Tänään jos joskus on hyvä päivä muistella noin yhdeksän kuukauden päähän eli päivää, jona Nooa syntyi. Tänään vietetään Maailman keskoslasten päivää, ja vaikka meidän lapset on onneksi syntyneet hyvinvoivina ja terveinä, luokitellaan heidät molemmat viikkojensa perusteella keskosiksi. Ajatus tuntuu hassulta, koska vain muutama hassu päivä erottaa Nooan ja Minean täysiaikaisista lapsista, mutta ymmärtäähän sen, että johonkin raja on vedettävä ja ennen raskausviikkoa 37 syntyneet vauvat on keskosia tai ennenaikaisesti syntyneitä. Joten, muistellaanpa tänään sitä, miten Nooa syntyi viime helmikuussa.

Raskaus on sujunut melko ongelmitta alusta alkaen, ihan niin kuin Mineaakin odottaessa. Alussa pahoinvointi oli voimakkaampaa ja pitkin raskautta on supistellut kivuttomasti, mutta mikään ei ole muuttunut loppua kohden, eikä mikään viittaa ennenaikaiseen synnytykseen. Minea syntyi viikoilla 36+2, mikä saa neuvolassa terkkarin arvailemaan ennenaikaisuutta nytkin, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka tällä kertaa mentäisikin yliajalle. Viime kerralla kun synnytyksen käynnistymiselle ja lapsivesien menolle ei ollut mitään erityistä selitystä, Minea ehkä vain päätti että nyt on aika tulla ulkomaailmaan.

Ollaan raskausviikolla 36+3, mun veli on tullut viikonlopuksi kylään ja lauantaipäivä vietetään Laajavuoressa. Niko näkee aamulla naapuria pihalla, joka kysyy onko mitään merkkejä synnytyksestä, Niko vastaa että varmaan menee vielä ennen kuin syntyy, koska mitään ei ole vielä ollut näköpiirissä. Minea harjoittelee Laajavuoressa lumilautailua ensimmäistä kertaa, ja me Nikon kanssa juostaan Minean vieressä rinnettä pitkin vuorotellen. Päivän päätteeksi haukataan munkit, juodaan kaakaot ja lähdetään kotiin ruoanlaittoon. Saan yllättäen innostuksen alkaa siivota tulevan vauvan vaatekaappia, koska kaikki vaatteet on vielä tähän asti olleet hyllyillä hujan hajan ja pesemättä. Irrotan kymmeniä hintalappuja ja laitan pienet 50- ja 56-senttiset vaatteet odottamaan pesua. Koko hommaan menee yhteensä pari tuntia, mutta jostain iskee pakottava tarve tehdä tämä just nyt – viimeiset pari kuukautta inspiraatio on antanut odottaa itseään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan eikö!

Käyn normaaliin aikaan nukkumaan ennen puoltayötä, onneksi koko raskausajan nukkuminen ja nukahtaminen on ollut ihan yhtä helppoa kuin aina ennenkin. Kahden aikoihin yöllä herään tajuten samantien, etten juuri pissannut housuuni vaan lapsivettä lorahti sänkyyn. Nousen vessaan, lapsivettä tulee vieläkin enemmän, joten päätän herättää Nikon. Minean synnytys alkoi lähes samalla tavalla, tiedän siis soittaa keskussairaalalle ja kysyä toimintaohjeita. Sieltä käsketään tulla näytille siltä varalta, että synnytys tosiaan on käynnissä ja viikkojen vähyyden vuoksi pitäisi laittaa antibioottitippa. Minea jää nukkumaan Jarnon kanssa kotiin, Niko heittää mut sairaalalle, jonne mä jään esitutkimuksen jälkeen. Osastolla sairaanhoitaja laittaa antibioottitippaan, tunnen vain vaimeita supistuksia noin 10 minuutin välein ja käyn nukkumaan.

Kauaa en ehdi nukkua kun hoitaja tulee kertomaan, että olisi aika käydä aamupalalla ja siirtyä sen jälkeen lääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa vielä kuvittelen, että tuskin vauva tänään syntyy, koska supistukset eivät ole voimistuneet – ehkä lähden vielä takaisin kotiin käymään. Lääkäri tekee sisätutkimuksen ja toteaa synnytyksen olevan jo hyvin käynnissä. Paikat on 2-3cm auki ja täysin pehmenneet, lapsivettä tihkuu koko ajan, mutta koska omissa supistuksissa ei ole riittävästi tehoa, määrää lääkäri oksitosiinitiputuksen ja synnytyssaliin siirtymisen. Olin kuvitellut, että synnytän toisen lapseni lähes luomuna, mutta lääkäri on päättäväinen oksitosiinin suhteen, vaikkakin myöntyy aloittamaan minimiannoksella.

Hoitaja käy ottamassa streptokokkinäytteen (?), tekee suolihuuhtelun ja menen käymään suihkussa. Suihkun jälkeen otan vielä pari selfietä muistoksi peilin kautta ja hämmästelen sitä, kuinka pieni mahani onkaan. On melkein vaikea uskoa, että vauva edelleen on mahassa eikä pieni pömppömahani ole synnytyksen jälkeinen mahanahka, joka ei ole täysin ehtinyt palautua. Laitan Nikolle viestiä, että kyllä tässä tänään synnytetään, koska seuraavana siirryn synnytyssaliin odottelemaan supistusten voimistumista. En kuitenkaan usko, että vielä on kiire tulla sairaalalle, vaan seuraavat tunnit on pelkkää odottelua ja tylsistymistä, ehkä jumppapallolla pomppimista tai sairaalan käytävillä haahuilua. Tässä vaiheessa kello on noin 11 aamulla.

Salissa tiputetaan lisää antibioottia, avautumisvaihe ei etene eikä supistuksetkaan vielä ole kestämättömiä, joten oksitosiinin annostusta lisätään. Mineaa synnyttäessä supistusten mukana hengittäminen oli aavistuksen helpompaa, mutta nyt supistukset alkaa vyöryä päälle niin kipeinä, etten löydä asentoa, jossa pystyisin rentoutumaan. Kävelen huoneen ympäri, heijaan jumppapallolla, kokeilen lämpöpussia mahalla ja selkäpuolella, kaikki tuloksetta, supistukset sen kun voimistuvat. Olen edelleen vain 3cm auki, supistukset tulee niin voimakkaina että kätilö ottaa oksitosiinin kokonaan pois ja mä koitan keskittyä pystyssä pysymiseen ja tajunnan säilyttämiseen. En pysty enää keskustella kätilön kanssa, joten nyökkäämällä annan luvan kutsua anestesialääkärin laittamaan epiduraalin. Samalla laitan viestin Nikolle, että jättää Minean Jarnon hoiviin ja lähtee tulemaan sairaalalle. ”Ei kiirettä, auki vasta 3cm ja kohta aletaan vasta laitella epiduraalia.”

Klo 12.30 saan epiduraalin, laitto ei satu ollenkaan, mutta jalassani alkaa tuntua kummaa sähkötystä eli refleksinomaisia nykäisyjä. Lääkäri tarkkailee niitä hetken ennen lähtöään ja mä jään makaamaan sänkyyn. Melkein samantien tunnen voimakkaan ponnistamisentarpeen, huudan kätilöä apuun, joka lähtee laittamaan hanskoja käteensä. Supistus hellittää hetkeksi, kätilö kieltää nousemasta sängystä koska epiduraali ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa, käännyn kyljelleni helpottaakseni oloa ja ponnistamisentarve tulee jälleen. Kätilö ehtii todeta paikkojen olevan 10cm auki kun alan ponnistaa ja muutamalla ponnistamisella, yhteensä kahdeksassa minuutissa noin yhdeltä syntyy meidän täydellinen poika 3kg ja 49cm. Vauvalla on lyhyt napanuora kietoutuneena kerran kaulan ympärille ja vauva sinertää hieman, joten pisteitä tulee 9/10, mutta muuten kaikki on kunnossa ja minä, kahden äitinä onnellisempi kuin koskaan!

Näihin aikoihin Nikokin ryntää ovesta sisään, täysin ihmeissään siitä että vauva onkin jo syntynyt. Saan vauvan samantien rinnalle syömään ja siinä me molemmat ihmetellään uutta tulokasta niin kauan kunnes kätilö huomaa munkin sinertävän. Nesteytystipalla ja muutamalla lisäpeitolla tilanne normalisoituu ja väri palaa munkin kasvoille, pääsen suihkuun ja Niko kylvettämään vauvaa. Loppuaika eli pari päivää menee vuodeosastolla mun osalta loistavasti, palautuminen lähtee nopeasti käyntiin ja oloni on jo muutaman tunnin jälkeen synnytyksestä lähes normaali. Luulen, että kotiutuminen olisi voinut olla nopeampaakin ellei Nooan sokeriarvot olisi olleet niin alhaiset että niitä piti tarkkailla, ja lisämaitoakin kokeiltiin vauvan virkistymiseksi. Uneliaisuus onkin varmaan se ainoa asia, mikä on erottanut meidän lapset täysiaikaisista, muuten olemme onneksi selvinneet vähällä ja vauvat on olleet terveitä. Nyt tuntuu melkein uskomattomaltakin, että Nooankin syntymästä on kulunut jo niin pitkä aika, mutta toisaalta, jokainen päivä näiden kahden kanssa on niin arvaamaton ja täynnä onnen hetkiä, että tuskin lakkaan ihmettelemästä tätä elämää vielä pitkään aikaan jos koskaan <3