Onneksi!

Raksahommat, niistä seuranneet yh-kuukaudet, kolme työtä jotka kaikki vaativat pitkälle yöhön valvottuja iltoja töiden parissa plus kaikki muu. Olen alkanut melko malttamattomana odottaa talon valmistumista, sillä joinain päivinä tuntuu, että tämän yksinhuoltajuuden sijasta olisin jo niin valmis palaamaan tavalliseen rytmiin, jossa meitä edes iltaisin on kaksi vanhempaa kotona. Olen joutunut ihan tietoisesti opettelemaan syvään hengittämistä, sataan laskemista ja tilanteesta poistumista lasten kanssa kohtaamissa ristiriidoissa, sillä vähitellen on alkanut tuntua, että lapsetkin ovat aika tympääntyneitä tilanteeseen jossa molemmilla vanhemmilla on koko ajan kymmenen asiaa hoidettavanaan. Se vähä aika, mitä Nikoa nykyään kotona näkyy, me käydään keskusteluja keittiöistä, laminaateista, hanoista tai budjeteista, voin siis kuvitella myös Nikon olevan suhteellisen tyytyväinen projektin lähentyessä loppuaan. Viime aikoina olen huomannut toistelevani lausetta ”äiti tekee vielä tän loppuun ja tulee sitten” niin usein, että en enää edes muista, millaista se on kun ei ole astioita koneessa, pyykkejä narulla, ruokaa laitettavana tai sotkuja siivottavana. Muutto ei ehkä täysin ratkaise näitä ongelmia, mutta kyllä se vaan tuntuu hyvältä kun tiedät, ettet ole yksin vastuussa kaikesta kotona tapahtuvasta. 

Jottei tässä päivät ihan pinnan kiristelyyn ajautuisi, niin olen koittanut lisätä pientä mindfulnessia elämääni. Kodinkonetilaus ei mennyt ihan putkeen ja harmittaahan se, mutta kaikki järjestyy kuitenkin. Keittiö ei täysin vastaa odotuksiani, mutta olen varma, että sen kanssa oppii elämään. Lapset riehuvat kotona niin etten perässä pysy, mutta onneksi illalla on aikaa siivota. Aikaiset hoitoonlähdöt on lapsille vaikeita, mutta kohta on kevät, valo lisääntyy ja herääminen helpottuu. Kaikki tuntuu olevan vähän too much juuri nyt, mutta tämä on vain väliaikaista ja kohta kaikki taas loksahtelee paikoilleen. Niin ne asiat tahtovat aina järjestyä, ja lopulta kaikki on enemmän kuin jees.

Positiivisemman, onnellisemman ja rennomman minän metsästykseen hankin apulaisekseni yhden kauneimmista kirjoista, jonka olen koskaan nähnyt. Moorea Sealin 52 lists for happiness on mitä mahtavin työkalu muistuttamaan itselleni, että kaikesta huolimatta elän onnellisinta aikaa ja kaikki on paremmin kuin hyvin. Joka viikonloppu aloitan aamuni sillä, että keitän hyvää kahvia, syön lemppariaamupalaani ja täytän yhden listan verran kirjan sivuja. Tähän mennessä olen ehtinyt reflektoida neljän viikon ajan laatimalla mm listan asioista, jotka tekee onnelliseksi juuri nyt tai listan, jossa kerron asioita, joissa olen tosi hyvä. Alkuun itsensä kehuminen tuntui jopa oudolta, mutta kun asennoiduin kirjaan kuin eräänlaiseen päiväkirjaan, niin sain kuin sainkin listalle kerättyä monia asioita. 

52 lists for happiness osuu täydellisesti tämän vuoden ajatusmaailmaani. Se antaa luvan tarkastella omaa elämää vaaleanpunaisin lasein, keskittyä hyvään valittamisen sijasta ja kaivaa positiivisuuden esiin huonompanakin päivänä. Olen vahvasti sitä mieltä, ettei kannata tuhlata energiaansa asioihin ja projekteihin, joiden tietää olevan mahdottomia tai liian vaikeita saavuttaa. Ihan turhaan poden huonoa omatuntoa siitä, etten lenkkeile riittävästi tai että syön liikaa herkkuja, kun samaan aikaan voisin hyväksyä, että tällä hetkellä elämäni näyttää tältä, ja hitsit että nautin aamukahvin kanssa syödystä munkista. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, edetään asia kerrallaan ja tartutaan toimeen vasta kun motivaatio ja jaksaminen on kunnossa – kyllä ne kilot karisee myöhemminkin ja ensi viikollakin ehtii siivota. Hyväksyvää tietoista läsnäoloa, sitähän se mindfulnesskin on että hyväksyy kaikki tuntemukset, arvottamatta hyviä tai pahoja, ja osaa olla hetkessä läsnä. Jotta muistaisin tämän vielä ensi vuonnakin, ostin jo valmiiksi myös 52 lists project -kirjan odottamaan seuraavia 52 viikkoa.

Onnellisia ruuhkavuosia

Arvatkaapa, mikä on meidän lasten mielestä yksi parhaista asioista? Se, kun joko isi tai äiti on käynyt ruokakaupassa ja pääsee jännityksellä purkamaan ruokakasseja ja katsomaan, löytyykö kassista omia herkkuhedelmiä tai jugurttia. Toinen ilon aihe on tyhjät pahvilaatikot, joista on mahtavaa rakentaa majoja ja erilaisia linnakkeita. Onni ei siis todellakaan ole kovin isoista asioista kiinni, vaikka itse usein erehtyykin suunnittelemaan elämäänsä vähän suuremmilla harppauksilla kuin pahvilaatikkotalot tai päivän ruokalista. Ensin opiskelut, sitten töihin, toivottavasti lapsia, joskus ehkä oma talo.. Taidan olla suunnitellut elämäni isoja linjoja jo melko aikaisessa vaiheessa, ja nyt kun katsoo taaksepäin, niin juuri niinhän se on meillä sattunut menemäänkin. Tiedän, ettei elämää voi etukäteen sanella, ja onhan meilläkin näiden vaiheiden väliin mahtunut kaikenlaista, mutta on silti todettava, että kyllä mä koen olevani hemmetin onnekas – ja onnellinen. Jo se riittää, että perusasiat on kunnossa, mutta sen lisäksi meidän perhe on saanut paljon, kun ympärillämme on ihania ystäviä, saamme pian muuttaa uuteen omaan kotiin ja kaiken lisäksi on työpaikat, mahdollisuus tehdä itselleen tärkeitä asioita ja positiivinen elämänasenne. Mitä muuta sitä enää voisi edes toivoa?

Mielestäni on jokseenkin hassua, että me suomalaiset sanomme kel onni on, se onnen kätkeköön, ja muutenkin vastoinkäymiset, ei niinkään ilon aiheet, on usein se yhdistävä tekijä, joka saa ihmiset tiiviimmin tukeutumaan toisiinsa. Naapuria kadehditaan, avointa onnellisuutta katsotaan pahalla eikä toisen onnistumisista osata aina iloita aidosti. Huomaan muuten itsekin joskus miettiväni, mitä blogiin voi onnellisuudesta kirjoittaa ilman että kukaan pahoittaa mieltään, vaikka toisaalta se on täysin järjetöntä, kun ajattelee että kaikkien meidän elämään kuuluu myös surullisia ja vaikeita asioita, ihmiset vain tuovat niitä esille jokainen omalla tavallaan. Kadehtiminen on jotain sellaista, josta haluaisin itsekin päästä kokonaan eroon, ja ehkä ainoa tie siihen on olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä elämässään on?

Tänä vuonna haluan ystävien, perheen ja hyvinvoinnin lisäksi keskittyä olemaan onnellinen, ja sitähän se hyvinvointikin suurimmaksi osaksi on! Meillä on perheenä elämässä kaikki, mitä olen koskaan voinut toivoa enkä rehellisesti sanottuna juuri nyt halua mitään muuta. Olla tyytyväinen, siinäpä se kaiken onnellisuuden lähtökohta on, eikä se missään nimessä tarkoita että täytyisi tyytyä vähempään kuin haluaisi. Enemmänkin kyse on varmasti siitä, että osaa keskittyä hyviin asioihin huonojen sijasta ja oppisi olemaan vertailematta itseään muihin. Pienet lapset on tässä ihanan taitavia, sillä heille toisen kannustaminen ja itseensä luottaminen tulee luonnostaan, ja jos toinen on jossain taitavampi, se sanotaan spontaanisti ja toista ihaillen. Siitä on syytä pitää kiinni mahdollisimman pitkään, ja muistaa, että se onnellisuus on hyvin pienissä asioissa – kuten nyt vaikka siinä kauppakassin purkamisessa tai kuten itselläni tänään, vähän paremmassa lounaassa.

Postauksen kuvat liittyvät asiaan, sillä lasten suosikkeihin kuuluu myöskin kylvyn jälkeen tallustella pyyhkeet päällä äitin tai isin halittaviksi. Kuvien pyyhkeet ja shampoot on saatu ihanalta, sydämellisen aidolta Martinalta Pikkuvaniljasta. En yhtään ihmettele, että näihin nallepyyhkeisiin on mukava kietoutua, ne nimittäin on kuin karhun halaus kaikessa pehmeydessään!

Twilight Run & Walk

*postaus toteutettu yhteistyössä Rochen kanssa

Kerroin teille kesän alussa siitä, kuinka aikomukseni oli nyt elokuussa lähteä haastamaan itseäni Helsingin Twilight run&walk tapahtumaan lääkeyritys Rochen tiimissä. Ensin aioin osallistua puolimaratoonille, mutta yhden pikkuvarpaan murtumisen jälkeen kesän alussa matka vaihtui kymppiin, kesän jälkeen vielä aikatavoitteet tuon kympinkin suhteen alkoi murenemaan, kun treenikerrat jäivät yhdellä kädellä laskettaviin lenkki-iltoihin. Nykyisen juoksukuntoni huomioon ottaen olisin jo muuten varmasti luovuttanut koko juoksun suhteen, mutta koska tapahtuman kantavana ajatuksena oli tukea Syöpäliiton toimintaa, ei luonteeni antanut periksi luovuttaa. Loppuun asti, vaikka kävellen, ajattelin. Toiset joutuvat kohtaamaan syövän tai muun vakavan sairauden, ja mä nurisen harjoittelun vähyydestä ja ties mistä muusta yhtä vähäpätöisestä.

twilight IMG008 twilight IMG006

Viime lauantaina siis lähdin kuin lähdinkin juoksemaan kymppiä, eikä se lopulta ihan niin surkeasti mennyt kuin olin pelännyt – aika ei ehkä ollut lähellekään alkuperäistä tavoitettani, mutta juuri alle tuntiin se meni kuitenkin. Hyväntekeväisyysjuoksussa ei se suoritus pitäisikään olla keskiössä, vaan ehdottomasti tärkeämpää on muistaa, miksi tässä juostaan ylipäätään. Mulle oli myös kunnia saada edustaa valkoisessa urheilupaidassa Rochea, joka on johtava syöpälääkkeitä kehittävä yritys.

twilight IMG005

Punanaamaiset Rochen tiimiläiset tässä moro! Jos olisi ollut fiksu, olisi kuvat ehkä ottanut ennen juoksua eikä jälkeen, niin lopputulos olisi ollut vähän luonnollisempi, hehe. Meitä Idealistalaisia oli Rochen tiimissä minä ja puolikkaan upeasti juossut Mari, mutta sain vielä lisävahvistukseksi kympille ystäväni Minnan. Minnan kanssa hölkkäiltiin melkein loppuun saakka samassa tahdissa, ja vaikka välillä homma meinasi mennä juttelun puolelle, niin hyvin me loppumatkasta koitettiin kiriä vauhtia kiinni. En ollut etukäteen tajunnutkaan, kuinka hankalaa näin isossa tapahtumassa voisi alussa olla oman normivauhdin saavuttaminen, sillä porukkaa oli lähtöviivalla tungokseksi saakka, ja ihmisten ohittelu vaati ihan kirjaimellisesti ojan kautta juoksemista. Loppukiri oli helpompi rasti, mutta upottavalla hiekalla tarpominen tuntui kieltämättä siltä, ettei liikkuisi mihinkään vaikka kuinka koitti eteenpäin puskea! Maaliviivalla oli kyllä sellainen olo, että toista kierrosta en enää olisi millään keinolla saanut juostua, joten taidan vielä jättää ne puolimaratonhaaveet hamaan tulevaisuuteen.

twilight IMG004 twilight IMG002 twilight IMG001

Oli juoksu kuinka helppo tai vaikea tahansa, niin kummasti siitä jälleen heräsi pieni kipinä lenkkeilyyn. Harmi vaan, että sain kotiinviemisinä kunnon yskän eikä nyt tarvise hetkeen haaveilla minkäänmuotoisista lenkeistä, mutta voisinpa melkein vaikka luvata, että ensi keväänä saattaisi jälleen olla hyvä aika osallistua uuteen juoksutapahtumaan – ehkä silloin jopa aikatavoitteen kanssa? Twilight run&walk oli siinä mielessä ainutlaatuinen kokemus, että tunsin kuuluvani johonkin erityisporukkaan, siinä me kaikki juostiin sisulla maaliin saakka jo pelkästään siksi, että voisimme osoittaa tukemme kaikille niille, jotka Syöpäjärjestö ja Roche työllään tavoittaa. Kuulinpa tarinan siitäkin, kuinka eräs nainen oli rintasyövän selätettyään päättänyt juosta elämänsä ensimmäisen kympin, ja Helsingin Twilight run&walk tapahtumassa se haave konkretisoitui. Se, jos mikä osoittaa todellista taistelumieltä ja saa silmäkulman kostumaan.

1 2 3 4 9