Jotkut ihmiset on sitä mieltä, ettei omaa onneaan käsitä ennen kuin sen menettää. Totta varmasti sekin, mutta kyllä mä voin rehellisesti sanoa usein ihmetteleväni sitä, miten ihmeessä olen päätynyt saamaan kaiken tämän, mitä ympärilläni tällä hetkellä on. Kaksi aivan ihanaa, tervettä lasta, jotka eivät varmastikaan ole helpoimmasta päästä ja koettelevat hermojani päivittäin, mutta tiedättekö mitä? Voin olla siitäkin onnellinen, että itselläni on resursseja ja jaksamista hoitaa tätä kaikkea. Vaikka usein tekeekin mieli valittaa siitä, miten rankkaa tämä kotona oleminen voi olla, jos toinen ei nuku öisin, huutaa päivisin ja siihen päälle vielä 3-vuotias kiukuttelee aina silloin kun on jo muutenkin sata tilannetta päällä, niin siltikin olen täysissä järjissäni, saan olla kotona hoitovapaalla ja jaksan pyörittää arjen ruokashowta ja ulkoilla lasten kanssa päivittäin. Sekään kun ei ole mikään itsestäänselvyys perheissä, joissa vanhemmilla on jo ennestään liian iso taakka kannettavanaan, olematon tukiverkosto ja huono taloudellinen tilanne. Sekin on arjen luksusta, että voin kaupassa valita, mitä haluan sillä viikolla syödä eikä minun tarvitse laskea ruokabudjettia sen mukaan, paljon tilillä on sillä hetkellä rahaa. Tai mitä jos rahaa ei juurikaan olisi, ja koko ruokarumba olisi kiinni siitä, mitä leipäjonon kassissa sillä kertaa sattuu olemaan?

Siitä ei ole kauaakaan kuin kirjoitin postauksen Suomen köyhillä pyyhkii hyvin, kritisoiden sitä kuinka köyhyys Suomessa ei aina ole ihan sitä, mitä voisi kuvitella. Köyhällä voi olla autot, kännykät, lemmikit ja ruokaa yli omien tarpeiden, vai voiko? Minulle köyhyys tai vähävaraisuus tarkoittaa sitä, että perheellä ei ole varaa matkustaa, asutaan vuokralla, ei omisteta autoa, lapsilla ei ole maksullisia harrastuksia ja suurin osa vaatteista hankitaan kirppareilta. Oikeasti vähävarainen ahdistuu joulun lähestymisestä, miettii mistä saada ruoat koko perheelle ja kuinka ilahduttaa lapsia muuten kuin niillä kalleimmilla lahjoilla, joita koulukaverit tuovat loppiaisen jälkeen kouluun näytille. Joskus mietin, kuinka paljon hyvää voisin sillä rahalla saada aikaan, joka itseltäni säästyisi, jos luopuisin lastenvaatteisiin törsäämisestä, jättäisin vaihtamatta auton uuteen, hankkisin kirjat vain kirjastosta, touhuisin itse Minean kanssa sen sijaan että maksaisin harrastamisesta ja kiinnittäisin kaupassa huomiota siihen, mikä on järkevän hintaista ruokaa. En sano, että itse olisi lopetettava nauttimasta elämästä, mutta kieltämättä omassa hyvinvoivassa arjessa unohtuu usein se, kuinka moni asia meillä lopulta on saavutettu taloudellisen turvan ansiosta. Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta materia on kuitenkin se helpoin keino sekä mitata menestystä että auttaa toisia.

Vähävaraisuutta meidän tulisi huomioida ympäri vuoden, mutta väistämättä se nousee ihan erityisesti esiin aina näin joulun alla. Tänäkin vuonna aloin joulun lähestyessä ahdistua enemmän ja enemmän siitä, että oma panokseni hyväntekeväisyyteen rajoittuu muutamiin kuukausittaisiin lahjoituksiin ja yhteen tai kahteen pakettiin joulukeräyksessä, vaikka tiedän pystyväni tarjoamaan enemmän. Varsinkin bloggaajana olen aina miettinyt, kuinka paljon hyvää voisin saada kontakteillani aikaan, ja siitä ideoimmekin ystäväporukalla tälle joululle pienen hyväntekeväisyysprojektin. Tulen kirjoittamaan tästä varmasti vielä enemmänkin, en ollenkaan siksi että voisin kiillottaa omaa sädekehääni, vaan siksi että ympäriinsä huutelemalla on helpointa ”painostaa” muitakin osallistumaan. Kuka sitä kehtaa Hennesinkään kassalla kieltäytyä lahjoittamasta sitä paria senttiä hyväntekeväisyydelle, jos takana on parin metrin jono, ja omat ostoksetkin on sitä luokkaa, että vaatemäärällä pukisi pienen afrikkalaisen kylän? En voi auttaa jokaista, mutta muutama pienikin teko on jollekin merkittävä asia, joten tarvitseeko sitä edes sanoa: muistakaa auttaa, ja muistakaa miten tosi tosi hyvin meillä asiat loppujen lopuksi on!