Avaan koneen, ajatuksenani on tulla kirjoittamaan siitä, kuinka jokaisessa perheessä joulu näyttäytyy erilaisena. On erilaisia jouluperinteitä, toisille joulu merkitsee enemmän kuin toisille, mutta on myös perheitä, joille joulu tarkoittaa surua siitä, mitä itsellä ei ole tarjota. Tahtoisin pukea sanoiksi kaiken sen myötunnon, jota tunnen niitä perheitä kohtaan, joilla ei omasta halustaan huolimatta ole tarjota joulun tunnelmaa, perheen yhdessäoloa tai notkuvaa joulupöytää, mutta pyyhin tekstini pois yhtä monesti kuin aloitan kirjoittamisen. Pelkään että puen ajatukseni sanoiksi tavalla, jota en taaskaan tarkoittanut, mutta kuitenkin, tahdon sanoa jotain. Lapsen odotukset siitä, millainen on hyvä joulu, mitä jouluna syödään, käykö joulupukki, saako toivoa lahjoja ja onko perhe yhdessä. On suorastaan sydäntäraastavaa ajatella niitä pieniä lapsia, jotka viettävät joulua kuten mitä tahansa muutakin päivää tai niitä vanhempia, jotka suruissaan katsovat vierestä lastensa odotuksia tietäen, etteivät pysty niitä täyttämään. Kuten jo viime jouluna totesin, lasten ilon kautta joulu saa todellisen merkityksensä.

Toivoin niin kovasti, että tänä jouluna voisin olla konkreettisesti jakamassa jouluiloa muillekin lapsille kuin vain omilleni. Joulussa ehdottomasti tärkeintä on tuottaa iloa lapsille, oma jouluiloni syntyy seuraamalla Minean ja Nooan joulunodotusta, jännitystä kun pukki tulee, lahjojen avaamista ja yleistä hyvää joulumieltä. Lähimmäisen muistaminen ja rauhoittuminen ovat ne joulun tärkeimmät sanomat, jotka haluan myös omille lapsilleni opettaa, mutta vielä näin pienelle lapselle joulu konkretisoituu lahjojen saamiseen ja niillä yhdessä leikkimiseen. Mielelläni antaisin läsnäoloa, iloa ja yhteisiä hetkiä kaikille maailman lapsille, jos vain voisin, mutta pienistäkin teoista on hyvä aloittaa, ja siksi kenen tahansa meistä on helppoa tehdä hyvää. Omasta vähästäkin voi jakaa, ja lopulta joulumieli syntyy muiden ilon näkemisestä – vaikkei toinen osaisikaan sanoa kiitos, on ajatus hyvän teon takana tärkeintä.

Ajatus hyvän tekemiseen lähti apua tarvitsevien ahdingon näkemisestä. Mietin, kuinka voisin bloggaajana hyödyntää olemassaolevia kontakteja sekä innokkuutta ja idearikkautta, jota meidänkin blogiporukassa tuntuu olevan vaikka kuinka. Yhdessä Kertun, Lauran, Essin, Evelinan ja Katriinan kanssa soitettiin kymmeniä puheluita, lähetettiin vähintään yhtä monta sähköpostia ja saatiin kuin saatiinkin hienoja yrityksiä innostumaan ideastamme ja lähtemään mukaan projektiimme. Valitettavasti osalle kontaktoimistamme yrityksistä hyväntekeväisyys ei kuulunut toimintaperiaatteisiin, ja pariin kertaan tuntui että projektista ei lopulta tule yhtään mitään, mutta sitten taas joukossa oli näitä upeita yrittäjiä ja isompia yrityksiä, jotka epäröimättä sanoivat tukevansa ajatustamme. Löysimme yhdeksän apua tarvitsevaa perhettä Hope Ry:n ja Jyväskylän arkiavun kautta. Osalle perheistä pääsemme toteuttamaan jouluapua kokonaisvaltaisesti, kun Prismasta saamme ruokakassit, Viherlandialta kuuset ja kukkia, vanhemmille teatteriliput, pehmeitä paketteja Kimperistä ja lelulahjat Jollyroomista. Itse ostimme vielä kasan lisää lahjoja perheiden lapsille niin että yhteensä hyvää mieltä lahjojen muodossa saa 25 lasta.

Jo projektin alkuvaiheessa keskustelimme siitä, kuinka näkyvästi tuomme asian esille, sillä aidoimmillaan hyväntekeväisyys on varmaankin sitä, että pyyteettömästi antaa, olettamatta itse mitään. Tämä ajatus meilläkin on jokaisella, mutta toisaalta myös uskon, että aiheen esiin nostaminen voi innostaa myös muita auttamaan. Kuten perjantainakin eräälle haastattelijalle sanoin, hiljaisena projektina tämä olisi ollut vain meidän projektimme. Puhumalla asiasta ääneen ja kannustamalla muitakin mukaan auttamaan apua saadaan perille paljon laajemminkin. Tuskin kukaan ajattelee, ettei halua tehdä hyvää, jos mahdollisuudet siihen on olemassa.

Ensi viikolla meillä on edessä pukkikierros ympäri Jyväskylää. Mukaan pakataan peräkärryllinen kuusia, ruokaa ja lahjoja, vaikka varmaa ei vielä ole osaako kukaan meistä edes ajaa peräkärryä, huh! Ystäviltä ja sukulaisilta kyselimme vinkkiä siitä, mitkä lahjat heidän lapsilla on tänä vuonna toivelistalla, jotta osasimme ostaa kaikille jotain toivottavasti mieluisaa – lapsien ikähaitari oli nimittäin 7 kuukaudesta 16 vuoteen. Meissä tämä joulutempaus herätti isomman kipinän auttamiseen, ja nyt koitammekin ideoida ensi vuodelle jotain jatkuvaa avustusta oman seudun vähävaraisille. Yhtenä ideana on pyörinyt esim lasten syntymäpäivien avustaminen, meistä kun löytyy melko innokkaita juhlien järjestäjiä! Avun ei aina tarvitse olla mitään isoa, vaan hyvä teko on esimerkiksi antaa omilta lapsilta pieneksi jääneet luistimet tai jo useampaan kertaan katsottu lasten dvd eteenpäin jollekin, jolla leluja ja tavaraa on hyvin niukasti. Jos sinulla heräsi kiinnostus avun tarjoamiseen, suosittelen kontaktoimaan paikallista Hopea tai muuta vastaavaa avustusjärjestöä. Meille jyväskyläläisille löytyy facebookista myös Arkiapua jyvässeudulla -ryhmä, jonka kautta on mielestäni erityisen helppo tarjota konkreettista apuaan, oli se kuinka suurta tai pientä tahansa!

Jotkut ihmiset on sitä mieltä, ettei omaa onneaan käsitä ennen kuin sen menettää. Totta varmasti sekin, mutta kyllä mä voin rehellisesti sanoa usein ihmetteleväni sitä, miten ihmeessä olen päätynyt saamaan kaiken tämän, mitä ympärilläni tällä hetkellä on. Kaksi aivan ihanaa, tervettä lasta, jotka eivät varmastikaan ole helpoimmasta päästä ja koettelevat hermojani päivittäin, mutta tiedättekö mitä? Voin olla siitäkin onnellinen, että itselläni on resursseja ja jaksamista hoitaa tätä kaikkea. Vaikka usein tekeekin mieli valittaa siitä, miten rankkaa tämä kotona oleminen voi olla, jos toinen ei nuku öisin, huutaa päivisin ja siihen päälle vielä 3-vuotias kiukuttelee aina silloin kun on jo muutenkin sata tilannetta päällä, niin siltikin olen täysissä järjissäni, saan olla kotona hoitovapaalla ja jaksan pyörittää arjen ruokashowta ja ulkoilla lasten kanssa päivittäin. Sekään kun ei ole mikään itsestäänselvyys perheissä, joissa vanhemmilla on jo ennestään liian iso taakka kannettavanaan, olematon tukiverkosto ja huono taloudellinen tilanne. Sekin on arjen luksusta, että voin kaupassa valita, mitä haluan sillä viikolla syödä eikä minun tarvitse laskea ruokabudjettia sen mukaan, paljon tilillä on sillä hetkellä rahaa. Tai mitä jos rahaa ei juurikaan olisi, ja koko ruokarumba olisi kiinni siitä, mitä leipäjonon kassissa sillä kertaa sattuu olemaan?

Siitä ei ole kauaakaan kuin kirjoitin postauksen Suomen köyhillä pyyhkii hyvin, kritisoiden sitä kuinka köyhyys Suomessa ei aina ole ihan sitä, mitä voisi kuvitella. Köyhällä voi olla autot, kännykät, lemmikit ja ruokaa yli omien tarpeiden, vai voiko? Minulle köyhyys tai vähävaraisuus tarkoittaa sitä, että perheellä ei ole varaa matkustaa, asutaan vuokralla, ei omisteta autoa, lapsilla ei ole maksullisia harrastuksia ja suurin osa vaatteista hankitaan kirppareilta. Oikeasti vähävarainen ahdistuu joulun lähestymisestä, miettii mistä saada ruoat koko perheelle ja kuinka ilahduttaa lapsia muuten kuin niillä kalleimmilla lahjoilla, joita koulukaverit tuovat loppiaisen jälkeen kouluun näytille. Joskus mietin, kuinka paljon hyvää voisin sillä rahalla saada aikaan, joka itseltäni säästyisi, jos luopuisin lastenvaatteisiin törsäämisestä, jättäisin vaihtamatta auton uuteen, hankkisin kirjat vain kirjastosta, touhuisin itse Minean kanssa sen sijaan että maksaisin harrastamisesta ja kiinnittäisin kaupassa huomiota siihen, mikä on järkevän hintaista ruokaa. En sano, että itse olisi lopetettava nauttimasta elämästä, mutta kieltämättä omassa hyvinvoivassa arjessa unohtuu usein se, kuinka moni asia meillä lopulta on saavutettu taloudellisen turvan ansiosta. Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta materia on kuitenkin se helpoin keino sekä mitata menestystä että auttaa toisia.

Vähävaraisuutta meidän tulisi huomioida ympäri vuoden, mutta väistämättä se nousee ihan erityisesti esiin aina näin joulun alla. Tänäkin vuonna aloin joulun lähestyessä ahdistua enemmän ja enemmän siitä, että oma panokseni hyväntekeväisyyteen rajoittuu muutamiin kuukausittaisiin lahjoituksiin ja yhteen tai kahteen pakettiin joulukeräyksessä, vaikka tiedän pystyväni tarjoamaan enemmän. Varsinkin bloggaajana olen aina miettinyt, kuinka paljon hyvää voisin saada kontakteillani aikaan, ja siitä ideoimmekin ystäväporukalla tälle joululle pienen hyväntekeväisyysprojektin. Tulen kirjoittamaan tästä varmasti vielä enemmänkin, en ollenkaan siksi että voisin kiillottaa omaa sädekehääni, vaan siksi että ympäriinsä huutelemalla on helpointa ”painostaa” muitakin osallistumaan. Kuka sitä kehtaa Hennesinkään kassalla kieltäytyä lahjoittamasta sitä paria senttiä hyväntekeväisyydelle, jos takana on parin metrin jono, ja omat ostoksetkin on sitä luokkaa, että vaatemäärällä pukisi pienen afrikkalaisen kylän? En voi auttaa jokaista, mutta muutama pienikin teko on jollekin merkittävä asia, joten tarvitseeko sitä edes sanoa: muistakaa auttaa, ja muistakaa miten tosi tosi hyvin meillä asiat loppujen lopuksi on!