Kohta kolme kuukautta kerrostaloelämää takanapäin, ja jos joku nyt kysyisi tykkäänkö vai en, olisi rehellisesti vastattava, etten oikein tiedä. Tai tiedän kyllä sen, ettei kerrostalot ole meitä varten juuri nyt tässä elämäntilanteessa, kolmenkymmenen vuoden päästä eläkeiän lähestyessä olen varmasti asiasta jo täysin eri mieltä, ja ellemme silloin jo asu jonkin kaupungin ytimessä, niin varmasti jokin ihana citykoti on parhaillaan etsinnässä. Mutta nyt kun meillä on kaksi äänekästä (sori naapurit!) ja menevää pientä lasta, kolmesti päivässä ulkoilutettava koira ja lasten superlyhyet hoitopäivät, joiden jälkeen olisi hyvä vielä ulkoilla toisen kerran iltapäivästä. Tähän yhtälöön kerrostalo sopii väliaikaisesti oikein loistavasti, mutta ehkä olen sen verran laiska ja helppoutta rakastava, että nautin siitä omasta pihasta, jonne lapset voivat kipaista touhuamaan milloin tahansa ja pihasta, jonka laidalla seisomiseen ei erikseen vaadita sen kummempia valmisteluita kuin crocsien jalkaan vetäminen. Pohjimmiltani taidan olla melko mukavuudenhaluinen, vaikka toisaalta olenhan valmis kolaamaan lumia ja ajamaan nurmikkoa kesät ja talvet, jos palkkana siitä lapset saavat vapauden juosta takapihan ja kotioven väliä miten tahtovat.
Kerrostalossa asumisessa olen huomannut muutamia hankaluuksia, kun aiemmin on tottunut toimimaan tietyllä tavalla rivitalossa. Ensimmäisenä alkoi kesällä vaivaamaan se, ettei ovia voinut pitää auki niin kuin itseä sattui huvittamaan. Itse asiassa parvekkeen ovea emme ole uskaltaneet pitää ollenkaan auki, koska on vain ajan kysymys milloin Nooa keksisi kiivetä terassituolilta katselemaan alapihan leikkialuetta samalla kun itse olen vaikkapa keittiössä ruoanlaittohommissa. Tai miksei Mineakin kurkottelisi kaiteen reunalla huudellen pihakavereilleen terveisiä tai innostuisi vilkuttelemaan Nikon ajaessa autolla pihaan töistä tullessaan. Tottakai lapsia on vahdittava kotonakin jatkuvasti, mutta on myös paljon tilanteita, jolloin lapset eivät ole silmieni edessä koko ajan. Niinpä olemme päätyneet siihen, ettei kumpikaan lapsista saa olla parvekkeella ilman jompaakumpaa vanhempaa, ja luulen että ratkaisu on ollut parempi kuin hyvä, vaikka Minea siitä valittaakin lähes päivittäin.
Toinen edelleen päänvaivaa aiheuttava asia on alapihan leikkipaikka. Entisessä kodissa Minea sai itsekseen olla etu- tai takapihalla, koska ovet olivat koko ajan auki, ja esim keittiöstä näin suoraan meidän aidatulle takapihalle. Nyt Minea haluaisi kovasti ulkoilla itsekseenkin, mutta kerrostalon neljäs kerros tuntuu olevan ihan liian kaukana pihasta, jotta uskaltaisin päästää Minean leikkimään ilman valvontaa. Olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän suhteen, koska tiedän Minean olevan luotettava siinä mielessä, ettei tyttö lähtisi omasta pihasta kauemmas, mutta koskaan kun ei tiedä, millaista muuta porukkaa tässä ympäristössä sattuu liikkumaan. Parempi pelata varman päälle kuin katua sitten myöhemmin, vai mitä?
Omalla pihalla itsekseen leikkimiseen liittyy myös toinen uusi ilmiö eli se, mitä lapset siellä itsekseen puuhailevat. Koskaan aiemmin en ole joutunut setvimään vastaavanlaisia sotkuja Minean ja Minean kavereiden kanssa kuin niinä parina kertana, kun Minea on saanut itsekseen leikkiä pihalla naapurin tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä ollaan puhuttu ties mitä ja milloin mistäkin, jätetty joku leikeistä ulkopuolelle tai keksitty jotain muuta hölmöä – ja ihan liian monesti leikit on päättyneet pahaan mieleen tai vielä useammin itkuun. Tämä johtuu varmasti siitä, ettei äidit tunne toisiaan, lapset eivät tunne toistensa vanhempia, ja kun kukaan ei ole näkemässä, niin tottakai lapset koettelevat rajojaan. Tiedän, ettei Minea olisi ystävälleen tahallaan ilkeä, mutta silloin kun äiti on tarpeeksi kaukana, alkaa tyttöjen yhteinen valikointi siitä, ketkä pääsevät mukaan leikkeihin ja ketkä ei – tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että todella tässä iässäkö se jo alkaa! Normaalisti näihin puututtaisi samantien, mutta lasten päsmäröidessä keskenään lopputulos voi olla mitä tahansa.
Jos lapset ei kunnolla tunne toistensa vanhempia, niin ei kyllä tunne vanhemmatkaan kaikki toisiaan. Kerrostalossa ihmisiä on jo niin paljon enemmän kuin rivitalossa, että ihmisistä tulee anonyymejä toisilleen, ja toisen noteeraamisen merkiksi riittää pelkkä moikkaaminen hississä. Itse kun rakastan yhteisöllisyyttä ja hyvää porukkahenkeä, jää kerrostaloelämän naapurisuhteet omaan makuuni hieman liian pinnallisiksi. Viehän se ihmissuhteiden rakentaminen tietenkin aikaakin, mutta jo pelkkänä ajatuksena tuntuu mahdottomalta ja muutenkin typerältä tutustua jokaikiseen tässä talossa, tai edes tässä kerroksessa, kun ihmisiä on kymmenen sijaan sata. Todellisena citymammana varmasti nauttisin siitä, ettei jokaisen naapurin kanssa tarvitse kaveerata, pienet kaupat on kaikki kävelymatkan päässä ja aina voi rullailla rattailla kahvilaan lounaalle (mitkä ei yksikään toteudu tässä meidän ei-city-kerrostalossa), mutta jostain syystä tykkään raahata neljää isoa kassillista ruokaa automarketista, tuntea naapurit niin hyvin että kaikki kutsutaan synttärikahveille ja arkena tönöttää tylsän pienessä lähipuistossa kotiverkkareissani miettimättä sitä, keneen matkalla voin törmätä. Tiedättekö mistä puhun? Siitä, kuinka loppujen lopuksi taidan sydämeltäni olla aavistuksen ”maalainen” kuitenkin, kun perinteinen lähiöomakotitaloelämä tuntuu enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta.
