Sotkuinen koti 24/7

12 lokakuun, 2016

Tähän nykyiseen asuntoon muuttamisen jälkeen ei blogissa ole juurikaan vilahdellut kotikuvia, puhumattakaan mistään sisustusvinkeistä tai uusista huonekaluhankinnoista. Tämä johtuu ihan pelkästään siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä elämme sitten kun elämää, mikä meidän kohdalla tarkoittaa muuttolaatikoita keittiössä ja makuuhuoneessa, järkyttävää talvivaatekasaa saunan lauteilla, pysyväksi sisustuselementiksi muodostunutta pyykkitelinettä olohuoneessa ja ei vain yhtä, vaan kahta penkkiä joille kerääntyy puolilikaisia vaatteita pinoiksi. Mielikuvitukseni on toistaiseksi täysin olematon, sillä vaikka muilla näkyy mitä ihanimpia ja kekseliäimpiä sisustuksia huonoimmissakin mahdollisissa puitteissa, niin mä en ole saanut aikaan edes kovinkaan siedettävää, vaikka asunto muuten on ihan jees. Motivaatio on yksinkertaisesti nollassa, kun tietää jo pian muuttavansa uuteen, ja vaikka olisi kuinka järkevää alkaa jo tässä vaiheessa vähitellen hankkimaan uusia huonekaluja, niin en pysty. En pysty, koska olen nainen ja niin isojen ja lopullisten päätösten tekeminen nyt, kun koti ei konkreettisesti ole valmiina enkä pääse valmiisiin huoneisiin mittailemaan ja suunnittelemaan, on lähes mahdottomuus. Jos yleensä tarvitsen Nikon mielipidettä siihenkin, minkä värisiä tyynyliinoja ostaa (ja kun vaihtoehdot on niinkin radikaalit kuin valkoinen, harmaa ja musta!), niin kuinka kuvittelette mun pärjäävän tämän mittakaavan päätösten kanssa!

Aiemmin olisin varmasti tullut hulluksi asuessani näin sotkuisessa kodissa, mutta ihme kyllä nyt tilanne on päinvastoin, ja Niko saa vähän väliä töistä tullessaan huokailla ja pyöritellä silmiään sille, kuinka voi olla mahdollista että aamupalan jäljiltä keittiönpöydälle valuneet jugurtit on siinä vielä iltapäivälläkin. Tai että edellisenä päivänä käyttämäni paistinpannu on yhä vieläkin tiskaamatta, roskat on viemättä eikä kukaan (lue: mä!) ole jaksanut pestä pyykkiäkään. Rehellisesti sanottuna en voisi enää olla yhtään vähemmän kiinnostunut siitä, miltä meillä näyttää, kunhan asiat rullaavat suunnilleen jouhevasti niin se riittää mulle. Tieto siitä, että tämä kaikki on väliaikaista, auttaa kummasti hermojen hallinnassa, ja toisaalta uusin oivallukseni on, että otan itselleni pieniä vapaahetkiä arjessa aina kun vain mahdollista.

Perheelleni sanoisin, että nauttikaa tästä rentoudesta nyt, tiedän ettei se tule kestämään enää kun muutamme uuteen kotiin! Uudessa kodissa jatkan samalla vanhalla nipottamisen hyväksi todetulla linjalla, ehkä jopa entistä aavistuksen tiukemmalla sellaisella, ja lupaan, että jatkossa jokaisella pienimmälläkin Lego friendsin osalla tulee olemaan tarkkaan harkittu paikkansa. Saattaa jopa olla, että vieraille jaetaan eteisen ovella muovipäällisiä jalkojen suojaksi ja Pablo takuuvarmasti vuorataan kuplamuovilla, jotta uudet pinnat pysyvät puhtaina mahdollisimman pitkään. Joskus olen muuten kuullut ihmisten sanovan, että siisteissä kodeissa elävät äidit eivät ehdi muuta tehdäkään kuin siivota valkoisia pintojaan samalla kun lapset jäävät ilman huomiota, mutta nyt molemmat vaihtoehdot kokeneena voin todeta, että valitettavasti meillä ainakin sekä lapset että muukin perhe elää edelleen kaikesta sotkusta ja ei-valkoisesta sisustuksesta huolimatta ihan yhtä tylsän tavallista elämää. Kaikkeni kyllä olen antanut jättämällä sukkiani lojumaan sinne sun tänne ja antamalla lelujen olla olkkarin lattialla useamman päivän (viikon!), mutta ei, sama keittiössä salaa suklaata mussuttava äiti olen silti huomannut edelleen olevani.

Raksaelämää

5 lokakuun, 2016

Huomasin tänään siinä kahdeksan aikaan illalla kotiin ajaessani lapset takapenkillä ulkovaatteissaan, jotka oli yltäpäältä betonipölyssä, että hei, tässähän mennään jo puolessa välissä raksaprojektia. Eilen asennettiin viimeiset ikkunat, huomenna paikoilleen laitetaan ovia ja sitten talon ulkopuoli alkaa olla melkein valmis – vain varaston laajennusosa ja parveke on keskeneräisiä. Miten tässä näin on päässyt käymään, että ensin ihmettelen miksei talo tunnu etenevän mihinkään ja nyt yhtäkkiä kaikki tuntuukin jo liian valmiilta? Olin varautunut pitkään ja puuduttavaan projektiin, mutta tällä hetkellä tuntuukin ennemmin siltä, että kaikki on edennyt niin sujuvasti, että kohta täytyy alkaa suunnitella seuraavaa projektia. Tai siis nimenomaan ei täydy, sillä lupasin itselleni, että talon valmistumisen jälkeen ainut projektini on osata olla kiitollinen jokaikisestä tavallisesta päivästä ilman mitään tavoitteita. En aloita kesäksi kuntoon -projektia, en varsinkaan ala haaveilla uudesta autosta, työstä tai lapsiluvun kasvattamisesta enkä myöskään suunnittele isompia tulevaisuuden kuvioita muutamaa viikkoa pidemmälle. Joskus on hyvä osata olla ja pysähtyä olemaan sitä, mitä juuri sillä hetkellä on, jos tiedätte mitä tarkoitan?

Raksaprojekti on tähän saakka ollut meidän osalta melko helppo, siitäkin huolimatta että joskus kiristää hermoja olla lasten kanssa itsekseen monta päivää putkeen. Paras päätös koko projektissa on ollut palkata ulkopuolinen rakentaja, Kylätimpurit, toteuttamaan tätä unelmiemme taloa sen sijaan että olisimme kunnianhimoisesti lähteneet itse rakentamaan kaiken. Se on varmaa, että olisimme voineet säästää kymmeniä tuhansia euroja tekemällä paljon itse, mutta toisaalta ajattelen, että se raha on ollut panostamista itse taloon ja laatuun mutta myös parisuhteeseen ja siihen, että talon rakentamisen jälkeenkin koko perhe voi hyvin. Jo tämä kulunut kuukausi, jonka Niko on viettänyt raksalla melko tiiviisti iltamyöhään saakka, on jossain määrin koetellut mun jaksamista, ja huomaa sen välillä lapsistakin kuinka etenkin Nooa ihmettelee, missä isi on koko päivän. Tilanne olisi ihan toinen isompien lasten kanssa, mutta molempien ollessa vielä aika pieniä, ei varmasti ole yhtään huono juttu, kun meidän kaikki aika ei mene rakentamiseen.

Pari kertaa viikossa mulla on ollut tapana käydä lasten kanssa raksalla katsomassa, miten hommat etenee ja samalla moikkaamassa Nikoa. Parasta on se, että seinän takaa naapurista löytyy ystäviä, joiden tyttö on Minean kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja useimmiten tytöt saavat toisistaan leikkikaverit vanhempien juorutessa raksajuttuja – eli pyöritellessä päätä sille, kuinka paljon kaikki voikaan maksaa! Katjan kanssa päätettiin ottaa perinteeksi viikonlopun raksakahvit aina kun vain satutaan olemaan maisemissa ja samaan aikaan tontilla, eikä se olisi yhtään hullumpaa jos sama perinne jatkuisi uudessa kodissa muuton jälkeenkin. Minea tänään suunnitteli myös sitä, kuinka helposti kaverin luokse voi jatkossa mennä leikkimään, kun toinen asuu niin lähelle ettei tarvitse edes takkia päälleen pukea kun menee pimpottamaan ystävän ovikelloa, tai itse asiassa riittää jo pelkkä vilkaisu omasta olohuoneen ikkunasta niin näkee onko naapurit kotona. Ja ihan samaan tapaan se on kieltämättä itsellekin ihanan helppoa, kun aina tietää läheltä löytyvän muita äitejä, joiden kanssa lähteä puistoon tai järjestää hetken mielijohteesta leikkitreffejä. Välillä koitan ihan tosissaan miettiä, millaista meidän elämä tulee uudella asuinalueella olemaan, mutta loppujen lopuksi en taida ihan vieläkään uskoa, että jonain päivänä, alle neljän kuukauden päästä me jo asutaan uudessa talossamme.

Minean ja Nooan ihanat uudet pipot on saatu suomalaisesta NopsuPopsu -verkkokaupasta

Vielä on paljon asioita, jotka on edelleen päättämättä ja tekemistäkin varmasti riittää meillekin talon sisätiloissa, mutta kyllä nyt jo alkaa pikkuhiljaa hymyilyttää ajatus valmistuvasta talosta. Tänään suunniteltiin spottien paikkoja, huomenna olisi tarkoitus olla yhteydessä liukuovia valmistaviin yrityksiin ja samalla olen alkanut mielessäni jo valikoida huonekaluja. Keittiön valinta alkaa tuntua varmemmalta, ja luulen että vielä yhden pienen tinkimisen jälkeen voin jo varmaksi sanoa valmistajan, johon päädytään. Kaikki tuntuu olevan suht hyvällä mallilla, vai onko nyt vain menossa rauhallisempi vaihe ja kohta taas suunnitellaan, tehdään ja menetetään yöunia kiireen vuoksi? Raksakuulumisia olisi tiedossa taas ensi viikolla, sattuuko teillä olemaan mielessä jotain erityistä, josta haluaisitte lukea?

Blogikirppiksen jälkeen

1 lokakuun, 2016

Terkut täältä anoppilasta Lahdesta, jonne suuntasin onnibussilla heti blogikirppiksen jälkeen – Niko ja lapset tuli edeltä jo eilen, mikä tarkoitti pientä minilomaa meikäläiselle. Yhden yön mittainen erossaolo lapsista todella tuntui tähän saumaan suorastaan luksukselta, sillä tekemättömiä hommia on viime aikoina päässyt kasautumaan vähintään viikon työmäärän verran eikä to do -lista ole lyhentynyt juuri mihinkään Nikon ollessa kaikki illat raksalla. Istuin eilen koko illan sohvalla läppäri sylissä muokaten kuvia, ja samalla vilkuilin telkasta Vain elämää ja Nälkäpeliä nauttien omasta ajasta ja siitä ajatuksesta, ettei yöllä tarvitse herätä kertaakaan taputtelemaan Nooaa takaisin unille. Olin ensin ajatellut rehkiväni työjuttuja leffan alkuun saakka, ja sen jälkeen rentoutua loppuillan tekemättä yhtään mitään järkevää, mutta jouduinkin tekemään yhdet muokkaukset kahteen kertaan, ja lopulta suljin läppärin joskus yhden maissa yöllä. Vähiin jääneet yöunet näkyi varmasti tänään entistäkin pahempina silmäpusseina, mutta siitäkin huolimatta vapaailta tuli todella tarpeeseen.

Lupailin postailla vielä ennen kirppistä ja itse asiassa ehdin jo kuvatakin vaatteita, mutta postausta en koskaan saanut kirjoitettua. Porukkaa tuntui siltikin pyörivän hyvin meikäläisenkin pöydän ympärillä, ja sain ison kasan vaatetta eteenpäin uusille käyttäjille. Livekirppikset sopii loistavasti helppoutta arvostavalle myyjälle, kun vaatteita ei välttämättä tarvitse hinnoitella etukäteen ja säästypähän ainakin kuvaamisen ja postittamisen vaivalta. Toisaalta, olen huomannut, että livekirpulla vaatteet tulee myytyä puolet halvemmalla kuin mitä niistä netissä saisi, mutta niin se vaan menee, että aika on rahaa ja jos haluaa tavarasta nopeasti eroon, on myytävä kohtuullisilla hinnoilla. Tällä hetkellä käytetyt merkkilastenvaatteet tuntuu muutenkin olevan aika kovassa suosiossa, ja netissä niistä voi pyytää lähes saman kuin mitä itse on alunperin maksanut, joten mielestäni ei ole yhtään huono juttu polkea hintoja hieman alaspäin suosimalla perinteisempiä kirpputoreja.

Aamulla pakatessani kamoja autoon ehdin pariin kertaan ihmetellä, miten vaatteita oli taas kertynyt neljä kassillista myyntiin, vaikka vasta toukokuussa olin karsivinani pois kaiken ylimääräisen. Nooa on vielä nopeasti kasvavassa iässä, joten sen ehkä ymmärtää, että tuon pienen jäbän vaatekaappia täytyy uusia aavistuksen tiuhempaan tahtiin, mutta Minealla ei luulisi juuri nyt olevan mitään ylimääräistä ja eteenpäin laitettavaa. Tavaraa mun pöydässä olikin varmaan lähes puolet vähemmän kuin mitä yleensä olen blogikirppiksille vienyt, ja ilokseni huomasin että ketjuvaatteiden osuus kaikista myytävistä oli suht pieni. Olen siis selkeästi oppinut jotain ja ihan tosissani koittanut vähentää sitä kun on niin edullinen ajattelua, joka ainakin mut saa liian helposti sortumaan turhiin heräteostoihin.

Oliko teistä kukaan tänään kirppiksellä ja teittekö hyviä löytöjä? Me jo Piian ja Kertun kanssa ehdittiin vähän suunnitella keväälle uutta kirppistä entistäkin isommissa kuvioissa, mutta saapa nähdä ehtisikö sitä silloin olla järkkääjän puikoissa. Ja arvaatteko jäikö itselleni kirpulta mitään käteen? Piian pöydästä nappasin Minealle jumppapuvun ja Kertulta ostin useammankin ihanuuden, jotka vilahtelee esim tässä postauksessa.

previous 1 … 116 117 118 119 120 121 122 … 395 next