Uusi minä?

En kuvitellut olevani niitä ihmisiä, jotka lupaavat uuden vuoden tienoilla parantaa elintapansa, laihtua, jättää herkut ja aloittaa tipattoman. Ehdottomuus ei yleensä kuulu sanavarastooni, mutta kuinka sitten on mahdollista että yhtäkkiä löydän itseni totaalisesta sokerilakosta ja treenaamasta salilta useamman kerran viikossa? Luulen että selitys on siinä, että taisin vain yksinkertaisesti kyllästyä omaan peilikuvaani ja etenkin siihen ajatukseen, että joskus vielä olen takaisin niissä mitoissa, joissa olin pari vuotta sitten.

En ole koskaan ajatellut olevani ylipainoinen, mutta kuitenkaan en ihan täysin ole viihtynyt tässä nykyisessä kropassanikaan. Ihanteeni olisi olla hoikka ja samalla aavistuksen urheilullinen, isoin muutos on kuitenkin ehkä tapahtunut pään sisällä sitä mukaa kun liikkuminen on vähentynyt. Aktiivisena ihmisenä saan virtaa arkeen ja tyytyväisen mielen jo pelkästään siitä tunteesta, että teen oman hyvinvointini eteen joka viikko jotain fyysistä – samaa osoittavat jo masennustilastotkin, urheileva ihminen kun masentuu harvemmin. Toinen syy tyytymättömyyteen itselläni on ollut se, että herkkujen syönti karkasi niin pahasti käsistä, että söin herkkuja vaikka aina ei niin kovasti edes tehnyt mieli.

Olen aiemminkin ollut sokerilakossa, jopa kahteen kertaan, ja suurin voitto lakon jälkeen oli se, ettei herkkuja enää tullut syötyä yhtä pakonomaisesti ja säännöllisesti. Tälläkin kertaa tavoitteeni on se, että herkuttelu silloin tällöin riittäisi eikä aina tarvitsisi syödä niin paljon kuin mitä mieli tekisi. Muutenkin olen pyrkinyt säännöllistämään ruokarytmiäni, sillä useimmiten en syö kuin kahteen tai kolmeen otteeseen koko päivän aikana, muut ateriat olen korvannut herkuilla.

Miten lähdin muutoksen kanssa sitten liikkeelle? Tiesin jo ennestään, ettei minusta olisi vähentämään herkuttelua, koska silloin antaisin itselleni mahdollisuuden huijata. Jo ensimmäisellä viikolla olisin uskotellut itselleni, että nyt voin vielä syödä vähän tätä kakkua ja sitten heti ensi viikolla syön hieman vähemmän. Ja muutaman viikon päästä olisin ollut ihan samassa pisteessä kuin aloittaessani. Ainoastaan totaalinen kieltäytyminen toimisi omalla kohdallani, sen olen todennut jo useaan kertaan nyt tässä lakon aikanakin.

Nyt takana on neljä viikkoa ruokavalion noudattamista ja vajaa kolme viikkoa salitreenejä (ostin netistä näihin ohjelmat itselleni). Sokerilakkoa on ollut yllättävän helppo nodattaa ja salitreenitkin ovat tuntuneet huippukivoilta. Ohjelmaani kuuluu neljä salipäivää viikossa sekä siihen päälle kolme aerobista treeniä – usein yhdistän salin ja aerobisen niin että yhteensä salilla tulee vietettyä 2-3 tuntia. Tämä onkin se haastavin osa elämänmuutoksesta, sillä jatkuva treenaaminen on vaatinut muulta perheeltä valtavasti joustamista. Kovin kauaa en pystyisi ylläpitämään samanlaista treenimäärää, mutta ajattelin mennä ensin kuukauden tiiviimmällä treenaamisella ja siitä vähitellen siirtyä kahteen tai kolmeen treenipäivään viikossa.

Sokerittomuuden en ole huomannut vaikuttavan olooni tai jaksamiseeni millään tavalla, mutta kokonaisuus näyttää toimivan ainakin niin, että kaikki turvotus on poissa. Ylimääräiset nesteet on lähteneet liikkeelle, vatsa ei iltaisinkaan pömpötä ja vaikkei painossa ole juurikaan tapahtunut mitään, on kroppa selkeästi kiinteytynyt. Oma tavoitteeni on säilyttää motivaatio yhtä korkeana kevään loppuun saakka ja saada pidettyä herkuttelu mahdollisimman vähäisenä. Uskon, että siinä vaiheessa kun olen saavuttanut tavoitteeni, on motivaatio ylläpitää hyvää kuntoa ja parempia elintapoja helpompaa. Olin etukäteen päättänyt, että sokerilakkoni loppuu ystävänpäivään, mutta saapa nähdä, juuri nyt tuntuu siltä, ettei hyvin alkanutta lakkoa haluaisikaan katkaista ihan vielä.

Ei lupauksia mutta yksi lakko kuitenkin

En ole yleensä tehnyt uuden vuoden lupauksia, ehkä siksi että ne muutamat kerrat kun olen jotain luvannut, eivät ole onnistuneet niin kovin hyvin. Yhdenkin kerran päätin olla tammikuun ostamatta mitään, mutta sorruin jo päivän päästä ostamaan nahkasaappaat, jotka olivat liian hyvässä alennuksessa jättääkseni ne kauppaan. Vähintään kymmenen kertaa olen myös päättänyt lenkkeillä säännöllisesti läpi vuoden, mutta joka talvi viimeistään kovien pakkasten koittaessa sekin lupaus on tullut rikottua. Silti uusi vuosi tuntuu aina jollain tapaa uudelta alulta, ja sitä alkaa pohtia, missä asioissa voisi itsekin hieman petrata.

Tänäkin vuonna voisin keksiä vaikka kuinka monia arkisia asioita, joihin kiinnittää huomiota. Voisin olla ekologisempi, harrastaa enemmän hyötyliikuntaa, vähentää ruutuaikaa, syödä monipuolisemmin, liikkua enemmän, vähentää sokeria, olla parempi ystävä, panostaa työtehokkuuteen ja niin edelleen. Sen sijaan että kiinnittäisin huomiota kaikkeen siihen, mitä voisin tehdä paremmin, olen päättänyt keskittyä niihin elämän osa-alueisiin, jotka jo ovat hyvin. Panostan täysillä siihen, mitä osaan ja missä suoriudun jo valmiiksi hyvin, jotta saan arkeen vieläkin enemmän sitä sisältöä josta todella nautin. On turha lupailla asioita, joita ei kuitenkaan tule toteuttamaan – matkan varrella kokee itsensä vain epäonnistuneeksi ja pahimmassa tapauksessa lähtötilannettakin huonommaksi.

Ihan täysin ilman elämäntapamuutoksia en kuitenkaan tänäkään vuonna selviä, sillä jonkinlainen hetkellinen sokerilakko on välttämätön. Siihen ryhdyn vain siksi, että jaksaisin paremmin jälleen lenkkeillä eli harrastaa arkena sitä, mistä nautin. Totaalikieltäytymiset ei yleensä kuulu tapoihini, mutta sokerin kohdalla vain joko-tai toimii omassa tapauksessani. Myös sen tiedän kokemuksesta.

Katse tulevaan?

Vanhat, parin vuoden takaiset valokuvat ovat viime aikoina tupsahdelleet jotenkin kummallisesti esiin eri yhteyksissä. Joko facebook nostaa vanhempia muistoja feediini tai haen jotain reseptiä tai vastaavaa omasta blogistani ja vahingossa törmään kuviin itsestäni ajalta ennen Nooaa ja muutama vuosi sitten. Lasten vanhat kuvat on erityisen ihanaa katseltavaa, mutta entäpä nuo omat sitten?

Jos jotain voin todeta kahdessa vuodessa tapahtuneen, niin olen vanhentunut enemmän kuin koskaan eläessäni, kuntoni on romahtanut ja painoni puolestaan kiivennyt siihen vastakkaiseen suuntaan pari astetta liikaa plussan puolelle. Naapuri laittoi eilen itsestään vanhan kuvan häämatkaltaan ja ihmetteli, mihin on kadonnut se tyyppi, joka kuvassa niin hoikkana ja pirteänä vilkuttelee aurinkorannalla. Parempi vaan kun ei enää katso noita vanhoja kuvia, vastasin ja tajusin, että niinhän se vaan on, se mikä on tapahtunut salakavalasti pikkuhiljaa, on aika karua kohdattavaa ennen ja jälkeen -kuvissa.

Nämä kuvat on ottanut ihana Mari. Ja juurikin joskus silloin pari vuotta sitten.

Toki moni ihanakin asia on vaikuttanut siihen, että nyt ollaan tässä jamassa missä ollaan, sillä lapset tuovat mukanaan valvottuja varmasti vielä tulevaisuudessakin. Loppu on kiinni omista valinnoista, eli siitä kuinka paljon liikkuu, nukkuu, syö ja panostaa itseensä. Jos on aina ollut lähes kaikissa näissä hieman huono, niin tuskin asia tulee ihan heti muuttumaan, ainakaan itsestään?

Parasta varmaan on hyväksyä, etten ole enää sama tyyppi kuin vaikka silloin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa ehtii valvoa paljon, kahdessa vuodessa ehtii myös herkutella paljon. Vaikka joka kevät lupaan itselleni, että tästä keväästä tulee erilainen ja otan itseäni niskasta kiinni aloittamalla säännöllisen urheilemisen, niin joka kevät myös rikon lupaukseni. Jälleen tänäkin vuonna olen vakuuttunut siitä, että kyllä tämä tästä helpottaa ihan pian, mutta ketä yritän oikein huijata? Edelleen ensi viikolla ja ensi kuussakin naputtelen näitä blogitekstejäni puolenyön jälkeen, leivon vähintään kerran viikossa ja hoidan ihoani kerran puolessa vuodessa. Ja vaikka ihan tosissani haluaisin pystyä parempaan, niin kaikesta huolimatta en osaa olla itselleni yhtään vihainen – ehkäpä kuitenkin olen loppujen lopuksi vähän luovuttajaluonne, vaikken olisi koskaan uskonut niin toteavani.

Entäs teillä, lupauksia ja kesäksi kuntoon -projekteja vai ei?

1 2 3 4 11