Katse tulevaan?

Vanhat, parin vuoden takaiset valokuvat ovat viime aikoina tupsahdelleet jotenkin kummallisesti esiin eri yhteyksissä. Joko facebook nostaa vanhempia muistoja feediini tai haen jotain reseptiä tai vastaavaa omasta blogistani ja vahingossa törmään kuviin itsestäni ajalta ennen Nooaa ja muutama vuosi sitten. Lasten vanhat kuvat on erityisen ihanaa katseltavaa, mutta entäpä nuo omat sitten?

Jos jotain voin todeta kahdessa vuodessa tapahtuneen, niin olen vanhentunut enemmän kuin koskaan eläessäni, kuntoni on romahtanut ja painoni puolestaan kiivennyt siihen vastakkaiseen suuntaan pari astetta liikaa plussan puolelle. Naapuri laittoi eilen itsestään vanhan kuvan häämatkaltaan ja ihmetteli, mihin on kadonnut se tyyppi, joka kuvassa niin hoikkana ja pirteänä vilkuttelee aurinkorannalla. Parempi vaan kun ei enää katso noita vanhoja kuvia, vastasin ja tajusin, että niinhän se vaan on, se mikä on tapahtunut salakavalasti pikkuhiljaa, on aika karua kohdattavaa ennen ja jälkeen -kuvissa.

Nämä kuvat on ottanut ihana Mari. Ja juurikin joskus silloin pari vuotta sitten.

Toki moni ihanakin asia on vaikuttanut siihen, että nyt ollaan tässä jamassa missä ollaan, sillä lapset tuovat mukanaan valvottuja varmasti vielä tulevaisuudessakin. Loppu on kiinni omista valinnoista, eli siitä kuinka paljon liikkuu, nukkuu, syö ja panostaa itseensä. Jos on aina ollut lähes kaikissa näissä hieman huono, niin tuskin asia tulee ihan heti muuttumaan, ainakaan itsestään?

Parasta varmaan on hyväksyä, etten ole enää sama tyyppi kuin vaikka silloin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa ehtii valvoa paljon, kahdessa vuodessa ehtii myös herkutella paljon. Vaikka joka kevät lupaan itselleni, että tästä keväästä tulee erilainen ja otan itseäni niskasta kiinni aloittamalla säännöllisen urheilemisen, niin joka kevät myös rikon lupaukseni. Jälleen tänäkin vuonna olen vakuuttunut siitä, että kyllä tämä tästä helpottaa ihan pian, mutta ketä yritän oikein huijata? Edelleen ensi viikolla ja ensi kuussakin naputtelen näitä blogitekstejäni puolenyön jälkeen, leivon vähintään kerran viikossa ja hoidan ihoani kerran puolessa vuodessa. Ja vaikka ihan tosissani haluaisin pystyä parempaan, niin kaikesta huolimatta en osaa olla itselleni yhtään vihainen – ehkäpä kuitenkin olen loppujen lopuksi vähän luovuttajaluonne, vaikken olisi koskaan uskonut niin toteavani.

Entäs teillä, lupauksia ja kesäksi kuntoon -projekteja vai ei?

Helppo syksy

Tänään ymmärsin että niinpä niin, tämä kulunut syksy on mennyt omalta osaltani aika tosi kivasti. Optimistina en osannut edes pelätä sairastelukierteitä, pitkäksi venyneitä öitä, jolloin töiden deadlinet painavat rankasti päälle tai läpsystä vaihtoja ovenraossa, kun molemmat Nikon kanssa juoksemme eri suuntiin. Kaikki tämä ehdittiin jo kokea viime vuonna, suurimmaksi osaksi vain sen takia, että oli raksaprojekti ja oli ensimmäinen hoitosyksy kahden lapsen äitinä. Nyt ei ole kuin tavallinen arki, arki jota on ehditty harjoitella jo vuoden ajan, ja jossa onneksi on kaksi läsnäolevaa vanhempaa. On aikaa lapsille, aikaa itselle ja aikaa perheelle. Olen myös saanut panostaa töissä, ja näiden osa-alueiden tasapainosta se helppous ja arjen onni onkin löytynyt.

Vaikka juuri nyt asiat sujuvatkin hyvin omalla painollaan, muistan viime vuodelta sen kamalan riittämättömyyden tunteen, joka sai hermot kiristymään aivan liian usein. Jälkikäteen on helppo todeta, että olisin palannut töihin vasta Nooan ollessa reilu 2-vuotias, jos olisin tiennyt, millainen selviytymisen vuosi viime työvuodesta lopulta tuli. Oikeastaan nyt tuntuu siltä kuin olisin palannut hoitovapaalta vasta tänä syksynä, koska edellinen vuosi ei ole pysynyt muistissa kovin selkeänä enkä kokenut olevani niin kauhean hyödyllinen tai tehokas töissäkään. Tein vain pakolliset asiat töissä, sairastelimme jonkun verran ja aina kotiin päästyäni olin niin väsyksissä, että turvauduin herkkuihin lasten katsoessa Pikku kakkosta keittiön seinän toisella puolella. Iltatyöt venyi aina liian pitkäksi, kun yritin tasapainotella päivätyön, blogin ja valokuvaamisen välillä.

Kesän aikana alkoi tummat silmänaluset vähitellen vaalentua, kun sain pidennettyä yöunia ja rästitehtävien lista lyheni lyhenemistään. Vaikka useinkin mietin, kuinka upeaa olisi osallistua valokuvauskursseille, hankkia jälleen studiotila ja alkaa valokuvaamaan lapsia ja perheitä, niin tiedän, että tämä on tähän elämäntilanteeseen paras ratkaisu – keskittyä niihin muutamaan asiaan täysillä, jotka ovat ykkösprioriteettejä heti terveyden ja perheen jälkeen. Kaikilla meillä on myös omat murheemme eikä kenenkään elämä ole pelkkästään sitä, mitä ulospäin näkyy, mutta piru vie, kuinka onnellinen olen siitä, että elämässäni tuntuisi juuri tällä hetkellä olevan edes jonkinlainen balanssi monenkin asian suhteen. Huomenna tilanne voi taas olla ihan toinen, joten parempi ottaa tästä tunteesta kaikki ilo irti nyt!

Mistä motivaatiota?

Olen tainnut aina olla luonteeltani vähän joko-tai-tyyppiä. Jos aloitan kirjan tai tv-sarjan, koukutun niin että se pitäisi kahlata kertaheitolla läpi. Joko syön kolme kakkupalaa tai en ollenkaan, ja ihan vasta viime aikoina olen opetellut nauttimaan rauhallisemmista juoksulenkeistä. Kun saan jonkin idean, alan toteuttamaan sitä heti, ja töiden jälkeen voin olla tekemättä yhtään mitään koko päivänä tai sitten saada aikaan tuhottoman paljon. Joko lähden kaveriporukalla yökerhoon ja tanssin aamuun asti tai jään kotiin ja skippaan istuskelun pikkupubissa. Monessa asiassa pyrin ennen täydellisyyteen ja kaikki sen alle oli ”perussettiä” eli ei mainitsemisen arvoista. Vaikka moni asia pätee edelleenkin, niin onneksi olen osannut hellittää oman vaatimustasoni suhteen – tai oikeastaan, sitä tuskin enää on olemassakaan.

Vuosi sitten kesällä päätin pitää reilu kuukauden mittaisen sokerittoman ajanjakson, jolloin jätin pois kaiken sokerin ja suurimmaksi osaksi hedelmätkin. Ajattelin testata itseäni, pystyisinkö olemaan ilman herkkuja ja vaikuttaisiko se olooni jollain tavalla. Olin myös aika tyytymätön painooni, koska se ei ole enää vähään aikaan ollut sitä, mitä edelliset 10 vuotta (raskauksia lukuunottamatta). Jälleen huomaan olevani samassa tilanteessa eli jotain olisi tehtävä, mutta suoraan sanottuna en tunnu löytävän minkäänlaista motivaatiota herkkujen vähentämiseen tai poisjättämiseen. En ole lihava, oloni on aina ollut hyvä, ihoni puhdas ja vatsan toiminta normaali, joten mikä ihme on se taikaisku, joka saa kaltaiseni herkuttelijan vähentämään sokerin määrää? Ainut, miksi edes harkitsen asiaa on se, että tiedän sokerin ja rasvan olevan huonoksi siitäkin huolimatta, ettei niiden vaikutukset ehkä näkyisi ihan normaalissa mittakaavassa ulospäin.

Toistaiseksi olen löytänyt herkuttelulle tasapainon juoksemisesta. Vielä kertaakaan (!) en ole lähtenyt lenkille vastentahtoisesti, ja naapuriporukalla pidempikin matka menee huomaamatta. Pahin takaisku kesän aikana minulle henkisesti onkin ollut ongelmat sääreni kanssa, sillä muutaman kuukauden ajan lenkkeilin hammasta purren kunnes tajusin vähentää nykyiseen kerran, kaksi viikossa. Kuitenkin kuten sanoin, kaltaiselleni joko-tai-ihmiselle jalkakivut ja niiden tuoma pakollinen liikunnan vähentäminen on tehnyt niin vaikeaa, että välillä olen lenkkeillyt kaikesta välittämättä ja jälkikäteen syönyt särkylääkettä. Viime kädessä alkoi toinenkin jalkani oirehtia, kun askelsin varoen kipeää säärtäni, ja siinä vaiheessa oli pakko antaa periksi.

Luulen, että minulla täytyy olla joku projekti kuitenkin koko ajan työn alla, ja nyt kun illat ei kulu juostessa, olen alkanut jälleen harkita sokerilakkoa tai ehkä herkkumäärän järkeistämistä. Se mitä tarvitsisin, on neuvoja siinä, millaisilla paremmilla ”herkuilla” korvata sokeri, niin että rasvan ja sitä myötä myös kaloreiden määrä vähenee. En näe järkeä sokerikakkujen korvaamisessa raakaherkuilla, ja voin myös sanoa, ettei viinirypäle tai banaani ole minulle jotain sellaista, jota osaisin syödä kahvipullan sijasta. Onko teillä heittää hyviä vinkkejä? Ihan vain siltä varalta, jos satun jostain ensin löytämään sen kadonneen motivaationi.

1 2 3 4 10