Meillä on viikonloppu mennyt ystävien kanssa treffaillessa niin perjantai, lauantai kuin sunnuntaikin. Tähän porukkaan on kuulunut sinkkuja ja perheellisiä, ja tulin jälleen miettineeksi sitä, kuinka paljon lapsettomien ystävien elämä eroaa meistä lapsellisista. Joskus aiemminkin olen pohtinut samaa, sitä kuinka esim käsite omasta ajasta ja tilasta on lapsellisella ja lapsettomalla täysin erilainen – itse kun tuntuu, ettei enää edes muista mitä se on kun saa päättää vain omista tekemisistään. Omaa aikaa saa kun sovittelee tulemiset ja menemiset Nikon kanssa yhteen, mutta useimmiten se tarkoittaa läpsystä vaihtoa ja sitä, ettei omasta ajasta siltikään aina pysty täysillä nauttimaan. Mielessä pyörii monesti syyllisyydentunne siitä, että saman viikon sisään on liian monta omaa menoa tai siitä, että jätän lapset illaksi Nikolle vaikka toinen on ensin joutunut olemaan pitkän päivän töissä. Tätä se tulee kuitenkin olemaan vielä vuosia eteenpäin, ja luulen että tilanne vain pahenee sitten joskus kun palaan itsekin töihin, joten ei varmaan auta kuin jatkossakin löytää se kultainen keskitie, joka on kaikille hyvä, tai edes tyydyttävä ratkaisu.

Lasten saamisen jälkeen on yksi asia, jota kaipaan ylitse muiden. Laiskottelu. Melkein kaikki ystäväni ovat useampaankin kertaan ihmetelleet sitä, miten voin pysyä näinkin hoikkana tällä syömisen ja herkuttelun määrällä, mutta Laura kerran totesi, että mun arkea nähtyään asia ei enää ihmetytä ollenkaan. Olen liikkeessä melkein kaiken sen ajan mitä lapset on hereillä. Teen jatkuvasti jotain – siivoan, kokkaan, leikin, leivon, tiskaan, järkkäilen, ruokin lapsia.. On ikävä sitä aikaa, kun tulit koulusta tai töistä, söit vähän mitä sattuu ja laitoit digiboksilta jonkun edellisillan sarjan pyörimään ja makasit sohvalla. Oma tv-aika ei ollut pois yöunista eikä ruoanlaittokaan ollut ihan niin justiinsa, koska lounas- ja päivällisajat olivat melkein tuntemattomia käsitteitä ihmiselle, joka ei edes joka päivä syönyt lämmintä ruokaa. Oli aikaa keskittyä vain itseensä, urheilla ja ihan vaan olla.

Laiskottelun lisäksi on ikävä mitäs muutakaan kuin hyvin nukuttuja öitä. Olen aina ollut iltauninen ja nukun yöni sikeästi aamuun asti heräämättä yön aikana. Paitsi nyt. Nykyään meillä heräilee kaksi lasta melkein joka yö, vaikka ennen Nooaa Minea nukkui yönsä heräilemättä ja myöhään aamuun. Joskus mun tuli nukuttua päiväuniakin ennen lapsia, mutta niistä on saanut luopua suunnilleen niihin aikoihin kun Mineakin lopetti päikkärit vähän alle 2-vuotiaana. Tiedän, että meilläkin taas joskus nukutaan hyvin, mutta se ajatus ei juurikaan lämmitä tällä hetkellä, kun öisin herätessäsi et saa silmiäsi auki kuin väkisin. Tälläkin viikolla olen havahtunut useammin kuin kerran siihen, että seison keittiössä kaatamassa Nooan maitoa tuttipullon ohi suoraan omille jaloilleni. Jep, unikoulu todella tulee meillä tarpeeseen, harmi vaan että se ei mennyt ihan niin kuin piti…

Kovasti miettimällä sitä varmasti löytäisi lisääkin niitä asioita, joita kaipaa ajalta ennen lapsia – olihan ne rauhassa juodut aamukahvit, tuntikausia tietokoneella roikkumiset ja rauhassa puhutut maratonpuhelut ystäville ihania – mutta loppujen lopuksi voin onneksi myös todeta, että päivääkään en vaihtaisi lasten kanssa vietetystä ajasta pois. Eikö tämä elämä yleensäkin ole sitä, että jostain luovutaan ja jotain ehkä vieläkin parempaa saadaan tilalle? Joillain perheellisillä arki voi näyttää hyvinkin erilaiselta kuin meillä, jos isovanhemmat tai muut sukulaiset asuu apuna lähellä, mutta on niitäkin perheitä joilla tilanne on paljon huonompi, ja omaa aikaa ei saa edes vuorottelemalla puolison kanssa. Ja täytyy myös muistaa, että joskus tulee sekin päivä kun mulla on ikävä sitä, että joku olisi jatkuvasti kysymässä jotain, tarvitsemassa apua tai kaipaamassa mun huomiota. Silloin ei auta miettiä tätä hetkeä kun kaipasi aikaa, jolloin ei tarvinnut tehdä mitään.

Mitä asioita te kaipaatte, vai kaipaatteko mitään, ajalta ennen lapsia?