein hyvä niin, sillä en aikonutkaan viettää viikon lomaani ajattelemalla töitä tai voivottelemalla sitä, kuinka pitäisi tehdä sitä ja tätä. Lomalla keskitytään perheeseen, ystäviin ja kivaan tekemiseen, aloittaen heti huomenna perheestä. Suuntaamme nimittäin aamupäivästä Lahteen, Nikon vanhempien luona meitä odottaa pihatalkoot. Haravoiminen ja mullan kuokkiminen on aika tehokas tapa nollata kulunut työviikko vai mitä sanotte?

Vaikka tänään onkin perjantai 13.päivä, on lomanaloitus ollut suunnilleen sellainen kun olin toivonutkin. En ehkä saanut imuroitua suunnitellusti, mutta ystävä kävi leikkaamassa melkein koko perheen hiukset, ja samalla juotiin kahvit mutakakulla. Itse asiassa tuosta mutakakusta tulinkin vinkkaamaan, sillä se on käytännössä pelastanut elämäni äärimmäisen herkkuhimon hetkellä. Pakkasesta kaksi minuuttia mikrossa ja kakku on valmis syötäväksi. Vähän liiankin helppoa sanoisin.

Monillakin valmistajilla taitaa olla vastaavia mutakakkuja, mutta tämä Pirkan gluteeniton kakku on suosikkini, siksi että se on järjettömän halpa (3€!!) ja vieläpä gluteeniton. Pakko ehkä tunnustaa, että tänään hullaannuin kaupassa ostamaan näitä kolme, kun huomasin kakkujen olevan tarjouksessa 2,2€, mutta hei, onko olemassa helpompaa hätävaraa?

Kiireetöntä arkea

Olen ollut tänään vähän ihmeissäni, sillä en oikein osaa uskoa, että jo huomenna, puolikkaan työpäivän jälkeen, meillä alkaa syysloma. Lomalle on mietittynä kahden yön reissu Tampereelle, mutta muuten aion ottaa kaiken ilon irti kotona olemisesta ja tylsistyä oikein kunnolla. Tylsistyminen nimenomaan on mielestäni se ratkaiseva avain onneen ja siihen, ettei tunne olevansa stressaantunut vaikka tekemistä olisi paljonkin. Mikäli täyttää kaikki arjen vapaat hetket tekemisellä, vaikkakin kuinka mieluisalla sellaisella, huomaa viikon päätteeksi ajattelevansa, että kaikki aika on mennyt juostessa paikasta toiseen.

Viime syksynä itsellänikin tilanne oli vielä aivan toinen, kun tein sivutyönä kuvaushommia ja bloggasin portaalissa. Loppujen lopuksi portaalissa blogin pitäminen kait kaatuikin siihen, etten enää voinut sitoutua julkaisemaan yli kahtakymmentä postausta kuukaudessa. Ja ajatella, että monilla bloggaajilla määrä on tätäkin suurempi! Jos saisin vuorokausiin lisää aikaa taikomalla, niin osan siitä käyttäisin varmasti blogiin, mutta juuri nyt olen järkeillyt asian niin, että ennemmin elän kiireetöntä arkea kuin kuormitan itseäni liian monilla asioilla. Muistan kuinka olen monesti keskustellut bloggaamisenkin viemästä ajasta ystävieni kanssa ja todennut, ettei se oikeastaan koskaan ole ollut lapsilta pois. Näin se varmaan on omalla kohdallani mennytkin, mutta sitä en aina ottanut huomioon, että se joka tapauksessa lisäsi kiireen tunnettani ja sen myötä stressitasoani.

Uuden stressittömämmän mielentilan ja arjen löydettyäni olen ajatellut, että tästä on pidettävä kiinni jatkossakin. Tilanne tulee kuitenkin vielä olemaan tulevaisuudessa erilainen, jos molemmat lapset harrastavat ja työt vaatii panostamista. Toivottavasti vielä silloinkin muistan, ettei ihan jokaisen innostumisen perässä ole tarpeen juosta, vaan tavallinen arkikin voi olla ihan tarpeeksi.

Kuvissa näkyvä Lahti-printti muuten on eilen postiin kolahtaneen julisteen otsikko. Jos nämä Mapifulin sisustukseen kuin sisustukseen sopivat julisteet kiinnostaa, niin kannattaa huomenna seurailla @minishowblogi instatiliä. Siellä nimittäin alkaa julistearvonta, jossa voit voittaa vastaavanlaisen julisteen omasta kaupungistasi.

Halloweeniksi pippalot?

Taas yksi mahtava viikonloppu takana, ja enää viikko töitä ennen mun ja lasten syyslomaa. Eilinen tuli vietettyä aika lailla kokonaisuudessaan kaupungilla, sillä pyörin kaupoilla useamman tunnin katsellen syksyn neuleita ja kodin uutuuksia. Useammassakin kaupassa olisi ollut upeita villaisia neuleita, joista muutaman olisin mielelläni vienyt mukanani kotiin, mutta nyt kun kodin laittamiseen on saanut panostaa ihan kunnolla, huomaan olevani todella nuuka ostamaan mitään kalliimpaa itselleni. Vaikka parin kympin neule tulisi loppujen lopuksi paljon kalliimmaksi niin itselleni kuin luonnollekin, en vain pystynyt laittamaan satasta tai paria yhteen paitaan. Ehkä odottelen joulun alennusmyyntejä, keräilen nyt parin kuukauden ajan ostoslistaa ja sitten sijoitan kunnon neuleisiin, jotka säilyvät käytössä seuraavat kymmenen vuotta.

Kävin pyörähtämässä myös Tigerissa, josta löysin halloweeniksi harmaan peruukin ja noitahatun. Mineahan ne molemmat omi heti kotiin päästyäni ja alkoi samalla pohtia, millaiset halloween-bileet tänä vuonna järjestetään. Ainut vaan, etten tiedä tuleeko tänä vuonna halloween-bileitä. Yleensä olemme Essin, Even ja Katriinan kanssa järjestäneet vuorotellen jotain, viime vuonna Essillä ja toissavuonna meillä. Nyt lähes kaikilla on kuitenkin parhaillaankin tapahtunut ja tapahtumassa muutoksia elämässä, joten on ehditty muutenkin nähdä aika harvakseltaan – tuskin siihen hässäkkään enää mitään halloweenejä kaipaa. Yhtenä vaihtoehtona pohdin myös naapuruston lasten halloween-nyyttäreitä, mutta riittäisiköhän itsellä innostusta? Olen nimittäin tälle kuulle merkinnyt kalenteriin jo yhden toisen tapahtuman, joka vaatii isompaa leipomis- ja järjestelyurakkaa. Olisiko teillä ehkä linkittää jotain halloweenaiheisia postauksia, joista voisi päästä tunnelmaan ja saada ideoita? Toisaalta kun ei halloweenia ihan väliinkään tahtoisi jättää.

Melkein lomalla

Minea kyseli tänään jo kovin malttamattomana, kuinka monta hoitopäivää on vielä ennen kuin saamme jäädä syyslomalle. Kahdeksan! Vain kahdeksan, ja kun päivät menevät joka tapauksessa nykyään niin nopeasti, niin ennen kuin ehdin huomatakaan, on jo ensi viikon perjantai.

Päätimme parisen viikkoa sitten Kertun kanssa, että syyslomaksi on keksittävä jotain erityisen kivaa tekemistä lasten kanssa. Ensimmäisenä mieleen tuli lähteä muutamaksi yöksi Tampereelle, ja sitä ideaa kehittelimmekin eteenpäin niin että nyt meille on varattuna hotellit kahdeksi yöksi, ja kalenteriin on kirjoitettu ylös lista kiinnostavista aktiviteeteista. Ja niitähän muuten löytyy, niin ulkoa kuin sadesään sattuessa sisältäkin.

Fiilistelin Tamperetta vähän tänään etukäteen etsimällä vanhoja postauksiani menneistä Tampereen reissuista. Niissä on tullut varmasti useampaankin kertaan hehkutettua sitä, kuinka kiva kaupunki Tampere onkaan ja kyllä, voisin hyvin nähdä perheemme asuvan myös siellä. Vaikka vanhat kuvat nostattivat lomakuumetta entisestään, niin täytyy myös todeta, että kyllä ihminen vaan voi vanhentua parissa vuodessa! Ei ollut ollenkaan imartelevaa katsoa kuvia itsestä parin, kolmen vuoden takaa ja huomata, että siihen aikaan silmäpusseista tai väsyneestä ihosta ei ollut tietoakaan. Ehkä reilun viikon päästä on jälleen otettava pari uutta kuvaa itsestään Tampereella, niin tästä viiden vuoden päästä voin jälleen huokailla nykyisen minäni perään.

Porukalla lenkille

Tuntuupa vähän jopa uskomattomalta, että vierähtikö tässä tosiaan näin monta päivää kirjoittamatta blogiin ollenkaan! Viikonloppukaan ei ole ollut mitenkään kiireinen, mutta tänään flunssainen olo on saanut meikäläisen pysymään aika pitkälti sohvan nurkassa, ja eilen taas, taisin vain olla koko päivän totaalisen yliväsynyt.

Tämä viikko on kokonaisuudessaan ollut melko rento, ja vaikka edessä on vielä neljä täyttä työviikkoa, niin mielessä on alkanut jo pyöriä syysloman suunnitelmat. Aiomme nimittäin pitää jonkinlaisen syysloman koko perhe, mutta Nikolla on suunnitelmissa tehdä pieniä remonttihommia täällä kotona ja me lasten kanssa ollaan ne päivät jossain ihan toisessa kaupungissa, mahtavassa seurassa sielläkin.

Loistavalla porukalla oltiin perjantainakin liikkeellä, kun käytiin naapuriporukalla juoksemassa paikallisessa tapahtumassa kympin lenkki. Arvoin koko viikon uskaltaisinko jalkani takia lähteä koko tapahtumaan, mutta luonne ei antanut periksi luovuttaakaan, joten otin pari särkylääkettä ja lähdimme hyvällä fiiliksellä hölkkäilemään. Kaikilla oli tavoitteena päästä maaliin saakka juoksemalla (en ollut porukan ainut puolikuntoinen), ja aika lailla tunnissa se lopulta onnistuikin. Itseäni jäi jopa harmittamaan se, etten uskaltanut revitellä enemmän, sillä nyt lenkin jälkeen jalka ei yllättäen olekaan ollut normaalia kipeämpi. Ehkä viikon tauot lenkkien välillä on alkanut toimia, ja kohta pääsen taas täysipainoisesti lenkkiporukkaamme mukaan. Sitä kiittelimme kaikki, että onneksi on tällainen mahtava naapurusto, josta löytyy iso kasa samanhenkisiä naisia.

Lenkki oli itselleni rohkaiseva kokemus näiden viime viikkojen tuskastelujen jälkeen, ja huomasinkin miten paljon vähemmän lenkin jälkeen on turhauttanut. Kävin toiveikkaana jopa ostamassa lauantaina uudet asicsit perjantaina rikki menneiden tilalle, ja aikomuksena on päästä testaamaan ne pariin kertaan ensi viikon aikana. Kiitos vielä teille kaikille vinkkinne jakaneille postaukseen, jossa etsiskelin kadonnutta motivaatiotani! Luulen, että se alkaa löytyä nyt jalan paranemisen myötä, ja olen päättänyt kokeilla myös pienimuotoista ruokavalion muutosta. Herkkuja vain kerran päivässä, ei ruokaa seitsemän jälkeen ja enemmän terveellisiä välipaloja. Josko se näistä lähtisi liikkeelle!

Totuus blogikuvien takana

Eikö niin että blogien lukijoina me olemme tottuneet siihen, että blogeissa kuvat ovat kauniin harmoonisia, ehkä jopa seesteisiä otoksia pysähtyneistä kahvihetkistä, silmiä hivelevistä sisustuksista lampaantaljoineen ja pehmeine viltteineen? Muotiblogeissa bloggaaja astelee rennon rempseästi mukulakivikaduilla pastellisten kivitalojen keskellä ja tietenkin pukeutuneena viimeisimmän trendin mukaan. Ruokabloggaajan lautasella on aina vihreää, nätisti aseteltuna annoksen päälle tai ruoan ympärillä näkyy kokkailun jäljiltä hallitusti ympäriinsä sirotellut raaka-aineet. Kaikki tämä saattaa välillä tuntua epäaidolta ja lukijalle syötetyltä kiiltokuvalta, mutta onko asia todella näin? Tekeekö some arjesta kauniimpaa vai erottuuko luonnostaan kaunis somessa?

Näin seesteisessä tunnelmassa meillä juotiin aamukahvit viime sunnuntaina. Minna bakesilta haettu täydellisen kaunis ja herkullinen cupcake väreihin sointuvan maitokahvin seurana, muutama kukkamaljakko pöydällä.

Mutta jätin sanomatta, että kiireettömyys ja seesteisyys näkyivät sillä hetkellä vain keittiön pöydän läheisyydessä. Muualla kodissamme näytti hyvinkin tavalliselta – leluja, tyynyjä, pihalta kantautunutta hiekkaa, pölyä, koirankarvoja ja ilmapalloja (!) sikin sokin sulassa sovussa kaikki samassa kasassa. Erityisen siistiltä ei näyttänyt muissakaan huoneissa, sillä se nyt vain tuntuu menevän niin, että varsinkin viikonloppuisin, koko perheen ollessa kotona ja jokaisen touhutessa omiaan ympäri taloa, tavarat leviävät ja sotkua syntyy nopeammin kuin ehtii siivota. Tuttua varmaan muillekin?

Silti, vaikka jättäisin joitain asioita blogin ulkopuolelle ja valitsisin olla kertomatta ihan kaikkea, ei se mielestäni tarkoita sitä, että sisältö blogeissa olisi epäaitoa. Kuvaan omaa kotiani, kuvissa näkyy meidän huonekalut (verrattuna aikakausilehtien lainatuilla tavaroilla stailattuihin tiloihin) ja meidän lapset. Jos kerron olevani onnellinen, en välttämättä samaan hengenvetoon mainitse, että paljon suruakin tähän elämään on mahtunut tai jos kuvaan itseäni, valitsen useimmiten sellaisen päivän, jolloin olen saanut edes hiukset harjattua ja koen olevani itselleni tyypillisessä vaatetuksessa (eli kotihousuissa hah!). Löytyy varmasti paljon niitäkin blogeja, joiden sisältöä tuotetaan pääasiassa stailaten, suunnitellen ja toteuttaen kuvia, jotka eivät ole osa kenenkään oikeaa elämää, mutta tällaiset mediat on lähinnä inspiraation jakamiseen – itse toivon tavoittavani teidät syvemmälläkin tasolla, sillä välillä kirjoitan laajemminkin itsestäni ja toisaalta, blogissa näkyvät kuvani ovat aina omasta elämästäni. Ne voivat olla tiukkaan rajattuja, mutta koskaan ei ole kahvikuppi päässyt kylmenemään kuvaamista odotellessa.

Olisi mielenkiintoista kuulla, millaisia asioita te tulette blogistani katsomaan ja lukemaan. Haluatteko nähdä arjen realismin vai kuulla elämän positiivisemmasta puolesta? Osaatteko nähdä tavallisen, keskivertoelämän kuvien takana? Kaipaatteko enemmän asiaa vai kuvia?

Faktoja minusta

– Puhun suomen lisäksi sujuvasti englantia, ruotsia ja jonkun verran saksaa. Olen myös jossain elämänvaiheessani opetellut ranskaa, tanskaa ja latinaa, mutta arvaatte ehkä, ettei keskustelu näillä kielillä sujuisi nykypäivänä.

– Kirjoitan kaikki postaukset kännykällä. Tiedän olevani tässä asiassa melko yksin, mutta en jostain syystä osaa inspiroitua läppärillä.

– Minulla on vahvat mielipiteet tietyistä asioista, ja niistä puhuttaessa tuon ne yleensä melko selkeästi esiin. Kuten nyt vaikka lasten vieminen hoitoon äidin ollessa kuopuksen kanssa kotona tai piraattitavaroiden ostaminen.

– Olen huono, ei vaan toivottoman surkea raha-asioissa siinä mielessä, että maksan kaikki laskuni aina myöhässä. Nettipankin avaaminen, laskutietojen näpytteleminen ja avainkortin esille ottaminen ovat niitä asioita, jotka teen vain pakon sanelemana – eli yleensä siinä vaiheessa, kun saan ensimmäisen muistutuskirjeen jostain laskusta.

– Nykyisen koulutukseni lisäksi olen gradua vaille valmis ekonomi. Tätä ei ehkä uskoisi ottaen huomioon edellisen kohdan.

– Pienenä olen harrastanut balettia, street dancea, showtanssia, steppiä, ratsastusta, uintia, koripalloa, yleisurheilua, kuvataidekoulua.. Tulikohan siinä vielä edes kaikki?!

– Leivon useammin kuin kukaan muu tuntemani – ja myös syön enemmän herkkuja kuin kukaan. Tämä ei varmaan yllättänyt ketään.

– Olemme Nikon kanssa tutustuneet 15-vuotiaina ja olleet siitä asti yhdessä. Hitonmoinen poikkeus nykyajan parisuhdetilastoissa, sanoisin!

Vauvakutsut yllärinä ystävälle

Tuossa ihan naapurissa, melkein seinän takana asuu yksi hyvä ystäväni Katja, jonka opin joskus aikoinaan tuntemaan keskisuomalaisten bloggaajien tapaamisessa. Itse asiassa tutustuin samaan aikaan myös nykyään läheisiin ystäviini Kerttuun ja Piiaan. Lähdin ennakkoluulottomasti koko päivän mittaiselle bloggaajareissulle tuntematta oikeastaan yhtään ketään, mutta käteen tuosta päivästä jäi enemmän kuin olisin koskaan voinut uskoakaan. Olin hyvin vaatimaton itseäni kokeneempien bloggaajien seurassa, mutta luonteelleni tyypillisesti en varmaan osannut ensimmäistä paria minuuttia kauempaa olla hiljainen sivustaseuraaja, ja siitä se kaikki varmaan lähtikin, yhteisestä huumorintajusta, ennakkoluulottomuudesta ja tietynlaisesta avoimuudesta.

Oli täysin sattumaa, että Katja perheineen sai meidän kanssa samaan aikaan tontin, vieläpä niin että nykyään todella asumme ihan vierekkäisissä taloissa. Katja on viimeisellä kuulla raskaana, odottaen jo toista lastaan, joten yhdessä Katjan muiden ystävien kanssa ideoimme viime viikonlopulle vauvakutsut. Teimme parhaamme, jotta kutsujen järjestäminen olisi kaikkien kiireisessä arjessa mahdollisimman stressitöntä, ja mielestäni tämä onnistuikin hyvin kun kaikki toivat tullessaan jotain yhteiseen kahvipöytään. Lopulta tarjoamiset oli paremmat kuin meillä koskaan, ja taitavan kotileipuri-Annan loihtima sitruuna-vadelmakakku oli suorastaan taivaallisen hyvää ja kaunis! 

Ensimmäiset kymmenen minuuttia kutsujen järjestelyistä kului tämän kakun ihailuun, eikä ihme! Muita herkkuja meillä oli tomaatti-mozzarellapiirakka, feta-pinaattipiirakka, syksyinen luumu-vuohenjuustosalaatti, vuohenjuustoleivät ja makealla puolella pavlovaa, rocky roadia ja macaronseja.

Itse kutsujen päätähti ei osannut etukäteen aavistaa mitään, koska olin selvitellyt vieraslistaa Katjan mieheltä ja sopinut, että sunnuntaina Katjan on pysyttävä kotona ilman kummempia suunnitelmia. Kävin varttia ennen varoittamassa Katjaa, että nyt olisi hyvä aika vaihtaa siistimpää vaatetta päälle ja kammata hiukset, sillä jotain erityistä oli tiedossa naapurissa. Kun Katja tuli ovesta sisään, tulivat vieraat esiin huutaen yllätys – päätimme toteuttaa tämän silläkin uhalla, että synnytys olisi käynnistynyt siinä meidän eteisessä pelkästä järkytyksestä. Onneksi vältyttiin suuremmilta äksidenteiltä ja saatiin viettää rento iltapäivä syöden ja jutellen vauvoista ja synnytyksistä – mistäpä muustakaan.

Ainut niin sanottu ohjelmanumero kutsuilla oli kirjoittaa suljettavaan kirjekuoreen nimiveikkauksia sekä pieneen vauvavihkoon arvauksemme syntymäpäivästä, painosta ja pituudesta. Ehkä Katja muistaa lähimmäs arvannutta jollain pienellä eleellä tai vielä parempaa, ehkä lähimmäs arvannut tarjoaa auttavaa kättään Katjalle joskus tarpeen tullen.

Ohjelmaksi riitti oikein hyvin pelkkä yhdessäolo, mutta halusimme vielä muistaa tulevaa äitiä pienillä tarpeellisilla lahjoilla. Vaippakakku taitaa melko tiiviisti kuulua vauvakutsuihin, ja äitille oli keksittävä jotain hemmottelevaa, joten haimme lahjakortin raskaushierontaan ja jalkahoitoon. Koska Katjan esikoinen on jo 7-vuotias ja eri sukupuolta tulevan lapsen kanssa, ajattelimme uusilla pienillä vauvatarvikkeilla olevan myös käyttöä. Kaikkein välttämättömimmän perhe on jo aika lailla ehtinyt hankkia, mutta saimme Jollyroomilta* valita joitakin hyödyllisiä vauvatavaroita kutsuilla annettavaksi, ja pakettiimme valikoitui Alice & Foxin puuvillaiset vauvalakanat, Teddykompanietin helistin, Petite Cherien fleecehaalari, pehmoiset neulotut viltit sekä BabyDanin harmaa unipesä. Unipesä, tai babynest kuten tuo maailmalla tunnetaan, on jotain sellaista arjen tarpeellista luxusta, jota jokaisen odottajan ei välttämättä tule ensimmäisenä hankittua, mutta josta olen kuullut paljon hyviä kokemuksia. Vauvan voi laittaa unipesään pötköttelemään sohvalle tai lattialle sillä välin kun itse tekee jotain muuta, ja sängyssä se taas tuo lisäturvallisuuden tunnetta pienelle vastasyntyneelle. Varmasti unipesä toimii aluksi hyvänä matkasänkynäkin, ja lisävarusteena myytävä kantoalusta muuttaa unipesän kantokopaksi.

Kaiken kaikkiaan vauvakutsut oli onnistuneet, ja paras mittari siinä on tietenkin se, että Katja oli onnellinen ja otettu yllätyksestämme. En tiedä tulisiko tällä iällä enää järjestettyä ihan niitä kaikkein perinteisemmänlaisia baby showereita kaikkine ohjelmineen ja vauvamahan mittailuineen, mutta tällaisena rentona yhteiskahvitteluna kutsut oli täydellinen viikonlopun lopetus.

*yhteistyössä Jollyroomin kanssa

Sunnuntain ajatuksia

Onnistuneen viikon kunniaksi päätin tänään sunnuntaina hieman irroitella ja kaadoin itselleni puoli lasia viiniä lasten mentyä nukkumaan. Ajattelin palkita itseäni siitä, että olin selvinnyt kunnialla sekä työviikosta että yhdistä vaatekutsuista ja tänään vielä ystävän baby showereista. Toimitin yhden kuvapaketin eteenpäin, siivosin, tein useammankin kerran ruokaa, kävin kahdesti juoksemassa, leivoin neljänä päivänä, pesin pyykkiä ja kaiken sen lomassa ehdin katsoa ties kuinka monta jaksoa Jälkiä jättämättä -sarjaa Netflixistä (iso suositus muuten sille!). Kun omia viikon tai päivän saavutuksiaan listaa ylös, näyttää jokainen päivä väistämättäkin toimeliaalta – itseään voi siis onnitella hyvin onnistuneesta arjesta, vaikka ei todellisuudessa olisikaan saanut aikaan mitään sen kummempia. Itse voi päättää, haluaako nähdä lasin puoliksi tyhjänä vai täynnä.

Lapset olivat viikonloppuna yhden yön yökylässä vanhempieni luona, ja vaikka tilaisuuden olisi voinut käyttää hyväksi tehden vihdoin sen suursiivouksen, jota olen jo kuukauden päivät suunnitellut tai maalaten pikkuvessan seinän loppuun (sekin kun on odottanut tekemistä jo useamman viikon), niin päätin kaikesta huolimatta olla tekemättä oikeastaan yhtään mitään. Neuloin, istuin tv-huoneessa, pyörin kaupungilla ja kävin lenkillä. Tein sitä, mikä sillä hetkellä sattui huvittamaan ja onnittelin itseäni siitä, että osaan tarvittaessa vain olla. Tärkeä taito sekin tässä kiireisessä maailmassa, vai mitä?

Tuleva viikko tulee jälleen olemaan työntäyteinen, mutta viikot menevät nykyään niin nopeasti että viikonloppu on ennen kuin ehdin huomatakaan. Kalenteri on onneksi viikonloppujen osalta suurimmaksi osaksi tyhjää täynnä seuraavaan kesälomaan saakka, joten olen päättänyt jatkossakin tehdä enemmän asioita, joista itse tykkään ja joista lapset tykkäävät, ehkä laittaa vielä pihaa ennen talven tuloa ja varmasti fiilistellä joulua hyvissä ajoin, noin muutaman esimerkin mainitakseni. Naapuruston lenkkiporukan kanssa päätimme juosta kympin matkan tulevassa Finlandia maratonissa, ja toiveena olisi alkaa aktiivisemmin tekemään myös lihasjumppaa kotona niin että saisin kipeytyneen jalan takaisin kuntoon. Fiksua olisi varmasti myös vähentää sokerin käyttöä, mutta liian monen tavoitteen asettaminen yhdellä kertaa ei tule johtamaan mihinkään muuhun kuin luovuttamiseen. Ja jos nyt voin todeta, että asiat saavat edetä omalla painollaan jaksamisen mukaan, niin syksyn pimeillä joudun varmasti henkisesti potkimaan itseäni eteenpäin, jotta jaksan edes puolia siitä, mihin vielä nyt on energiaa.

Iloa uuteen viikkoon!

Kutsujen jälkeen

Juuri tällä hetkellä väsymys on viemässä voiton allekirjoittaneesta, mutta tulin silti kertomaan, että täällä on nyt hetken aikaa ollut hiljaisempaa tämänpäiväisten kutsujen takia. Olen pitänyt NOSH-kutsuja kerran vuodessa, joko syksyllä tai keväällä, ja tänäänkin meillä oli talo täynnä ihania ystäviä tutustumassa uusimpaan naisten ja lasten mallistoon.

Vieraita oli yhteensä noin 20, joten leipomisurakka oli melkoinen. Aloitin jo viikonloppuna leipomalla pakkaseen ja jatkoin vielä viimeisillä suolaisilla piirakoilla tänään iltapäivästä ennen kutsuja. Oman haasteensa tarjottaviin aina tuo erityisruokavaliot, koska ainakin itsestäni tuntuu siltä, että ideat loppuu siihen kun mukaan tulee gluteeniton, maidoton tai kasvisruokavalio. Onneksi sain lopulta jotain syötävää kuitenkin tehtyä, ja vaikka joka kerta epäilyttääkin, tuleeko lopputuloksesta ollenkaan syötävä, on kaikki kelvannut vieraille oikein hyvin. Löytyykö teiltä hyviä luottoreseptejä erityisruokavalioihin? Kunhan saan kameran purettua ja ajatukset jälleen kasaan huomenna, kirjoitan teille vielä tarkemmin näiden kutsujen tarjoamisista ja kutsuista ihan yleensäkin. Öitä!

Rennolla asenteella

Viikonloppu, ja elämä yleensäkin just nyt, on mennyt suht rennolla asenteella. Erityistä iloa päiviin tuo se, että kotona tehtävien töiden määrä on toistaiseksi pysynyt hyvin hallinnassa, ja nytkään en viimeiseen kahteen päivään ole juurikaan ajatellut töitä, puhumattakaan niiden tekemisestä. Se jos mikä on rentouttava ja miellyttävä ajatus, ettei ole mitään pakollista tekemistä. Ei määräaikoja, tehtävälistoja tai niskaan hengittäviä toisia osapuolia. Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen vihdoin itse oman elämäni kanssa ajan tasalla. Tältäkö muista ihmisistä on tuntunut aina?

Suurin vaikuttava tekijä hyvän mielen ja elämäntyytyväisyyden lisääntymiseen on ollut se, että olen osannut jättää pois niitä asioita, joita aiemmin tein jatkuvassa kiireessä. En kasaa itselleni liikaa kaikkea vain sillä perustelulla, että innostun asioista helposti. Pelkästään innostumisen määrää mittaamalla olisin mukana jokaisessa projektissa, joka eteeni tulisi, mutta taisin ihan vasta oivaltaa sen, kuinka meidän tulisi innostumisen joukosta tunnistaa pitkäjänteinen intohimo. Montaa asiaa voi haluta kokeilla, mutta ehkä omaa rajallista aikaansa on lopulta järkevää panostaa vain niihin asioihin, joista on pitkään haaveillut. En tiedä aukeaako tämä ajatus teille ollenkaan, mutta itselleni on ollut uusi oivallus ymmärtää, ettei kaikki innostus välttämättä ole vain hyvästä – joka veneen kyytiin hyppääminen voi itse asiassa jopa kertoa enemmän levottomuudesta kuin innovatiivisuudesta.

Tuleva viikko tuo jälleen hyviä asioita päiväjärjestykseen, kuten vaatekutsut keskiviikkona ja monta kivaa pientä tapahtumaa loppuviikosta. On oikeastaan aika vapauttavaa antaa itselleen lupa keskittyä siihen, mikä milloinkin sattuu huvittamaan, on se sitten leipominen, lenkkeily tai blogin kirjoittaminen. Vaikka edelleen oma aika alkaa vasta lasten mentyä nukkumaan, niin olen saanut enemmän aikaan kuin yleensä – johtuen varmasti siitä, että ilman paineita suorittamisesta jäljelle jää vain mieluisia hommia. Yllättäen jopa siivoaminen tuntuu aika ajoin houkuttelevalta, kun siihen voi keskittyä ilman pelkoa muiden asioiden kasaantumisesta.

Kuinka teidän syksy on alkanut? Oletteko osanneet ottaa rennosti kiireiden keskellä vai viekö arki liian helposti mennessään?

Maanantaina

Tämä Flown jälkeinen maanantai ei ehkä ole ollut työurani energisin päivä, mutta positiivista siinä on se, että pahin on jo takana ja ennen kuin ehdin huomatakaan, on jälleen viikonloppu. Olin Flowssa ensimmäistä kertaa, koska aiempina vuosina olen jättänyt (kaikesta houkutuksesta huolimatta) menemättä lasten takia, ja pakkohan se on todeta, että suht huikea tuo festari on! Ensi vuonna mennään varmasti uudelleen, ei väliä ketä on esiintymässä.Meillä oli tänään edessä pieniä logistisia ongelmia, kun yritimme Nikon kanssa molemmat tehdä töitä osittain kotoa käsin. Minean osalta hoidon aloittaminen uudessa paikassa onkin kuitenkin osoittautunut huomattavasti hankalammaksi kuin olin osannut ajatella, joten lupasimme tytölle yhden vapaapäivän heti tähän viikon alkuun. Niinpä minä olin aamupäivällä läppärin kanssa kotisohvalla, ja Niko jatkoi keskipäivästä eteenpäin kunhan ensin oli hakenut Nooan. Hassua kyllä, mutta tuo pienempi meidän murusista jää hoitoon innokkaana kunhan ensin on saanut halit ja pusut eteisessä.

Itselleni tämä kaikki on vähän hankalaa myös siinä mielessä, että nyt syksyllä paine olla tavallista enemmän töissä on suurempi – tähän saakka olen pystynyt tekemään asiat melko rennolla otteella ja lapset etusijalla. Aikaisemmin olen lyhentänyt työpäiviäni molemmista päistä sillä seurauksella, että suuri osa hommista on täytynyt tehdä yöaikaan, ja nyt kun oma jaksaminen ei siihen venyisi, tuntuu se jälleen ainoalta vaihtoehdolta tähän tilanteeseen. Välillä ihan toivon, ettei työni mahdollistaisi tällaista systeemiä, niin voisin hyvällä omatunnolla pitää perinteistä kahdeksasta neljään rytmiä. Itseään kun ei voisi syyttää sellaisesta, mihin ei voi vaikuttaa.

Kaikesta huolimatta olen aika luottavaisin mielin ja uskon, että Mineankin tilanne pian helpottaa, ja siinä samalla myös omani. Ehkä tämä nyt vain vaatii vähän enemmän totuttelua, kun takana on muutenkin isoja muutoksia, kuten muutto, ja pitkä kesäloma on saanut meidät kaikki unohtamaan, miten sitä arkea taas pyöritettiinkään. Miten teillä muilla on lähtenyt hoidon alku sujumaan? Olisi kiva kuulla, etenkin jos jollain on hoitopaikan vaihdoksia tmv takanapäin.

P.S. Kiitos kaikista kommenteista edelliseen postaukseen! Se selkeästi herätti ajatuksia molempiin suuntiin, mutta muistattehan että meillä kaikilla on oma tyylimme ja makumme, lapsi kuin lapsi on ihan yhtä onnellinen oli huone sitten millainen tahansa 🙂

Ensimmäisestä päivästä selvitty

Yksi kokonainen työ- ja hoitopäivä takana, ja kaikki selvittiin kiitettävän hyvin, vaikkakin tavallista väsyneempinä! Taputan itseäni olalle etenkin siitä, että en soittanut töihin olevani sairas, vaikka vielä eilen illalla mietin, kuinka luonnottomalta tuntuu jättää kaulaasi takertuva, äitiä huutava lapsi hoitoon. Olisihan se ihan mahtavaa voida olla kotona siihen saakka, että lapset on isompia, mutta nyt kun tähän taloprojektiin on lähdetty, niin valitettavasti vaihtoehdot on hyvin vähissä – tai käytännössä niitä ei ole. Ja onneksi, onneksi, tänään meni päiväkodin ovella niin paljon paremmin kuin perjantaina, ja hoitoon sai jättää kaksi iloisesti vilkuttelevaa lasta.

Minea on jo niin iso tyttö, ettei hoidon aloittaminen nyt kesäloman jälkeen ollut mikään kovin iso juttu, mutta toisaalta on myös suloista huomata, miten herkkä Minea on, ja miten äärettömän tärkeä Nooa on siskolleen. Nooaa oli hoidossa itkettänyt vain päiväunille mennessä, ja sekin oli pian helpottanut, kun Nooa oli nukahtanut viereiseen sänkyyn puristaen tiukasti Minean kädestä. Siinä ne kaksi olivat kuulema pötköttäneet vieretysten, ja illalla Minea sanoi kyynelehtineensä ihan vain koska Nooa oli ollut niin hellyyttävä ja suloinen hakiessaan turvaa isosiskosta. Ihan niin kuin eilen jo totesinkin, onnea on sisarus, sillä niin monesti Minea on rohkaissut ja ollut hyvänä esimerkkinä Nooalle.

Lupasin itselleni että tänä vuonna olisin paremmin asioiden tasalla, mutta huomasin jo nyt olevani edelleen sen verran lomamoodilla, että lasten ulkovaatteet olivat lähes kaikki pesemättä. Omakin olo oli töissä vähintäänkin rähjääntynyt vai miltä kuulostaa ylipitkä otsatukka, kauan sitten pois kulunut hiusväri, muutama kesäkilo, leikkaamattomat ja lakkaamattomat kynnet ja mustat pussit silmien alla. On suorastaan ihme, miten nopeasti silmäpussit palaavat väsyneille kasvoille, vaikka kesällä sait nukkua vähintään kuukauden ajan hyviä yöunia ennen kuin edellisistä pusseista pääsit eroon. Ehkä lupauksiini voisi kuulua myös paremmat yöunet, vaikka en kyllä ole täysin vakuuttunut siitä, että olisin valmis luopumaan yön pikkutuntien Netflix-ajastani. Menossa on nimittäin Homelandin viimeinen kausi, ja seuraavaksi voisin aloittaa Game of Thrones -maratoonin. Taidan kuulua hyvin pieneen vähemmistöön, sillä en ole vielä koskaan katsonut yhtäkään jaksoa GoTia! Sanokaa, kannattaako edes aloittaa vai onko loppusyksyn yöunet auttamattomasti pilalla, jos katson ensimmäisen jakson?

Iltakävelyllä

Ihan kohta on kesäloma kokonaan ohi, on aika aloittaa tavallisen arjen pyörittäminen aikatauluineen, kiireineen ja väsymyksineen. Jo nyt huomaa kuinka illat on ihan yhtäkkiä muuttuneet pimeiksi ja omat ajatukset on kääntyneet syksyyn. Enää ei tule suunniteltua kesäisiä juttuja viikonlopuille, vaikka monta asiaa jäi tänä vuonna tekemättä (Lintsi, Särkkä, piknikit ja uimareissut noin muutaman mainitakseni..). Toisaalta luulen, etten ihan täysin ole vielä sisäistänyt ajatusta töihin menemisestä, tai ainakaan siitä että pian vietän kaiken aikana välillä 8-16 työpaikalla, toisin kuin viime vuonna, jolloin oli aikaa hitaille aamuille.

Aika usein ollaan kesän aikana pyöräilty lasten kanssa lähialueilla pieni iltalenkki, mutta viimeisin niistä tuntui erilaiselta. Havahduin ajattelemaan, että tämä hetki pitäisi tallentaa ikuisiksi ajoiksi, ja tähän voisin palata sitten kun lapset on jo niin isoja, etteivät asu kotona tai halua lähteä pyöräilemään vanhempiensa kanssa iltalenkille. Ihan kuin tämä olisi ollut viimeinen mahdollisuus säilöä pala lapsuutta, ja jo ensi viikolla kaikki olisi menetettyä, vaikka todellisuudessa kaikki jatkuu lähes samanlaisena. Luopumisen tuska, ne on kesäloman viimeiset päivät jotka saavat herkistyen ajattelemaan jo elettyä aikaa. Vietinkö tarpeeksi aikaa lasten kanssa? Olinko riittävästi aidosti läsnä ja saatavilla vai veikö kaikki muut velvollisuudet liikaa huomiotani? Muistaako lapset tämän kesän perheen yhteisenä aikana vai ystävien kanssa vietettynä lomana? Kauheaa ajatella, mutta Nooa on nyt viimeistä kertaa hassuja höpöttelevä taapero. Ensi vuonna meillä on jo yli 3-vuotias, kaiken osaava poika, joka ei ehkä enää pussailekaan vanhempiaan yhtä paljon tai joka ei hipsi yöllä viereen ja aamulla sano ihana äiti. Mihin tämä aika ihan oikeasti katoaa?

Viime iltalenkillämme Mineaa mietitytti, mitä sitten tapahtuu kun molemmat etuylähampaat on tippuneet. Kyllä, tuo tyttökin on jo niin iso, että suussa on kolme rautahammasta ja seuraava maitohammas on jo tippumaisillaan. Nooa oli tietenkin ihan varma, että myös hänellä heiluu pari hammasta, ja ensimmäinen on kuulema irronnut jo. Toisinaan nuo kaksi osaavat ihan kunnolla kinastella todella turhanpäiväisistäkin asioista, mutta onneksi suurimmaksi osaksi leikitkin sujuu yhdessä ja molemmat on toisilleen enemmän kuin tärkeitä. Tänäänkin Minea piti Nooa sylissään telkkaa katsoessaan ja Nooa antoi Minean haukata ihan ensimmäisenä yhteisestä lakusta – pieniä asioita, mutta silti jotenkin niin äärettömän tärkeitä. Minea ja Nooa pitävät toistensa puolia lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja haaverin sattuessa juoksee toinen ensimmäisenä paikalle lohduttamaan. Siinä on äitin helppo hymyillä vieressä ja todeta, että onnea on sisarus.

Huomisesta, lasten viimeisestä kesälomapäivästä, on tehtävä jollain tapaa erityinen. Ehkä niin että vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, lapset saavat toivoa lempijuttujaan ja me toteutetaan parhaamme mukaan. Onneksi viikonloppu on edessä ensi viikollakin, ja jos tämä loppukesä tuntuu haikealta, niin ensi vuonna se vasta onkin sitä, kun Mineasta tulee eskarilainen. Tietynlainen elämän etappi sekin.

Käynnistymisvaikeuksia

Olo on kuin kuihtuneella ruusulla. 

Tai tässä tapauksessa pionilla. Olen ihan tosissani ihmetellyt, että tässäkö tämä kesä nyt oli. Yleensä en kestä säästä puhumista, ja vielä vähemmän sen ennustamisesta puhumista, koska en vain voi käsittää, miksi keskustella tulevasta säätilasta, kun sitä ei kuitenkaan voi ennustaa. On suoraan sanottuna ihan sama, mitä luvataan ensi viikolle. Ensi viikko on ensi viikolla, ja vasta silloin näkee sataako vai paistaako. Vielä yksi asia, jota en voi sietää, on se että itse todella puhun säästä, juuri nyt, viime viikolla, blogissa ja livenä kaikille vastaantulijoille, ehkä jopa vielä ensi viikollakin.

Säästä huolimatta on meidän perheellä alkanut tällä viikolla totuttelu tuttuihin arkikuvioihin. Lapset on parina päivänä käyneet pyörähtämässä uudessa päiväkodissa leikkimässä, ja me Nikon kanssa ollaan pyörähdelty vuorotellen töissä. Hoitopaikka vaikuttaa onneksi tosi kivalta, mikä helpottaa sitä tuskaa, että Nooa ei mielestäni vieläkään ole päiväkoti-iässä. Jos raha kasvaisi puussa, jäisin syksyksi kotiin lasten kanssa, jatkaisimme kesälomaa, liian myöhään valvottuja iltoja ja hitaita aamuja vielä vähän aikaa. Toisaalta kyllä tiedän, että aloittamisen tuska on se kaikkein pahin tällä hetkellä, ja kunhan viikko tai pari on kulunut, huomaan navigoivani työelämässä taas kuin ennenkin. Sama se on lapsillakin. Kesäloma on tehnyt tehtävänsä eikä aamuheräämiset tunnu yhtään houkuttelevilta. Minea on jo niin iso tyttö, että tulee varmasti pärjäämään hienosti, mutta Nooasta huomasi koti-ikävän jo tänään hoitoon viedessä. Onhan se inhottavaa jättää lapsi päiväkodin pihaan kun toinen huutaa perään kyyneleet poskilla, mutta silloin kun tietää, ettei vaihtoehtoja ole, on vaan pärjättävä hammasta purren. Niin äidin kuin pojankin.

Eniten tavallisessa arjessa kaipaan juurikin sitä tavallisuutta ja ehkä jopa tylsyyttä. Parasta on löytää toimiva arkirytmi, toivottavasti myös järkevämmät nukkumaanmenoajat lapsille ja yhden asian olen päättänyt, tänä vuonna aion pysyä asioiden tasalla niin että lapsilla on oikeat tavarat hoidossa mukana oikeana päivänä, laskuni on maksettu ajallaan ja töissä olen skarppina joka päivä. Ja vaikken onnistuisikaan ihan kaikessa, niin pyrin ainakin siihen, että voin sanoa tehneeni parhaani käytössä olevilla resursseilla – joskus takana voi olla surkeasti nukuttu yö, toisinaan taas päivä alkaa ihan erityisen energisesti, mutta pääasia on että sopiva tasapaino säilyy ja arjessa jää aikaa muullekin kuin työlle, ruoan laittamiselle ja kiireen voivottelulle. Jos nyt tuntuu hankalalta saada itseään otettua niskasta kiinni, niin luulen että seuraavan kesäloman alkaessa jälleen ihmettelen, mihin yksi vuosi taas oikein vierähtikään.

Mustat aterimet

Jos joku asia on tässä talossa arkisen tärkeää, niin hyvä ruoka – ja tietenkin myös jälkiruoka! Niinpä ihan itseoikeutetusti menin viime Ikean käynnilläni ostamaan meille setin uusia aterimia, siitäkin huolimatta ettei todellista tarvetta niille ollut. Kyllä, ostin täysin turhan tavaran vain ja ainoastaan sen ulkonäön vuoksi, mutta joskus sekin on varmaan sallittua, näin ainakin itselleni uskottelin.

Tulin löytöni kanssa kotiin jopa niin innostuneena, että ihan ääneen ihmettelin, miten sitä ihminen pärjäisi ilman Ikeaa. Kyllähän sitä oikeasti pärjäisi, mutta aina näin uuteen kotiin muuttaessa tuntuu erityisen hienolta, kun on kauppa josta edullisesti hankkia suurin osa tarvittavista tavaroista, kuten nyt vaikka matot, silityslauta tai keittiön säilytyspurkit. Mielelläni tukisin kotimaisia, ekologisia ja eettisiä yrityksiä arjessani enemmänkin, mutta valitettavasti annetuilla resursseilla on valittava ne tärkeimmät kohteet, panostettava niihin ja tingittävä jostain muualta. Tässä kuussa jätin esimerkiksi viidenkympin juoksutakin ostamatta, koska Nooa tuntuu kasvaneen ulos monista pitkistä housuistaan ja tarvitsi muutamat uudet tilalle, niistä valitsin niin kotimaista kuin ympäristön tiedostavaa. Kultainen keskitie, se pätee varmasti niin kuluttamisessa kuin elämässä yleensäkin.

Jokainen rakentaja tietää, mitä tarkoittaa ostoähky eli se, kuinka jossain vaiheessa projektia valintojen tekeminen ja tarvikkeiden hankkiminen alkaa väkisinkin tuntua puuduttavalta, pakko-hommalta. Sama tunne herää ajoittain vieläkin, kun joka huoneesta puuttuu kaikenlaista tarpeellista, remonttihommat on pahasti kesken ja niinkin yksinkertaisia asioita pitäisi ostaa kuin listoja, valokatkaisijoita ja peitelevyjä. Rajattomalla budjetilla tämäkin olisi huomattavasti helpompaa, mutta toisaalta taas juuri tämän ostoähkyn vuoksi olen alkanut entistä vahvemmin ajatella, että tyytyminen on yksi tärkeimmistä opeteltavista taidoista, koska aina ei voi haluta jotain muuta, enemmän tai parempaa. Ei tulisi liikaa vertailla, olla tyytymätön siihen mitä itsellä on ja vaikka haaveilu on hyvästä, niin ikuinen haaveiden tavoittelu ei sekään kaunista ihmistä, ennemminkin tekee vain rauhattomaksi. Ihmisillä tuntuu olevan taipumusta jatkuvasti kehittää ympärilleen uusia projekteja ja tavoitteita, kuten itsekin huomaan nyt rakentamisen päätyttyä ajattelevani seuraavien vuosien ajan panostaa työelämään. Entä jos ei erityisesti panostaisi mihinkään, ei tekisi mitään maininnan arvoista eikä kurkottelisi pilviin millään elämän osa-alueella? Entä jos ei myöskään asettaisi tavoitteita sen suhteen, mikä on järkevää ja mikä ei? Voisi hyvällä omatunnolla halutessaan ostaa tarpeettomia aterimia Ikeasta ja vielä sanoa sen ääneen.

Entäs loman jälkeen?

Lomaa ollessa jäljellä käytännössä enää viikko sitä alkaa jo miettiä, miten ikinä sopeudun taas työssäkäymiseen? Ajatukset on heitetty täysin nollatilaan heti kesän alussa, mutta silti odotan yhä edelleen kesän alkamista ja sitä että kotona ehtisi tulla tylsää, kun ei ole mitään tekemistä ja on oltu useampi päivä kotona, siis ihan vaan oltu. Tänään totesin, että ehkä on jo aika hyväksyä se, ettei Suomessa nykyään ole kesää siinä mielessä kuin itse toivoisi, koska en muista, milloin viimeksi olisi ollut oikea kesäilta. Kesäillalla tarkoitan iltaa, jolloin on edelleen niin lämmin, että voi helposti istuskella pitkälle yöhön ulkona ilman takkia ja ilmassa tuoksuu ja väreilee kesä. Jos on sattunutkin olemaan pari kuumaa kesäpäivää, niin iltaan mennessä sää on ehtinyt viilentyä niin että vaatekerroksia on saanut lisäillä enemmänkin, ja keskustelut on saanut siirtää terassilta sisätiloihin. Mitä ihmettä, oikeasti! Saanko jatkaa kesälomaa vielä kuukaudella, tiedä vaikka elokuu yllättäisi ja toisi Suomeenkin lämpöaaltoja ja sitä myötä uimakelejä ja lämpimiä iltoja.

Kaikesta huolimatta täytyy yrittää muistaa, että kesällä silti pääsee niin paljon helpommalla, kun ei tarvitse kerrospukeutua niin kuin talvella, vaan ulos lähteminen on lähes yhtä nopeaa kuin oven avaaminen. Me ollaan pyöritty lasten kanssa lähimetsässä jonkun verran nyt aamupäivisin, ja kaikki muu aika on tainnut mennä pyöräillessä pieniä lenkkejä Nooan kanssa – Mineaa tuskin näkyy kotona nykyään, kun tyttö viettää päivät kavereiden kanssa pihoilla. Useimmiten meikäläinen tykkää kävellä perässä Nooan potkupyöräillessä, mutta tiistaina sain fysioterapeutilla käydessäni aika tiukan juoksukiellon, ja kun kävelyäkin tulisi kuulema vältellä, niin kait se on itsekin noustava useammin pyörän satulaan. Jotenkin vain juoksu ja kävely on aina olleet enemmän oma juttuni, joten olen parin päivän ajan yrittänyt pohdiskella, uskaltaisinko uhmata juoksukieltoa ja toivoa että lihastreenin ja hieronnan avulla saan kipeän jalan kuntoon. Toisaalta tilanne voi pian olla se, ettei jalalla enää edes kävele, mutta loistavasti alkanutta lenkkeilyintoa ei haluaisi tappaa heti alkuunsa. Ehtii sitä kotona istuskella sittenkin, kun taivaalta sataa lunta ja räntää.

Kesässä parasta on ollut huolettomuus, se ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei huvita. Voi olla yöpaidassa pitkälle aamuun, hakea take awayta lounaaksi ja nukkua päiväunet. Ja arvaatteko, mikä tulee töiden alettua olemaan kaikkein vaikeinta niin mulle kuin lapsillekin? Se että ehditään aamuisin ajoissa yhtään mihinkään, että lapset jaksaa herätä aamulla ja saavat unta aikaisin illalla, että itse osaan mennä nukkumaan ennen puoltayötä ja että pystyn luopumaan aamun kahvihetkistäni. Vaikka lomallakin rauhallinen ja hidas aamupala tarkoittaa vähän väliä pöydästä nousemista ja lasten auttamista omissa toimissaan, niin silti se aamun pieni hetki on yksi tärkeimmistä. Istut kahvikuppi edessäsi selaten suosikkilehteäsi tai katsoen netflixiä, syöt aamupalan vasta pari tuntia heräämisen jälkeen ja annat itsellesi aikaa miettiä täysin turhanpäiväisiä asioita. Hitaat aamut, niiden takia voisin tehdä jatkuvaa iltavuoroa jos se olisi työssäni mahdollista. Aamun aikana yleensä ratkeaa se, millä mielellä päiväni aloitan, ja aamusta riippuen olen joko tehokas tai en saa koko päivänä mitään aikaan. Miten ihmeessä sitä voi taas sopeutua hoitoon viemisiin, kamalaan kiireen tunteeseen ja siihen, että päivästä noin puolet on minuuttiaikataulutettua ja loppuajan lapset on väsyneitä ja kiukkuisia.

Kaksi sarjasuosikkia

Aika harvakseltaan tulee nykyään telkkaria katseltua, ja silloinkin kun sille löytyy aikaa, on elokuvan tai sarjan oltava katsottavissa samantien – aikataulutettu tarjonta ei vain toimi, kun kaikki katsomisen arvoinen tulee lasten nukuttamisen aikaan. Niinpä olen aika pahasti koukuttunut Areenan ja Netflixin ohjelmistoon, joista molemmista löytyy läjäpäin huippusarjoja. Viimeisimpänä on tullut katsottua Skamin teinidraaman lisäksi myös jännittävämpää draamaa rikossarjojen muodossa. Kaksi koukuttavinta on olleet jo muutaman vuoden takaiset The Fall ja Isänmaan puolesta (Homeland).

The Fall on brittiläinen rikossarja, siinä mielessä hyvin epätavanomainen että tutkittavien rikosten tekijä on alusta asti selvillä, ja sarja seuraa yhtä tiiviisti niin murhaajaa kuin murhien tutkijaakin. Irlantilaiseen kaupunkiin sijoittuvat tapahtumat etenevät siihen tahtiin, että sarjan tahtoisi katsoa alusta loppuun yhdellä kertaa, ja loppuratkaisu yllättää vaikka katsojana sitä luuleekin arvaavansa, miten tarina päättyy. The Fallin naispääosa tuo etäisesti mieleen huippusuositun Silta-sarjan Saga Norenin, ja onhan sarjan pääosan esittäjät niinkin nimekkäitä kuin Gillian Anderson ja Jamie Dornan.

Myöskin nimekkäillä näyttelijöillä roolitettu Isänmaan puolesta (Claire Danes, Damian Lewis) on rikossarja, joka vangitsee katsojan päiväkausiksi television ääreen. Itse vasta kahlaan läpi 2. tuotantokautta, mutta lohduttavaa on se, että katsottavana on vielä ainakin viisi kautta, ei tarvitse siis pelätä että jännitysnäytelmä olisi ihan heti ohi. Sarjassa seurataan CIA-etsivää, joka tutkii sotavankina kahdeksan vuotta olleen, Amerikkaan palanneen sotilaan tekemisiä. CIA-etsivä Carrie uskoo sotavangin olevan käännytetty, nykyinen Al Qaidan terroristi, jonka suunnitelmat ovat osa isompaa Amerikkaan kohdistuvaa terroristitekoa. Asioita hankaloittaa Carrien omat ongelmat mielenterveyden kanssa.

Sekä The fall että Isänmaan puolesta on varmoja sarjasuosikkeja niille, jotka muutenkin tykkäävät rikossarjoista. Ennen kuin aloitat katsomisen kannattaa varata riittävästi aikaa telkkarin ääressä istumiselle, ensimmäisten jaksojen jälkeen on nimittäin vaikea enää lopettaa ennen kuin on päässyt tuotantokausien loppuun asti.

Lomapäivät vähenee, paniikki iskee?

Onko teistä suurin osa tällä hetkellä lomalla? Omista kavereistani on melkein jokainen jäänyt lomille juhannukselta, tai viimeistään nyt heinäkuun alusta, ja veikkaanpa muutenkin tämän olevan sitä parasta lomasesonkia. Meikäläinen kun pitää lasten kanssa parin kuukauden lomaa, niin sitä voisi luulla ehtivänsä tehdä yhtä jos toistakin, mutta arvatkaa kuinka lopulta aina käy? Alkulomasta uskottelen aikaa olevan vielä niin paljon, ettei mitään kannata nyt ihan vielä aloittaa, ja nyt kun viikkoja on jäljellä enää vain muutama, tulee sellainen olo, että loma meni jo, kuka tässä enää ehtii mitään tehdä. Toisin sanoen osaan siis oikein taitavasti vältellä kaikkia velvollisuuksia ja soljua sellaiseen lomamoodiin, jossa aika kuluu nopeammin kuin koskaan, mutta mitään et oikeastaan tee. Kuinka kätevää!

Samanlaisessa mitään tekemättömyyden kiireessä taisin elellä silloin kun vielä olin lasten kanssa kotona, treffailtiin vaan kavereita, leivottiin mutakakkuja ja pyörittiin pihoilla. Aina välillä tulee ikävä sitä joutilaisuuden aikaa, vaikka samaan aikaan mieleen muistuu, miten myös kaipasi jotain omaa tekemistä poissa kotiympyröistä. Olenkin miettinyt, että osa-aikainen työnteko olisi varmasti loistava ratkaisu tähän elämäntilanteeseen, mutta toisaalta taas monet sanovat, että se helposti tarkoittaa sitä, että edelleen teet saman työmäärän mutta pienemmässä ajassa – ja tuntuvasti pienemmällä palkalla.

Luulen, että syksystä tulee vielä ihan erityisen hyvä kunhan ensin ehdin saada ajatukset kasaan, hommat valmiiksi kotona ja syksyn kalenterin pysymään tyhjänä kaikesta ylimääräisestä. Olen aika hyvin saanut toteutettua downshiftaamista, ainakin siinä mielessä että usein voin vastata ei meillä mitään ole, kun ystävät kyselevät ehdittäisikö kuluvalla viikolla nähdä. Myös useammat juhlat saavat tänä kesänä jäädä, ihan vain siksi etten juuri nyt tunnu innostuvan ajatuksesta reissata joka viikko lasten kanssa (tai ilman) ympäri Suomea. Enemmän arjen tekemistä, vähemmän kalenteriin merkittyä menemistä – tähän taitaa melko hyvin kiteytyä tämän vuoden ohjenuorani.

Vaikka olen pitänyt kalenterin vielä tiukasti poissa näköpiiristä, kaivoin silti kauneimman kynärasiani* esille ja kirjoitin paperille listan asioista, jotka haluan ehtiä tehdä tällä viikolla. Maalaan vessan saumat loppuun, varaan lapsille ajat hammastarkastukseen, hoidan virastoasioita, kiinnitän seinille pari kaapissa odottavaa taulua ja esinettä ja selaan sisustuslehtiä, jotka ovat viime kuukausina tipahdelleet postilaatikkooni, mutta jääneet lukematta. Torstaina ajelen hyvässä seurassa asuntomessuille Mikkeliin ja viikonlopun aloitan Minna bakesin herkuilla. Kuulostaa yllättävän hyvältä vai mitä? Pienistä puroista syntyy joki, ja niin ajattelin minäkin aloittaa, pieni homma kerrallaan ja turhia stressaamatta, todennäköisesti kuun lopussa huomaan tehtävälistani tyhjentyneen kokonaan.

*Ihana metallinen säilytysrasia on saatu Sisustus Orvokista. Rasia on merkiltään Lehtorinne design studio, samalta merkiltä löytyy mm upeita metallijaloilla varustettuja penkkejä ja metallihyllyjä.

Juhannus kaupungissa

Enpä muista olenko kovinkaan usein viettänyt kaupunkijuhannusta, siitäkään huolimatta etten ole mitään perinteisiä mökki-ihmisiä. Olen saattanut useammallekin ystävälleni ihmetellä, miksi suomalainen haluaa lomalla tehdä koko ajan jotain? Tuntuu melkein kuin meidän olisi liian vaikea vain olla, ottamatta stressiä siitä, kuinka paljon olisi tehtävää ja heittää työhanskat totaalisesti nurkkaan. Mökille lähdetään jotta päästään siivoamaan, kitkemään, kasvattamaan, kantamaan, putsaamaan, lämmittämään, pesemään, kokkaamaan ja mitä näitä  nyt on. Lomalla pitää osata myös lomailla, onhan sekin taito että pystyy totaalisesti tyhjentämään kalenterinsa ihan kaikesta.

Voi olla että kymmenen vuoden päästä olen mökkeilystä jotain ihan muuta mieltä, mutta nyt tekemistä tuntuu olevan kotonakin jo niin paljon sekä sisällä että ulkona, että itselleni paras loma on juuri sellainen, joka muutaman yön päässä häämöttää. Suoralla lennolla takuuvarmoihin lämpöasteisiin, all inclusive ja meri vieressä – jos tällä yhdistelmällä ei saa ajatuksia nollattua, niin tuskin millään. Ja sitä lomalta oikeastaan enimmäkseen odotankin, rentoutumista ja perheen yhteistä aikaa ilman velvollisuuksia.

Koska lomamatka on niin lähellä, päätimme olla lähtemättä tänä juhannuksena mihinkään kotia kauemmas. Saimme ystäväperheen pariksi yöksi meille kylään, itse asiassa saman porukan kanssa vietimme myös viime juhannuksen, silloin vain Turussa ja Naantalissa. Tänä vuonna keskityttiin olennaiseen eli hyvään syötävään ja lenkkeiltiin aina välissä, että jaksettiin taas syödä vähän lisää. Lapset oli selkeästi onnellisia siitä, että saivat vapaasti leikkiä toistensa kanssa pidemmän aikaa tai kuten Eemeli totesi ”kerrankin sai olla ulkona ihan rauhassa”. Kokkoa ei tällä kertaa päästy katsomaan, mutta Niko sytytti lapsille ulkotakan ja sitä siinä sitten tuijoteltiin ikkunan läpi kaikki samassa rivissä istuen. Tuskin kukaan lapsista olisi enempää osannut pyytääkään, lasten yksi parhaimpia piirteitä kun on se, miten aidosti kaikki eteen tuleva otetaan vastaan.

Onneksi juhannusta kesti kokonaiset kaksi päivää, sillä sekin tuntui menevän yllättävän nopeasti. Tuli istuttua leikkipuistossa, ihailtua auringonlaskuja ja ehkä pariin otteeseen myös selviteltyä poikien kinasteluja. Kaikkea sellaista tavallisen ihanaa, mitä tehtäisi ihan tavallisenakin kesäpäivänä, ja niinhän se vain tuntuu olevan, ettei juhlapyhät lapsiperheissä kovinkaan paljoa eroa arjesta. Juhannus kaupungissa oli siis kokonaisuudessaan erittäin jees enkä olisi itsekään osannut enempää odottaa. Entäs siellä, miten vietitte juhannusta tänä vuonna?

Tuplasuklaa-mukikakkua maanantaitunnelmiin

Oli tänään mikä päivä tahansa, se on tuntunut niin maanantailta, että aloin iltapäivästä jo uskoa päivien todella menneen sekaisin. Kun on viettänyt edelliset päivät reissussa syöden muiden tekemää ruokaa, istunut muiden kattamissa pöydissä ja nukkunut muiden siivoamissa kodeissa, niin paluu arkeen on aina raadollinen – siinä ei katsota kalenterista sen tarkemmin, missä kohtaa viikkoa mennään, vaan yleinen mieliala ja väsymys on se, mikä sanelee päivän onnistumisen. Kirjattakoon itselleni siis muistiin, että tästä eteenpäin, aina reissun jälkeiselle päivälle, varaan joko kaapin täyteen suklaata tai keksin koko päiväksi jotain erityisen kivaa tekemistä. Lounastreffit ystävän kanssa, se on vähintä mitä kotiäiti voi lomailun jälkeen vaatia.

Aloin heti aamusta luonnostelemaan postausta otsikolla näitä vihaan, sillä mitä muutakaan olisin itsestäni saanut irti kuin pari riviä ärsyyntymisen aiheita. Yksi inhoamistani asioista on muuten suomen kielen yhdyssanat! Ei siksi että ne olisi niin hankalia, vaan siksi etten voi sietää ylipitkiä sanoja kuten tuplasuklaamukikakku. Siksi usein sovellankin omia sääntöjäni yhdyssanoihin, lisäilen väliviivoja tai puhelimella viestittäessä kirjoitan sanat erikseen, vaikka ne kuuluisi yhteen. Joku saa kirjoituksistani varmasti enemmänkin kuin harmaita hiuksia, mutta onneksi elämä ei ole muutamasta yhdyssanasta kiinni, eikä myöskään näistä kymmenistä pilkuista, joita teksteihini lisäilen. Ei se taida myöskään olla kiinni siitä, kuinka paljon suklaata yhdessä päivässä voi syödä tai siitä, onko järkevää mennä pizzalle keskellä viikkoa.

Valittamisesta on aina luontevaa siirtyä suklaaseen eli siihen, mikä helpoiten muuttaa huonommankin päivän aurinkoiseksi. Aamukahvilla mieleni teki jotain hyvää, joten turvauduin mikrossa paistettavaan mukikakkuun, joka valmistuu muutamassa minuutissa. Ainekset yleensä löytyy jo valmiiksi kaapista, joten laittakaa ohje itsellennekin talteen, eihän sitä tiedä vaikka tulisi tarve leipoa jotain pikaista juhannusvieraille.

Suklaamukikakku

2 rkl voita tai margariinia

3 rkl vehnäjauhoja

3 rkl sokeria

1,5 rkl kaakaojauhetta

1/4 tl leivinjauhetta

1/2 muna

1 1/2 rkl maitoa tai vettä

6 palaa suklaata

Sulata voi mukissa ja lisää muut ainekset (suklaa paloiteltuna). Sekoita tasaiseksi ja paista mikron täydellä teholla (600-800) minuutti-puolitoista. Koristele ja nauti!

Onneksi allekirjoittaneellakin päivä parani iltaa kohden, ja sain jopa käytyä lenkillä. Suunnittelimme hyvää vauhtia valmistuvaa terassia, ensi viikon Mallorcan matkaa ja ihmettelimme, mihin puolet kesästä on kohta jo mennyt. Nyt katson vielä loppuun yhden ihanimmista elokuvista, Meet Joe Black, ja huomenna aion herätä huomattavasti pirteämpänä ja hyväntuulisempana.

Yhden suloisen 4-vuotiaan synttäreillä

Olenhan joskus teillekin kertonut olevani kotoisin Lahden seudulta? Jyväskylään muutin aikoinaan (en kehtaa sanoa, kuinka monta vuotta sitten – apua!) opiskelemaan, kun Lahdessa ei ollut yliopistoa, ja toisaalta taas Helsinki tuntui omaan makuuni aavistuksen liian hektiseltä kaupungilta. Myös suurin osa lapsuudenaikaisista ystävistäni ovat muuttaneet pois Lahdesta, mutta yksi hyvin läheinen ja tärkeä ihminen on joidenkin Helsinki-vuosien jälkeen palannut ainakin toistaiseksi Lahteen. Monien sukulaisten lisäksi tämä ystävä on yksi niistä syistä, miksi edelleen Lahdessa tulee meidänkin käytyä tasaisin väliajoin. Eikä sitä varmasti muutenkaan osaisi kotiseutujaan ihan kokonaan unohtaa.

Juuri tälläkin hetkellä ollaan heittämässä Lahden keikkaa, tai paremminkin nyt jo Hollolassa, sillä ystäväni Sapen vanhempi poika täytti pari päivää sitten neljä. Tuo ehkä maailman suloisin 4-vuotias skeittipoika oli toivonut kakkuun skeittiramppia, synttärilahjaksi toivottiin uutta potkulautaa, joka taipuisi paremmin temppuiluun ja juhlat juhlittiin Robinin tyyliin eriparikengillä. Aika nopeasti taisi äitin valitsema juhla-asukin vaihtua omiin lemppareihin eli farkkuihin, t-paitaan ja lippikseen ihan vain siksi, että samoissa vaatteissa ei kuulema mitenkään voi olla koko päivää. Synttäriaamunaan tuo sama pieni poika oli pohtinut, näinköhän enää mahtuu vanhoihin vaatteisiinsa kun yön aikana on varmaan kasvanut niistä kaikista ulos.

Tällä kertaa meikäläinenkin ylitti itsensä siinä, etten vienyt lahjaksi legoja, niin kuin melkein aina! Legot on helpoin lahja ikinä, sillä niistä tykkää kaikki ja jatkuvasti kauppoihin puskee uutuuksia sitä tahtia, että aina on helppo keksiä joku sellainen legosetti, jota lahjan saajalla ei vielä ole. Nyt olin kuitenkin etukäteen kysellyt lahjatoiveita, koska kahden pojan perheessä autoja, legoja ja muita vempaimia helposti kertyy ihan jo omastakin takaa. Sankari toivoi ensisijaisesti hinausautoa, mutta koska en sellaista löytänyt (edes kierrettyäni puolet Jyväskylän kaupoista läpi), niin lopulta vein Mauri Kunnaksen kirjan ja päältä istuttavan metallisen kaivurin – tiedättehän niitä, joita on myyty jo varmasti omien vanhempieni lapsuudesta saakka. 

Juhlat jatkui meidän osalta seuraavaan päivään saakka, koska jäimme Sapen perheen luokse vielä yöksi. Ihan parasta on mielestäni se, miten joidenkin kavereiden kanssa voi keskustella hyvinkin avoimesti, vaikka näkisi harvoinkin, juttu kun vain jatkuu siitä, mihin se viime kerralla on jäänyt. Joskus taas jonkun kanssa näkee usein eikä silti koskaan pääse arkisia aiheita pidemmälle, koska hetki ei vain ikinä tunnu oikealta. Se on varmasti sitä, kuinka toisten kanssa kemiat kohtaa paremmin ja ehkä siihen vaaditaan myös jonkinasteista samankaltaisuutta, hengenheimolaisuutta tiedättehän. Ja se suurin rikkaus on tietenkin omistaa molemmanlaisia ystäviä, sillä ystäviä tuskin koskaan voi olla liikaa, vaikka sitä sanotaankin että laatu korvaa määrän.

Se olisi taas uusi viikko edessä, koittakaahan työssäkävijät jaksaa ja lomalaiset, muistattehan ottaa rennosti!

Ajatuksia lapsista

Jotenkin kummasti kaveripiiriini on sattunut todellinen vauvabuumi, kuusi ystävää on parhaillaan raskaana ja muutenkin tuntuu, että vauvauutisia tipahtelee puolituttujenkin somekanaviin vähän väliä. Ihan vasta ehdin todeta, että nyt alan olla jo siinä iässä, että kaveripiirissä on lapset tehty ja seuraavana vuorossa on työpaikan vaihdot, avioerot ja sairaudet sun muut vaivat, mutta eipä mitään, ihanaa että saadaan ympärille vauva-arkea! Yllättävän usein vastailen itsekin kysymykseen siitä, onko meidän lapsiluku tässä vai vieläkö ollaan ajateltu tehdä kolmas lapsi. Tiedän toki, ettei lapsia tehdä, mutta jonkinlainen päätös lasten toivominenkin on, ja luulen kyllä että me Nikon kanssa ollaan varmoja sen suhteen, mitä me haluamme – ja molemmat samoilla linjoilla asian suhteen.

Vaikeinta pienlapsiarjessa on ehdottomasti mielestäni ollut itkevä, tyytymätön ja vain pienissä pätkissä nukkuva vauva, jollaisen mekin olemme aikanaan kokeneet. Kaikki sen ajan jälkeen on tuntunut melkein jopa helpolta, vaikka monesti kuulin vakuutteluja siitä, kuinka liikkeelle lähtenyt, joka paikkaan ehtivä taapero se vasta hankala olisikin. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten kanssa henkisesti raskas aika on minulle ollut huomattavasti pahempi kuin fyysisesti raskas, väsyneenä äitinä olisin voinut vaihtaa lohduttomasti itkevän vauvan kaatuilevaan, täystuhotaaperoon milloin tahansa, jos olisi ollut mahdollista valita.

Nykyään meidän perusarki on hyvin mutkatonta ja helppoa, eikä oikeastaan mikään vaadi erityisiä ponnisteluja onnistuakseen, kun lapset on jo sen verran isoja ja omatoimisia. Minea on aina ollut aavistuksen pikkuvanha ja aikaansa edellä siinä, että tyttö haluaa osata tehdä mahdollisimman paljon itse ja onkin todella taitava ja fiksu – näin varmaan kaikki äidit näkevät omat lapsensa. Meidän lapsilla on kolmen vuoden ikäero, ja se on toiminut paremmin kuin hyvin ajatellen sitä, kuinka hienosti Minea suhtautuu Nooaan. Minealle Nooa on selkeästi pienempi, pikkuveli, jota autetaan ja huomioidaan aina kun mahdollista. Edelleenkin Minea pitää Nooaa sylissä päivittäin, suukottaa tilanteen tullen, auttaa, ottaa mukaan leikkeihin, opastaa ja antaa paljon anteeksi ihan vain siksi, että tietää toisen olevan pienempi. Eikä ikäeroa silti ole liikaa, etteikö sisarussuhde olisi läheinen ja yhteisiä leikkejä löytyisi.

Nooa puolestaan on mitä parhaassa iässä, osaa jo paljon mutta on kuitenkin vielä niin äitin poika, ettei ihan hetkeen ole kasvamassa sylistä pois. Tuo pieni poika haluaa jakaa kaiken siskonsa kanssa, tutkii lapsen mielenkiinnolla kaikkea eteen tulevaa ja kyselee kaikesta kysymyksiä, joihin aina en osaa vastata. Eilen tutkittiin metsässä erilaisia ötököitä, tänään seisottiin ihastelemassa kaivinkonetta ja joskus ihmetyksen voi herättää niinkin pieni asia kuin sammal kiven päällä tai taivaalla kiitävä lentokone. Melkein uskaltaisin väittää, että elämme parhaita aikoja juuri nyt – vaikka toisaalta, niin on Mineankin kanssa jokainen vuosi tuntunut parhaalta vuodelta siihen mennessä.

Juhlien jälkeen

Juhlien jälkeen tunnelmat saattavat usein olla hieman noh, väsähtäneet, mutta väliäkö sillä jos juhla itsessään on onnistunut ja vieraatkin on viihtyneet. Meillä rullattiin lauantaina matot sivuun, ripustettiin kattoon viirejä ja ilmapalloja ja talo täyttyi kaksikymmenpäisestä juhlijaporukasta. Ensin vähän jännitin, miten me kaikki mahduttaisi meille, mutta onneksi (!) säät näytti paranemisen merkkejä iltapäivästä, ja lopulta saatiin osa porukasta istuskella terassin puolella auringon paistaessa. Tiesittekö muuten, että Niko on viime päivät nikkaroinut meille terassia ja etupihalle pientä kuistia? Päätettiin tehdä väliaikaisratkaisu leveästä lankusta, ja myöhemmin, ehkä vuoden tai parin päästä rakennellaan lopullinen terassi betonista.

Muuten en olisi näihin bileisiin laittanut mitään erityisiä koristeluja, mutta meillä sattui paria päivää ennen olemaan töissä juhlat, ja kätevästi sain sieltä valmiit viirinauhat ja ilmapallot. Ihan uutena juttuna tajusin myös että jätesäkistäkin saa tehtyä kivoja tasseleita kun vain rullailee säkin haitarille, leikkaa ja sitoo narulla. Ohjeita löytyy netistä vaikka kuinka, esimerkiksi täältä.

Juhlakoristeiden poisottaminen on usein se vaikein osuus juhlista, ja varsinkin tällä viikolla olen päättänyt olla ottamatta paineita yhtään mistään – ensimmäisen lomaviikon kun haluan viettää mahdollisimman rennosti, niin että ensi maanantaina jo voi sanoa olevansa täysin lomatunnelmissa. Itse asiassa, sen verran rennosti on menty tässä muutenkin, että olen unohtanut hoitaa lasten (ja omani) passiasiat kuntoon. Reissuun pitäisi lähteä noin kolmen viikon päästä, eikä kolmella neljästä ole passia. On se ihme, etten tähän ikään mennessä ole oppinut hoitamaan asioita hyvissä ajoin, luulen nimittäin että sillä saattaisi olla jotain vaikutusta siihen ettei 5-vuotias tyttöni lähes joka kerta autoon istahtaessaan kysyisi ”äiti ollaanko me tänään myöhäsaä”!

Lasten kanssa me lomaillaan seuraavat kaksi kuukautta, ja vasta elokuun alusta alkaa arki uudessa päiväkodissa, uusien hoitajien ja uusien kavereiden kanssa. Mallorcaa lukuunottamatta emme ole suunnitelleet oikeastaan yhtään mitään tekemistä tälle lomalle, vaan yritämme olla aikatauluttamatta liikaa ja elää viikko, tai jopa päivä kerrallaan. Olen etenkin tänä vuonna pelännyt jonain päivänä löytäväni itseni tilanteesta, jossa viikkoni on niin täynnä ohjelmaa, että ystävien kanssa yhteisen ajan löytäminen käy lähes mahdottomaksi. En usko, että kukaan toivoo päätyvänsä ruuhkavuosien suorittajaksi, mutta jossain vaiheessa se saattaa olla väistämättömästi edessä, jos perheessä on pieniä lapsia, harrastuksia, työssäkäyviä vanhempia ja vanhempien harrastuksia. Silloin jos joskus on hetkessä elämisen taito tarpeen, ja samaa mentaliteettiä aion soveltaa nytkin.

Kahvin voimalla

Huh mikä viikonloppu takana! On ollut pientä äksöniä perjantaista sunnuntai-iltaan ensin vähän isompien kekkereiden muodossa ja tänään puolestaan on saanut tehdä niitä arkisempia hommia eli perus kotityöt ja joitain työjuttuja, joita ei huomenna ehdi. Eilen pyörähdin Minean ja hyvän ystäväni kanssa Tampereella päiväreissun mittaisella käynnillä, niin että ehdittiin sopivasti juosta Ikea ja Ideapark läpi, ja lapset pääsi toivomiinsa paikkoihin. Alunperin suunnitelmana oli mennä Koiramäkeen, mutta kun koko päivän satoi vettä, muutettiin me suunnitelmat lennosta ja mentiin ensin Ikean leikkipaikkaan (Minean toive!) ja siitä Fun parkkiin. Ideaparkissa ollaan lasten kanssa käyty monestikin, mutta Fun parkissa tämä oli ihan ensimmäinen kerta. En ole täysin varma tykkäsinkö vai en, olihan siellä muutamia tosi kivoja laitteita ja paikka oli monipuolinen, mutta laitteisiin pääsi vain tiettyinä kellonaikoina, ja loppujen lopuksi lapsetkaan ei jaksaneet tarkistella koko ajan kelloja, vaan viihtyivät ennemminkin Hop Lopin puolella. Fun parkista siis löytyy myös Hop lop pienemmässä mittakaavassa.

Kun on koko viikonloppu mennyt myöhään valvoessa ja aikaisin herätessä, jatkuvasti jotain touhutessa, on pelastavana elementtinä toiminut kahvi. Sanoin torstaina ihan ääneenkin, että kahvilla meidänkin avioliitto on selvinnyt monesta, ja niin se kyllä osittain varmasti onkin, vaikka sanoinkin sen pieni pilke silmäkulmassa. Itselleni kuitenkin oli pienlapsiaikana kaikkein tärkeintä vertaistukea se ymmärrys, jota jaettiin ystävien kanssa kahden kesken kahvipöydässä, enkä voi sanoa ettenkö nykyäänkin nauttisi siitä, kun voi hyvällä syyllä leipoa vähän mutakakkua ja jakaa sen jonkun kanssa samalla päivän kuulumisia läpikäyden. Luin aika pysäyttävän artikkelin pienten lasten äitien väsymyksestä, etenkin siitä kuinka peruuttamattomiin tekoihin se voi johtaa ellei äidit saa riittävästi apua, ja mietin että miksen tuossa voisi ihan hyvin olla minäkin, jos ympärilläni ei olisi aina ollut niin hyvää joukkoa ymmärtäviä ihmisiä. Aina löytyy joku, jonka kanssa jakaa pulla tai keksi, jos jutustelulle on tarvetta, ja se jos mikä parantaa maailmaa.

Joskus olen miettinyt, kuinka harmi on ettei miehillä ole samanlaista tapaa istua kahvin ääreen silloin kun joku painaa mielessä, tai päinvastoin, kun asiat on hyvin ja sen haluaa jakaa läheisten kanssa. Jos meikäläinen asuisi ihan kaupungin keskustassa, aloittaisin jokaisen aamuni yhdellä take-away-kahvilla tai kutsuisin jonkun ystäväni pikatreffeille kahvilaan ennen lasten hakemista hoidosta. Ihan jo siitäkin syystä, että Jyväskylään juuri aukesi uusi kahvila, Espresso House, jonka kahvit ja tarjoilut oli sen verran taivaallisia, että koukuttumista on vaikea estää. Seuraavat kolme päivää on lasten viimeiset hoitopäivät ennen kesälomaa, joten taidan pitää loman alkamista hyvänä tekosyynä aloittaa tuleva viikko yhdellä energiaa antavalla kahvilahetkellä, tai miksei sitä voisi loman ajaksi ottaa jopa tavaksi!

Elämäni tärkein tehtävä

Mä tykkään susta niin paljon, että en tunne ketään muuta, kuka on noin ihana. Rakastan sinua eniten.

Nämä sanat kannettiin tänään aamulla itsetehdyn kortin muodossa sänkyyni, halausten ja suukkojen saattelemana. Mietin hetken aikaa, kuinka voisin koskaan riittävästi ilmaista sitä, kuinka suurta oma rakkauteni lapsiani kohtaan on, mutta ehkä minun ei tarvitsekaan ajatella sitä, vaan rakkautta ja onnea on joka hetkessä. Joskus pinna palaa liiankin herkästi, aina ei jaksaisi kymmenettä kertaa lukea samaa iltasatua tai taistella nukkumaanmenosta, väsyneenä sitä vain toivoo että lapset leikkisivät keskenään ja aika ajoin kaipaa omaa aikaa. Tärkein tehtäväni kuitenkin on olla äiti, sellainen joka rakastaa ja on läsnä. Noille kahdelle pienelle ihmisenalulle me vanhemmat olemme kaikki kaikessa, ja se on se syy, miksi niin kovasti tahtoisin olla hyvä äiti, en pelkästään riittävän hyvä. Toivon, että äitinä olemisen onni ja kiitollisuus muistuu mieleeni ihan joka päivä, sillä oikeastihan millään muulla ei ole niin väliä, kunhan minulla on perheeni.

Sunnuntain extempore synttärit

No nyt on kakkua maha täynnä, Niko vuotta vanhempi ja yksi loistava viikonloppu takana. Parasta on varmasti se, että ehtii tehdä asioita, joita ei tarvitsisi mutta haluaa silti. Leivottiin lasten kanssa kakkua, puhallettiin parit ilmapallotkin ja kutsuttiin ihan vain muutama ystävä kylään, jotta kaikkea kakkua ei tulisi syötyä yksin. Tiedän, että monille synttärit on enimmäkseen stressin aiheuttaja, mutta itse olen täysin päinvastaisella linjalla, ja olen useasti harmitellut sitä, kuinka molemmilla lapsilla ja mulla itselläni on kaikilla synttärit helmikuussa – minkä takia niitä ei ihan jokaista viitsi juhlia siinä mittakaavassa kuin ehkä tulisi juhlittua, jos ne olisi eri vuodenaikoina. Sen jälkeen kun Minea syntyi, en ole enää omia synttäreitäni juhlinut ollenkaan, nimpparit sain kalenteriin vasta muutama vuosi sitten, ja nekin sattuu lähes samalle viikonlopulle äitienpäivän ja Nikon synttäreiden kanssa, ja niin ne on muuten Mineankin nimpparit kevättalvella. Varmaan juuri tästä syystä olen usein pitänyt vaatekutsuja syksyisin, että olisi edes joku syy kutsua kerralla enemmän kavereita kylään.

Kakku leivottiin Kinuskikissan ohjeella, ja siihen laitettiin täytteeksi lakkahilloa ja kinuskia. Olihan se suht makeaa, mutta omaan makuuni juuri sopiva, ja hyvää vaihtelua siinä mielessä että en ole koskaan ennen käyttänyt lakkahilloa. Suolaisena tarjottavana tarjosin helppoja tonnikalawrappeja eli tortillalevyn sisään salaattia, tonnikala-tuorejuustotäyte, tomaattia, kurkkua ja avokadoa. Toimii millä täytteillä tahansa ja maistuu yleensä kaikille. Tonnikalawrapit on yksi niitä tarjottavia, joita teen usein jos en ole ehtinyt suunnitella sen kummempaa leivottavaa tai jos aika ei riitä leipomiseen. Toinen vastaava on kanapiirakka tai herkkupuolelta banoffee tai pannari.

Ensi viikolla pääsen taas suunnittelemaan jotain tarjottavaa kun emännöin kutsuja täällä meillä. Tällä kertaa kyseessä ei olekaan vaatekutsut vaan jotain ihan muuta, jotain josta kerron lisää sitten jälkikäteen. Ajattelin tehdä useampaa erilaista suolaista ja makeaa, mutta jotenkin nyt tuntuu että ideat on täysin hukassa! Siispä, jos teillä on vinkata jotain nopeaa mutta hyvää leivottavaa, niin laittakaahan kommenttia tai sähköpostia tähän suuntaan. Ihan jo senkin takia olisi kiva kuulla teidän suosikkeja, jotta aina ei tulisi leivottua samoja herkkuja, ehkä vieraatkin kaipaavat jotain vaihtelua kanapiirakasta, hehe.

Pirteää alkavaa viikkoa! Pidetään peukkuja että lupaukset takatalvesta eivät ainakaan ihan sellaisenaan toteutuisi, en nimittäin taida kestää enää yhtäkään lumisadetta tälle keväälle.

Päivän tunnelmat

Terveiset sängynpohjalta! Niinhän siinä kuitenkin kävi, että yön aikana nousi kuume ja tämä päivä on mennyt kokonaan maatessa ja leffoja katsoessa. Kuitenkin koska on vappu, koin tarpeelliseksi aloittaa päivän munkilla ja teellä (muuta en tänään olekaan saanut syötyä), ihan vain hyvitelläkseni itselleni sitä, etten päässyt lasten kanssa tivoliin tai vapputorille. Onneksi tivoli viipyy Jyväskylässä vielä koko tämän viikon, joten taidan tulevalle lauantaille varata pari paikkaa possujunasta. Hyvää vappua ja parempia oloja kaikille sinne ruudun toiselle puolelle!

P.S. Iso suositus Liittoutuneet-elokuvalle! Täällä mennään ihan elokuvan loppusuoralla ja aika jännäksi käy..

Vappua

Munkit

50 g hiivaa

5 dl maitoa

1 1/2 tl suolaa

1 1/2 rkl kardemummaa

1 1/2 dl sokeria

14-15 dl vehnäjauhoja

100 g voita

Sekoita hiiva kädenlämpöiseen maitoon. Lisää joukkoon suola, kardemumma, sokeri ja suurin osa jauhoista. Loppuvaiheessa lisää pehmeä voi ja loput jauhot. Anna kohota liinan alla tunti.

Pyörittele taikinasta palloja, tee keskelle reikä ja paista kookos- tai rypsiöljyssä. Pyörittele munkit lopuksi sokerissa.

Yllättäen tässä vierähtikin useampi päivä siitä kun viimeksi postasin mitään. Lapset nukahtavat nykyään iltaisin niin myöhään, että jos päivä on töissä ollut yhtään normaalia väsyttävämpi, en saa illalla enää mitään ihmeempiä aikaan, hyvä jos pysyn hereillä siihenkään saakka että lapset nukkuvat. Niinpä tämä pidennetty viikonloppu tuli hyvinkin tarpeeseen, siitäkin huolimatta että sain itselleni pienen lomaflunssan ja ulkona on satanut lunta niin ettei ulkoilu ole juurikaan inspiroinut.

Eilen ehdin leipoa munkkeja, samalla ohjeella jolla on munkit tullut tehtyä jo useamman vuoden ajan. Tuore pulla ja munkit on aina olleet lemppareitani, ja nämäkin pari päivää olen käytännössä elänyt pelkällä munkilla. Munkit, sima (tänä vuonna kaupan valmissima) ja tivoli kuuluvat vappuun, valitettavasti myös kylmä ilma on melko perinteisesti ollut osa vappuperinteitä ainakin täällä Jyväskylässä. Huomenna meillä oli suunnitelmissa lähteä tivoliin iltapäiväksi, mutta mikäli aamullakin maa on valkoisena tai allekirjoittaneen olo huonompi, taidetaan laitteissa kiertelyt jättää odottamaan kesän Särkänniemeä ja Lintsiä. Sinänsä ei ole yhtään huono vaihtoehto sekään, sillä itselleni on tehnyt ihan hyvää vain olla nämä muutamat päivät kotona. Vielä ei ole ehtinyt tuntua siltä, että olisi tehtävä jotain, vaan taidan olla noin yleensäkin luopunut ajatuksesta saada mahdollisimman paljon aikaan viikonloppuisin. Ihan riittävästi on tekemistä siinäkin, että saa lasten ulkoilut ja ruokailut hoidettua, eikä tämä jatkuva munkin syöminenkään ihan kevyttä hommaa ole!

Mitä kuuluu teidän vappuun? Tuntuu jopa hieman hassulta heti pääsiäisen perään olla jälleen pidennettyä viikonloppua kotona, ja kesälomatkin on jo ihan kulman takana (vaikkei ulkona ehkä juuri nyt siltä näytäkään). Huomasin eilen että vapaa-aika kotona lorvaillen voi myös olla riskialtista aikaa siinä mielessä, että todella on aikaa tuijotella kodin nurkkia ja keksiä kaikenlaista uutta ostoslistalle – vaikka moni vanhakin haave on vielä toteuttamatta. Mutta niinhän se usein menee äitiyslomallakin, vai mitä? Silloin ehtii keksiä uusia elämäämullistavia ideoita, pieniä pintaremontteja tai muuten vaan haaveilla erilaisista hankinnoista. Nimimerkillä hoitovapaalla yritystoiminnan aloittanut ja talon rakennuttanut.

Rennosti pääsiäiseen

 

On se vaan aika kumma juttu, että ihminen osaa asettaa itselleen pieniä paineita niinkin stressittömästä asiasta kuin loma! En ole ollenkaan stressaantuvaa tyyppiä, kaikki kun aina kuitenkin järjestyy (joskus paremmin ja toisinaan ei niin kovin hyvin) eikä murehtimalla asiat muutu ainakaan yhtään helpommiksi, päinvastoin. Kaikki, mitä ei ole pakko tehdä juuri nyt, ehtii tehdä sitten joskus myöhemminkin, ja jos joku on varmaa niin se, ettei ylimääräisestä suorittamisesta ja stressaamisesta tule kukaan taputtamaan minua olkapäälle. Lähipiirini varmasti allekirjoittaa sen, ettei meillä juurikaan stressata tai eletä turhan tarkasti – ei oikeastaan millään elämän osa-alueella. Mutta, mutta. Kolikon kääntöpuoli on siinä, että usein kuvittelen vähän vasemmalla kädellä tekeväni kaikenlaista siinä sivussa, kun tekemistä olisi muutenkin ihan riittävästi. Nytkin kun pääsiäisloma eilen alkoi, oli meillä sovittuna neljästä yöstä kolme ystävien kanssa ja silti olin suunnitellut tekeväni muutamat neulotut puput, pääsiäistervehdyksiä kaukana asuville ystäville, keväisiä kukka-asetelmia kotiin ja jos vielä äkkiä leipoisi kolme eri jälkiruokaa ja ostaisi koristeita pääsiäiskattaukseen. Missään vaiheessa ei mieleeni juolahtanut, etten varmaan millään ehdi tehdä näitä kaikkia, koska kuka nyt lomalla kelloa katsoisi.

Tällä hetkellä meidän porukka matkaa autolla jossain Lahden ja Jyväskylän välillä. Aloitimme loman mitä rentouttavimmalla tavalla, yökyläilimme rakkaan lapsuudenystäväni kotona, jossa meitä odotti valmis pöytä ja seuraa jokaiselle perheenjäsenelle. Kotona vastassa on siivousta vaille oleva talo, mutta sain kuin sainkin joitain pääsiäiskoristeita laitettua esille. Kovin värikäs ei pääsiäinen meillä ole, vaikka löytyy meiltäkin ne perinteiset vitsat, rairuohot ja munat lastenhuoneista ja keittiöstä. Ystävän tuomat keltaiset narsissit antavat sopivasti väriä yhtenäiseen olohuone-ruokatilaan, johon muuten ostin lähimarketista ruskeita, mustia, harmaita ja valkoisia sulkia ja koristemunia. Kaksi posliinipupua nappasin mukaani käydessäni Plantagenissa jälleen kerran ihastelemassa viherkasveja. Mielestäni pääsiäisen, joulun tai minkään muunkaan juhlapyhän ei tarvitse täyttää koko kotia, vaan maltillinen määrä koristeita riittää, ja on sitä paitsi paljon mukavampi säilyttääkin seuraavaa vuotta ajatellen. 

Arvatkaa muuten mikä on pääsiäisessä tärkeintä? Ei kinderit eikä virpominenkaan, ei myöskään tiput vaikka niin kovasti koitinkin pienempänä vanhemmilleni väittää pyytäessäni oikeaa pääsiäistipua lemmikiksi. Kaikkein eniten merkitsee se, että kaikilla on runsaasti aikaa toisilleen, ehtii tavata ystäviä ja perhettä ja on mahdollisuus ihan vaan olla. Turha kait siitä on stressiä ottaa? Oli ne puput askarreltu tai ei.

Uusi osoite, ja ehkä vähän uusi suuntakin!

Pitkästä aikaa blogin ääressä, eikä minkä tahansa blogin, vaan itse kyhätyn sivuston, jonka aikaansaamiseksi vaadittiin tämä pariviikkoinen (tuumailu)tauko ja useampi tunti ihmettelyä, googlettamista, joitakin viestejä ja muutama puhelu. Asiaa olisi ollut vaikka kuinka paljon, mutta jotenkin en enää osannut kirjoittaa vanhan osoitteen puolelle mitään, kun kuitenkin olin jo teille ehtinyt kertoa, että muutto on pian edessä. Olin ehkä kuvitellut, että omat sivut olisi hetkessä valmiit (nykyäänhän kaikkeen löytyy ohjeet netistä!), sen enempää asiaa selvittämättä, ja noin kymmenen vuotta vanhoihin tietoihini ja taitoihini luottaen. Vähän enemmänhän siihen lopulta tarvittiin, mutta se mikä itselleni on aika iso juttu, on se, että olen todella saanut aikaan jotain näin hienoa! Tai niin, valmis pohja, helpot wordpressin muokkaustyökalut ja niin edelleen, nehän sen taisivat saada toimimaan, mutta tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Pidemmittä puheitta, mitä tykkäätte uudesta ulkoasusta?

Paljon on sivuston viimeistelyssä vielä tekemistä, jotta kaikki alasivut ja sivupalkit näyttävät oikeanlaisilta, mutta koska into kirjoittamiseen on ollut kova, niin ajattelin, ettei teitä ehkä haittaa? Uusi alku on aina uusi alku, ja vaikka tämä on blogilleni jo viides (!!) osoite, niin silti tuntuu uutuuden viehätystä, ja sen viidennen kerran päätin taas panostaa täysillä ja laittaa uudella alustalla kaikkeni peliin. Allerin portaalissa sain tuntea oloni turvatuksi, kun tiesin joka kuukausi tililleni kilahtavan suunnilleen saman summan, mutta vastapainona nyt on vapauttavaa, kun blogi näyttää minulta itseltäni, ja en tiedä kuvittelenko vain, mutta yleisilme tuntuu aavistuksen freesimmältä? Vielä en osaa sanoa, lisääkö omalla sivustolla toimiminen blogini kaupallisuutta, vaikka usein lukijat kuvittelevat sen ehkä olevan päinvastoin. On kuitenkin aika yleistä, että bloggaajien kamppikset portaaleissa maksaa yrityksille niin paljon, että monesti ainakin pienemmät yritykset valitsevat yhteistyökumppaneikseen itsenäisiä bloggaajia – ja tämä mielestäni näkyy juurikin siinä, että itsenäiset blogit ovat sisällöltään hiukka kaupallisempia. Niin tai näin, lupaan jatkossakin kirjoittaa vain asioista, jotka itseäni aidosti kiinnostavat, ehkä enenevissä määrin sisustuksesta ja toivottavasti paljon muodista. Pääroolia blogissani on aina kuitenkin pitänyt hyvän mielen arki, ja sitä on tiedossa tulevaisuudessakin.

Tänään lauantaina söimme aamupalaa pitkän kaavan mukaan, sillä taisimme viettää ensimmäistä lauantaita uudessa kodissa ilman että olisi vieraita kylässä tai kiire mihinkään. Pitkästä aikaa tein banaanilettuja eli lasten ehdotonta lempparia, vietin monta tovia vain tuijotellen kotimme nurkkia ja miettien, miten huoneet sisustaisin, jos mikä tahansa olisi mahdollista. Haavelista on tällä hetkellä luvattoman pitkä, ja on ehkä sanomattakin selvää, ettei se ollenkaan sovi yhteen rakennusajan lompakkoon jättämän loven kanssa. Onneksi asioita voi, ja on hyväkin, pureskella pikkuhiljaa, tai kuten ystäväni tänään sanoi ei kaikkea tarvitse saada yhdessä yössä. Naisena saatan olla asiasta hieman eri mieltä, mutta kuten tämän uuden sivustonkin kanssa, ehkä harkiten lopputuloksesta tuleekin parempi kuin osasin odottaa.

Eka lomapäivä

Lapsilla ja mulla alkoi tänään lomaviikko, ja todella loma, sillä koitan olla tekemättä mitään työtä muistuttavaa hommaa koko aikana. Tiedän ettei se tule olemaan lähellekään mahdollista, mutta en kuitenkaan halua koko viikkoa tuhlata siihen, että tekisin kaikki rästiin jääneet hommat ja sunnuntaina olisin niin poikki, että odottaisin jo seuraavaa lomaa. Ensin ajattelin pysytellä lasten kanssa mahdollisimman paljon kotona puuhaillen omassa pihassa ja leikkien sisällä, mutta kun olen parina viimeisenä päivänä juossut Nooan perässä siivoamassa ehtiväisen pojan tuhojen jälkiä, niin totesin kotona olemisen olevan aika huono idea – ainakin siis noin jos haluan itsekin lomaviikolla ottaa vähän rennommin. Täällä on viikonloppuna nimittäin siivottu ainakin lasinsiruja lattialta kahdesti, hammastahnaa vessan lattialta kolmesti, kynsilakkaa vaatehuoneen lattiasta, tussinjälkiä portaista ja pihkaa seinästä. Kovin on touhukas ja omatoiminen tuo meidän 2-vuotias, ehkä uskaltaisin jopa sanoa että joskus vähän liiankin päättäväisesti toteuttamassa omia juttujaan.

Loman ensimmäinen päivä oli jokseenkin lapsille suunniteltu, sillä aamusta ajeltiin vanhoille kotihoodeille kävelemään ja hiihtämään jäälle, ja läheisellä laavulla kaivettiin repusta nakit ja kaakaot. Pakkasta oli ihan reippaasti, mutta aurinko paistoi välillä niin että miinusasteet oli helppo unohtaa ja tuntui melkein enemmän jo keväältä kuin talviselta helmikuulta. Haluan vakaasti uskoa, että kuukauden päästä ollaan niin pitkällä keväässä että voi alkaa kaivella pyöriä varastosta ja unohtaa sukset ja luistimet useammaksi kuukaudeksi, sillä on se kesä vaan meikäläisen juttu – silläkin uhalla että talven jälkeen takuuvarmasti saa tänäkin vuonna panikoida sitä, miten kamalaan kuntoon ihminen voi itsensä päästää talven aikana. Täytyisi varmaan joka talvi päästä vähintään yhdelle etelän matkalle, jotta oman kroppansa saisi isojen neuleiden ja väljien puserojen alla pidettyä edes jossain, siedettävässä kondiksessa.

Iltapäivästä me oltiin Minean kanssa sovittu menevämme Laukaaseen katsomaan Risto Räppääjä -näytelmää kaveriporukalla. Myöhästyimme alusta vartin verran, mutta onneksi silti menimme, koska Minea tykkäsi näytelmästä ja oli innoissaan kun pääsi vielä lopuksi lavasteisiin tutustumaan ja poseeraamaan Nelli Nuudelipään ja Alpon kanssa. Näytelmän jälkeen mietin, että Nooakin olisi oikein hyvin mennyt mukana, vaikka olin ajattelin ettei 2-vuotias ehkä vielä jaksa istua tuntia teatterissa. Ehdin varmaan jo unohtaa, että olihan se Mineakin tuossa iässä jo ihan leffateatterissakin ja hyvin jaksoi keskittyä.

Onko siellä muita talvilomailijoita vai joko lomat meni jo?

LASTEN BILEET

 pikkujoulut IMG3  pikkujoulut IMG5 pikkujoulut IMG6Päästiin iltapäivällä Paulan luokse sotkemaan paikkoja ja aiheuttamaan totaalista kaaosta ihanien lasten pikkujoulujen muodossa. Oltiin sovittu meidän huippuporukalla jo joku aika sitten että pidettäisi lapsille jonkun luona pikkikset nyyttärimeiningillä, ja jokainen toisi pikkupaketin vaihdettavaksi jonkun toisen kanssa. Ylärajaksi lasten lahjoille päätettiin 5 euroa, mutta arvatkaa saako kaupasta oikeastaan yhtään mitään järkevää vitosella?! Mä hankin lahjan kauppareissulla eikä marketin hyllyllä ollut muuta kuin jotain minihahmoja tai värikyniä – värityskirjatkin maksoi melkein kymppiä, legoista ja muista leluista puhumattakaan. Otin sitten Muumi-magneetteja vaikka budjetti vähän ylittyikin, mutta niin se taisi mennä överiksi muillakin..

pikkujoulut IMG9pikkujoulut IMG4 pikkujoulut IMG10Harvemmin ollaan päästy paikalle ihan koko porukka, mutta tänään meitä oli kaikki eli mä, Evelina, Paula, Essi, Katriina ja Laura. Lasten leikit ja yleinen häsellys tuntui olevan jo ihan tarpeeksi, joten ei olisi tullut mieleenkään koittaa kehitellä mitään sen ohjatumpaa toiminta tälle illalle, vielä kun ikähaitari on viidestä yhteen vuoteen.. Liian haastavaksi osoittautui yhteiskuvankin ottaminen ja loppuuloksena kolme isointa tyttöä tönötti odottelemassa josko muutkin tulisi kuvaan tai pysyisi edes hetken paikoillaan. Turha toivo, pitihän se arvata 😀

pikkujoulut IMG11 pikkujoulut IMG12 pikkujoulut IMG14Evelina loistaa kilpaa kuusen kanssa 🙂 

Meillä oli Minean kanssa taas lähdön hetkellä kaikki ainekset pikkuriitaan, kun Minea halusi välttämättä pukea Pompin pari numeroa liian pienen mekon. Mä olin valmiiksi laittanut odottelemaan äitini ostaman tylliunelman, jotta sillekin tulisi edes pari käyttökertaa, mutta sehän ei tänään ollutkaan Minean mieleen. Päätin olla väittämättä asiasta ja annoin tytön stailata ite itsensä päästä jalkoihin, mukaan lukien ihanat my little pony -hiuslisäkkeet ja neljät rannekorut, kun asu tuntuu toiselle olevan niin tärkeä juttu. Ymmärtäähän sen itekin, kuinka jossain asussa olo vaan tuntuu paremmalta ja itsevarmemmalta, välittämättä siitä ettei mekkoa meinaa edes saada päälle ja pois!

Vähän samoja mietteitä pohdiskelin paketoidessani muumimagneetteja musta-beigeen lahjapaperiin. Onki se nyt niin justiinsa että lahja miellyttää mun silmää kun Minea ei varmasti ite koskaan valitsisi noin tylsää paperia? Jos Minealta kysyttäisi olisi kaikki tän joulun paketit pinkeissä poni- tai prinsessapapereissa, sopi ne sitten sisustukseen tai ei. Ihailen sisustuslehtien nättejä, neutraaleja joulukuusia ja joulukoristeita ja joulujuhlia joissa kaikki sävyt sopii kivasti toisiinsa, mutta pitäisköhän mun tänä vuonna vähän höllätä ja pistää elämä risaisksi parilla mikki hiiri- ja joulupukkipaperilla? Onhan se joulu ja kaikki siihen liittyvä Mineallekin elämyksiä täynnä, ja vaikka kuinka oon koittanut jättää pinkin prinsessaelämän meiän kodin ulkopuolelle, tuntuu se väkisinkin olevan tytön kuin tytön mieleen. Vitsit miten helppoa poikien äiteillä on!

pikkujoulut IMG18 pikkujoulut IMG19 pikkujoulut IMG1Mä vein pikkujouluihin tän hetken lempparipiirakkaa, joka saattaa joulunakin päästä alkupalapöytään. Tämä on melkein luvattoman helppo ja niin älyhyvää että suosittelen kokeilemaan!

Italialainen salamipiirakka

Myllyn Paras pyöreä ruis-kaura piirakkapohja

2 kananmunaa

150g punaista Emmental-juustoraastetta (tai muuta voimakasta juustoa)

3dl ruokakermaa

100g ohuen ohutta Atrian Italian salamia

noin 100g aurinkokuivattua tomaattia

noin 1l babypinaattia

pinnalle siemeniä

Painele pohja voideltuun vuokaan. Sekoita munat, juustoraaste ja kerma ja kaada pohjan päälle. Kasaa päälle pilkotut salamit, tomaatti ja huuhdottu pinaatti. Viimeistele siemenillä. Paista 175 asteessa noin 40 minuuttia.

pikkujoulut IMG20Vieläkö teillä juhlitaan pikkujouluja vai alkaako kausi olla jo ohi? Mun teemana on tuntunut olevan syö ittesi ähkyyn ja kärsi loppuilta järkyttävää närästystä, mutta minkäs teet kun useammastakaan kerrasta ei opi.. Onneksi huomenna alkaa viikonloppu ja voi taas jatkaa mässäilyä hyvällä syyllä! Niin, ja pysykäähän muuten kuulolla viikonloppunakin, mulla on jännittäviä uutisia!