Mitkä on teidän parhaat ja huonoimmat äitihetket? Aloin tässä yhtenä päivänä miettiä, mitkä on niitä sellaisia asioita omassa äitiydessäni, joista voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä. Leikin lasten kanssa, ulkoilen paljon, huolehdin pöytään terveellistä ruokaa jne. Mutta samaan aikaan mietin, osaanko olla riittävän läsnä leikkiessäni, jaksanko touhuta ulkonakin vai leikkiikö lapset kun itse juoruilen muiden äitien kanssa, pitäisikö Nooalle tarjota enemmän ja monipuolisempaa itse tehtyä ruokaa ja ja ja? Sitä sanotaan, että äitit on susia toisilleen, mutta ehkä se on enemmänkin niin, että me äitit osataan ihan itse syyllistää itseämme kaikesta – ja helpompaa kuin myöntää oma epävarmuus, on julkisesti olla puolustuskannalla niitä muita, niin kovin syyttäviä äitejä kohtaan.

Mä tiedän, olen suorasanainen enkä monestikaan osaa kirjallisesti pukea ajatuksiani sanoiksi niin etten tulisi väärinymmärretyksi (tällaisen tyypin taitaa olla melko järjetöntä pitää blogia?!), ja kaikessa suorasanaisuudessani ja päättäväisyydessäni vaikutan olevani sinut omien valinojeni kanssa. Mutta kun se ei ole näin! Joka päivä poden huonoa omatuntoa monestakin asiasta, lähes kaikki liittyen lastenkasvatukseen. Haluaisin olla niin paljon parempi, jaksaa niin paljon enemmän, olla innostavampi, olla kekseliäs ja toimelias, innostua typeristäkin asioista ja antaa enemmän aikaani ja läsnäoloani. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoa, ettei kaikkea voi saada, kun on kotikin hoidettavana ja velvollisuuksia sen lisäksi muitakin, mutta myönnän, että pystyisin kyllä parempaan. Piru vie pystyisin helpostikin, mutten vaan jaksa.

Harmittaako mua vielä joskus jälkikäteen se, etten lukenut, askarrellut tai leikkinyt enemmän? Vaikea sitä on nyt tietää, mutta toivon itseni silloin muistavan, että en tänään jaksanut. En jaksanut yhtään enempää kuin mitä tein, koska leikkiessä silmät ei tahtoneet pysyä auki ja vaikka ruoan laittaminen kiinnosti kuin kilo paskaa, tein sen silti. Aina ei huvittaisi leikkiä niillä hiton barbeilla tai siivota yhtään Nooan lattialle levittämää kaappia, mutta joitain asioita on pakko tehdä, ja toisia teen pitääkseni hommat edes jollain tasolla kasassa. Välillä kotityötkin tuntuu yllättävän piristävältä vaihtelulta lattialla istumiseen ja nukeilla leikkimiseen verrattuna! Ja oletteko huomanneet, miten paljon helpompaa on sietää väsymystä ja tylsyyttä, kun itselleen keksii jatkuvasti jotain pientä puuhaa? Rakastan lapsiani enkä vaihtaisi heidän kanssa vietetyistä päivistä yhtäkään pois, mutta samalla huomaan itsekseni vietettyjen kymmentuntisten päivien aikana kaipaavani muutakin seuraa, eikä se varmaan niin kovin yllättävää olekaan? 

Ainut syyllistäjä elämässäni mun itseni lisäksi on kaikenmaailman kasvatusopukset, tutkimukset, tiedemiehet, psykologit. Jos mulle sanotaan, että lapsen ensimmäiset kolme vuotta on ne tärkeimmät tulevaisuuden kannalta, ja että laadukkaita virikkeitä kohdannut lapsi voi myöhemmin päästä helpommalla, niin tottakai tahdon tehdä parhaani ja antaa lapsilleni mahdollisimman hyvät lähtökohdat. TIeto siitä, etten tällä hetkellä anna parastani, lisää ahdistusta, koska tahtomattanikin ajattelen, että myöhemmin voi olla jo myöhäistä kuroa kiinni sitä menetettyä aikaa, jona en jaksanut välittää. Minean kanssa olin jo puolivuotiaana lukenut kymmeniä kirjoja, matkinut jokaisen maatilan eläimen ääntä, käynyt läpi ruumiinosia ja värejä, intoillut muskarissa ja kannustanut konttaamaan. En yrittänyt painostaa suorituksiin eikä leikkimisellä ollut mitään sen suurempaa päämäärää, mutta halusin tarjota Minealle mahdollisimman monipuolisia ja mielekkäitä leikkejä, joista vauva selkeästi nautti.

Entäs Nooan kanssa sitten? Joka päivä ajattelen, että ehtiihän sitä myöhemminkin niitä eläimiä ja värejä tutkia, ja ihan tarpeeksi on se että me tässä nyt vähän ajellaan junilla ja autoilla. Ja niinhän se onkin, ihan tarpeeksi, mutta silti en voi olla ajattelematta, että pitäisi lukeakin tai pitäisi varmaan jatkaa sitä muskaria. Mitä jos Nooa jää jostain tärkeästä paitsi siksi etten mä nähnyt sitä vaivaa?

Olen kuullut ystävieni puhuvan siitä, kuinka blogi voi joskus olla pois perheen kanssa vietetystä ajasta, mutta omalla kohdallani en voi syyttää edes sitä. Blogi ei näy arjessamme muutamia pikaisia kameran räpsähdyksiä lukuunottamatta, ja voin muutenkin sanoa, että blogin tilalle keksisin varmasti aina jonkun uuden projektin. Jos lopettaisin blogin, meillä vain uusittaisi sisustusta useammin, tuunattaisi enemmän, leivottaisi vieläkin useammin ja testailtaisi viikottain uusia ruokia. Toimeliaan ihmisen on vaikea koskaan täysin rauhoittua ja jäädä paikoilleen vain ihastelemaan hetken kauneutta, mutta onneksi mäkin olen oppinut että on täysin ok vain istua tuntitolkulla lattialla kokkailemassa puisia keittoja ja leivoksia. Sitä en kiellä, ettenkö tulisi aina vilkuilemaan ympärilleni ja miettimään kaikkia niitä tekemättömiä asioita, jotka suorastaan huutavat nimeäni, mutta nykyään osaan suurinpiirtein olla välittämättä niistä ja keksittyä siihen kaikkein tärkeimpään, leikkimiseen.

Synninpäästöä tähän ’pitäisi’ ongelmaani ei voi antaa kukaan muu kuin minä itse, eikä se tule tapahtumaan ihan lähiviikkoina. Ihmettelen, kuinka te usamman lapsen vanhemmat pärjäätte tämän kanssa vai olenko mä ainut, joka tekee itselleen ongelman asiasta, joka tuskin edes on todellinen ongelma. Se, etten mä ole kävelevä ohjelmatoimisto lapsilleni, on ihan varmasti pelkästään fine, mutta silti! Mun pitäisi, haluaisin ja pystyisin, jos jaksaisin. Liian monta isi-muotoa stressatakseni asiasta yhtään tämän enempää.