VOIDAANKO HYPÄTÄ SUORAAN HUOMISEEN?

26 marraskuun, 2015

Harvemmin tulee Snapchatissa katsottua omaa my storya läpi, mutta tänään painoin sen vahingossa päälle ja onneksi niin, sillä huomasin aloittaneeni vähintään kahtena aamuna peräkkäin sanoilla ”tänään on sellainen aamu, että..”. Niin että millainen aamu? No sellainen, että herään aivan liian aikaisin, liian väsyneenä, liian monen yöheräämisen jälkeen ja liian myöhäisen nukkumaanmenon jälkeen. Hermoja kiristää jo sillä samalla sekunnilla, kun herätessäsi katsot kelloa ja tajuat, ettei se vielä lähentele edes seitsemää, sitten lasket yöllisiä keittiössä ravaamisia ja huomaat lämmittäneesi maitoa ainakin sataan kertaan. Edellisenä iltana olit päättäväisenä todennut itsellesi, että tänä yönä ei lämmitetä maitoa, vaan heräämiset hoidetaan pelkällä sylillä. Klo 21:n ja 24:n välinen aika ehkä seuraakin tätä suunnitelmaa aukottomasti, mutta kun puoli tuntia sen jälkeen kun olet itse päässyt nukkumaan, heräät täysin tajuamatta oletko hereillä vai vielä unessa, on tunnin roikkuminen pinnasängyn laidassa kiinni viimeinen asia jota toivot. Keittiöön, jääkaapista pullo mikroon, 20 sekuntia aikaa lepuuttaa silmiä maidon lämpenemistä odotellessa, takaisin makkariin, pullo vauvan suuhun ja peittomytty pullon alle niin että se varmasti pysyy samassa asennossa ilman että pullosta tarvitsee pitää kiinni, ja rojahdus omaan sänkyyn. Uni tulee uudelleen alle minuutissa, ja hyvä niin sillä seuraava herätys on todennäköisesti jo alle tunnin päästä.

Kun väsymys jatkuu kuukausia ja kasvaa yli tietyn pisteen, saa jokainen pieninkin ärsyyntymisen aihe suuremman mittakaavan kuin oikeasti olisi edes järkevää. Tänään esimerkiksi tekstiviesti nukuin pommiin, Pablo ei käyny ulkona, eiliseltä illalta keittiön tuolille jäänyt takki tai se, ettei kaapista löydy aamupalaksi leipää, jugurttia, kananmunaa tai yhtään mitään muutakaan. Jos vain auto seisoisi tänä aamuna pihassa, pakkaisin lapset kyytiin (siitäkin huolimatta että toinen kiljuisi kaukalossaan koko matkan) ja ajaisin lähimmälle abc:lle syömään aamupalan, mutta tänä aamuna en jaksa edes kävellä muskariin asti, vaan laitan viestin Minean hoitotädille, että katsotaan sitä kerhoilua huomenna sitten uudestaan. Sekoitan ainekset peltileipää varten ja tyrkkään pellin uuniin, koiralle riittäköön tänään takapiha.

Tällaisina päivinä haaveilen päiväunista. Kun Nooan saa nukahtamaan aamu-unille, Minealle voi laittaa lastenohjelmat Netflixistä, mutta jonkun kerran kokeilleena tiedän jo etukäteen, että Nooa nukkuu normaalin puolentoista sijaan puoli tuntia, ja Minealle tulee sen puolituntisen aikana vähintäänkin jano, uudelleen aamupalanälkä, vessahätä ja telkkakin pimenee kahdesti, koska pienet kädet on käyneet painelemassa kaukosäätimen nappuloita etsiessään volyme-nappia. Päätän silti yrittää, ihan vain noustakseni kymmenen minuutin päästä avaamaan vinkuvalle koiralle kylppärin ovea. Pitikin unohtaa se pirun vesikuppi, ja juuri tänä aamuna! Parempi unohtaa koko nukkuminen, ja muistuttaa itselle että ensi kerralla jätän yrittämättä ollenkaan niin selviän vähemmillä pettymyksillä.

Nooa herää tasan puolen tunnin päästä ja hetken aikaa mieleni tekisi räjähtää huutamaan jotain täysin merkityksetöntä kuten mikset sä voi nukkua tai mikä sua oikein vaivaa, mutta tiedän, etten saisi vastausta kuitenkaan, eikä oloni siitä helpottuisi. Käyn makkarin oven ulkopuolella, lasken kymmeneen, mietin että j-o-k-a-i-k-i-n-e-n kaverini lapsi nukkuu paremmin kuin meidän lapset, mutta tiedän myös, että jokaisella ystävälläni on omat murheensa. Palaan makkariin ja otan vauvan syliin, tänään ei ole aikatauluja eikä kiire mihinkään, joten käyn vielä sängylle makaamaan Nooa sylissäni. Pussaan, silitän ja taputtelen kunnes huomaan Nooan nukahtaneen syliini. Siihen jään pitkäksi aikaa, ja tiedän että oikeasti nämä kaksi rakasta lasta on mulle tärkeintä koko maailmassa. Vain omat odotukseni ja kiireeni estävät nauttimasta jokaisesta hetkestä täysillä enkä negatiiviselta asenteeltani aina näe sitä tosiasiaa, että nämä väsyneimmätkin päivät voi kääntyä hyväksi. Kunhan vain jaksaisi unohtaa sen oletuksen, että tämän kuuluisi mennä tietyllä tavalla, ja keskittyisi enemmän siihen tosiasiaan, että mikään ei mene suunnitelmien mukaan – on vain itsestä kiinni näkeekö sen tavallisen ihanana elämänä vai omana epäonnistumisena.

Nousen Nooan kanssa huomattavasti pirteämpänä, halaan Mineaa ja lupaan leikkiä keijuleikkiä siihen asti kunnes on ruoka-aika. Keskityn leikkimiseen enkä siihen, että huomenna vihdoin alkaa viikonloppu, Nooan unikoulu ja toivottavasti paremmat yöunet. Hyviä unia, koitetaan kaikki ensi yönä nukkua niin hyvin kuin vain mahdollista!

P.S. Hyviä neuvoja unikouluista otetaan vastaan! Ja ei, meillä ei syödä tuttia eikä pötkötellä tyytyväisinä sängyssä itsekseen unta odottelemassa.

BLOGITODELLISUUS

9 marraskuun, 2015

Viime päivinä olen jälleen törmännyt bloggaajien lempiaiheeseen eli blogien ja niissä esiintyvien ihmisten aitouteen. Kuinka hyvin blogi vastaa todellisuutta? Voiko bloggaajalla ihan oikeastikin mennä noin hyvin? Onko koti aina siistinä, lapset puettuina parhaimpiinsa ja parisuhde kukoistaa? Blogien kiiltokuvamainen näkymä saa lukijat kateellisiksi ja kaikki ilmaiseksi saatu tavara ärsyttää niin että siitä on pakko päästä avautumaan – jos ei omalla nimellä niin vähintäänkin anonyymisti. Mihin on hävinnyt ihmisten kohteliaisuus ja todellisuudentaju?

Valitettavasti ilmiö ei ole pelkästään blogeihin rajoittuvaa, vaan kateus tuntuu välillä iskevän ihan omaan lähipiiriinkin. Ihmiset näyttää unohtavan, että jokainen meistä elää tavallista elämää omine valintoineen, omine elämännäkemyksineen ja iloineen ja huolineen. Meilläkin on sotkuista, lapset riehuu holtittomasti ympäriinsä puolialasti ja mulla on hiukset harjaamatta, naama meikittä ja kaikki ärsyttää. Kenenkään elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta myös se on voitava hyväksyä, että toisella voi olla enemmän kuin itsellä, naapurilla voi olla hienompi auto, työkaverilla parempi palkka, puistotutulla nätimmin puetut lapset ja lapsuuden ystävällä kauniimpi koti. Se, että toiselle annetaan kauhalla kun itse saa lusikalla, ei muuta sitä tosiasiaa, että toisen ilo ei ole mun tappio eikä muiden onnistumiset lisää mun epäonnea. Marttyyrin viitta on niin helppo heittää päälle silloin kun todellisuudessa pitäisi todeta, että tuolla mäkin tahtoisin olla, mutta harmi ettei omat resurssit just nyt riitä! Miksi etenkin meille täydellisyyteen pyrkiville naisille on niin vaikea myöntää, että aina elämä ei ole mennyt ihan niin kuin toivoisi? Tai jos sen myöntää, täytyy se tehdä sarkastisesti toisen kustannuksella niin että tarkemmin ajateltuna elämänsä voi nähdä ikään kuin tapahtumien summana, johon ei itse olisi pystynyt vaikuttamaan. Ihanko totta, olisitko sittenkään tyytyväinen vaikka eläisit ihailemasi ihmisen elämää? A negative mind can’t live a positive life, se jos mikä on totta ja itse koitan olla liikaa vertaamatta omia saavutuksiani ja epäonnistumisiani muihin.

Bloggaajilta usein odotetaan todellisuuskatsauksia eli postauksia, joissa koti on siivoamatta, lapset puettuina hello kittyyn ja puurotahraisiin yökkäreihin, äiti kotihousuissaan ja parisuhde niin kriisissä, että arvailut erosta voidaan aloittaa av-palstalla. Varsinkin omassa blogigenressäni pärjää sillä, että on mahdollisimman rehellinen ja dramaattinen, tekee elämästään yhtä isoa farssia jossa tapahtuu viikoittain toinen toistaan käsittämättömämpiä asioita. Nuoremmat bloggaajat ei enää edes tunne sanaa yksityisyys, koska sillä nyt ei vaan haalita klikkauksia eikä ykkösasemaa blogigaalassa. Mitä enemmän perheestäsi löytyy erilaisia diagnooseja, mitä vähemmän vietät aikaasi kotona ja mitä enemmän elämäsi noudattaa julkkisten päiväjärjestystä, sitä suurempi on lukijakuntasi. Ja kaiken tämän keskellä tuntuu lähes naurettavalta, että meidän liian valkoinen koti, liian hyvin puetut lapset ja liian näkyvästi esillä oleva ilmainen tavara voisi saada jotkut ärsyyntymään niin, että hyvä jos unta saavat. Anteeksiko pitäisi pyytää? Sitäkö että mulla on erilainen maku sisustuksen suhteen, tai etten tykkää ruotia elämääni liian avoimesti netissä vai sitä että joltain on ehkä jäänyt omat unelmat toteuttamatta?

Nyt seuraa suuri paljastus, mun elämä on ihan samanlaista kuin kaikkien muidenkin! Ehkä saatan suhtautua moniin asioihin positiivisemmalla asenteella, ehkä saan jonkun verran ilmaista tavaraa, koska teen t-ö-i-t-ä sen eteen ja ehkäpä panostan joihinkin asioihin vähän enemmän kuin perussuomalainen, mutta antaako se aihetta avoimelle arvostelulle? Arvostelua on myös pitkin omaa nenänvartta todeta, ettei vastaavaa koskaan tavoittelekaan, koska kuka nyt noin haluaisi elää, pinnallista teennäistä ja kiiltokuvaa. Eikö olisikin vain niin paljon fiksumpaa jättää julkisesti sanomatta, toteuttaa omaa elämäänsa haluamallaan tavalla ja antaa muiden tehdä samoin? Oman onnemme seppiä täällä ollaan jokainen, eikä sitä kuitenkaan pysty hyppäämään toisen saappaisiin, joten suosittelen ihan jokaiselle vähintään seuraavaa ajatusleikkiä. Listaa elämästäsi asiat, joihin voit vaikuttaa itse suoraan, asiat joihin voit vaikuttaa välillisesti sekä asiat, joihin sinulla ei ole vaikutusmahdollisuuksia. Viimeisen listan asiat voit unohtaa, muihin suosittelen suuntaamaan senkin energian, jonka tähän mennessä olet käyttänyt keskittyen siihen, mitä sinulla ei ole. Saattaa olla, että selittelyn sijaan huomaatkin pian tekeväsi töitä omien haaveidesi eteen.

YHDEN AIKAKAUDEN LOPPU

3 marraskuun, 2015

Meillä kävi tänään 3-viikkoinen vauva kuvauksissa, ja katselin vieressä kuinka vauvan äiti imetti lastaan aina taukoa pidettäessä. Tajusin siinä samalla, että siitä taitaa nyt olla tasan viikko, kun viimeksi olen imettänyt Nooaa. Viikko, kun se tuntuu ennemminkin kuukaudelta. Tuntuu siltä, kuin olisin ihan vasta itsekin imettänyt vastasyntynyttä minikokoista Nooaa, jonka pystyi nappaamaan syliin vasemman käsivarren päälle syömään, ja samalla tein kotitöitä toisella kädellä. Imetys sujui niin paljon helpommin kuin Minean kanssa, oikea imuote löytyi heti ja maidontulo tasaantui parissa kuukaudessa juuri sopivaksi Nooan tarpeisiin. Ruokkiminen ei tuntunut taistelulta, kiukuttelulta ja kipeiltä nänneiltä, vaan alkukankeuden jälkeen kuvittelin, että imettäisin noin vuoden ikään saakka, koska vihdoin olin löytänyt meille sopivan rytmin!

En voi muuta väittää kuin että harmittaa kun se loppuikin näin aikaisin. Samaan aikaan olen helpottunut ja toiveikas sekä hormonihuuruissani äärettömän surullinen. Luopumisen tuska on aina vaikeaa ja erityisen vaikeaa se on silloin kun kyseessä on läheisyys omaan lapseen. Järkiminä tietää, että tämä on ainut ja se oikea ratkaisu mulle, mutta tunneminä ei pysy muutoksessa perässä, vaan jarruttaa eteenpäin pääsyä. En halua käydä läpi enää yhtäkään yötä, jolloin hypin sängynreunalla tyytymättömän vauvan kanssa tai taputan väsyksissäni lastani pyllylle vähän liian kovaa, koska en saa vauvaa nukahtamaan sänkyynsä, tai mihinkään muuallekaan. En halua herätä puolikuolleena kiroilemaan yksikseni seinille, kun lapsi herää viimeisen kahden tunnin sisään jo kolmatta kertaa, ja tiedän olevani jälleen seuraavana päivänä liian väsynyt olemaan hetkeäkään paikoillaan. Tämä on niin paljon parempi ja helpompi ratkaisu, mutta kuka sen kertoisi sille osalle minua, joka tietää päätösten lopullisuuden ja sen, että tämä oli viimeinen kerta kun imetän yhtään ketään?

Hieno suoritus se on tämä kulunut 8,5 kuukauttakin, mutta kuka näitä suorituksina laskee? Missä mitalit ja vakuuttelut siitä, että suurin osa ei pääse näinkään pitkälle? Ja ketä kiinnostaa se suurin osa silloin kun oma elämä on tässä ja nyt? Kun oma lapsi puree äitin olkapäätä ymmärtämättä, miksi meidän kahdenkeskinen läheisyys on yhtäkkiä loppunut. Sitä tosiasiaa ei ole muuttaminen, että lapseni takia en tätä päätöstä ole tehnyt, vaan omat tarpeet on joskus laitettava kaikkien muiden edelle – ainakin siltä se vääjäämättömästi tällä hetkellä tuntuu. Se mikä kuukauden päästä ei enää tunnu miltään, itkettää tällä hetkellä.

Tuntuu hyvältä saada nukkua edes muutama tunti enemmän yöllä, on lohdullista että Nooa rauhoittuu paremmin päiväunille ja onhan se tasa-arvoakin, että nyt minä ja Niko ollaan yhdenvertaisessa asemassa. Molemmat voi halutessaan osallistua yhtä paljon, ja itselläkin on toivoa täysistä yöunista. Kukaan tuskin tulee missään vaiheessa kyseenalaistamaan päätöstäni lopettaa, mutta hetki siinä menee ja pölyn on annettava ensin laskeutua ennen kuin itse voi unohtaa. Kertokaa mulle, miksi se on meille äiteille niin vaikeeta?

previous 1 … 23 24 25 26 27 28 29 … 52 next