Sama laulu jatkuu täällä edelleen eli kaikenlaista tekemistä on viime päivinä riittänyt niin että illat hujahtaa hetkessä ohi, ja toisaalta touhukkaat päivät on ajaneet tämän bloggaajan useana iltana ”ajoissa” nukkumaankin. Perhe menee tietenkin aina kaiken muun edelle, ja silloin kun lasten nukuttaminen on hankalaa tai Nooa valvottaa hammaskipuilullaan, niin tietokoneen avaaminen ei ole ihan se ensimmäinen mielessä pyörivä asia. Pahoittelut siis pienestä tahattomasta blogihiljaisuudesta, kuulumiset kuitenkin päivittyy koko ajan ainakin snäpissä, josta mut löytää nimellä melinamarissa.

Viikonloppu on kiireisistä illoista huolimatta ollut jotenkin erityisen ihana, ja vaikka on satanutkin eikä ulos olla juurikaan jaksettu lähteä, niin ajatukset on koko ajan olleet kesässä ja tulevissa lämpimissä päivissä. Minean viikon mittainen uimakoulu on nyt takana päin, joten meillä poetaan tällä hetkellä suht kovaa uimaintoa, ja tuo tyttö vain odottaa, että pääsisi järveen testaamaan uusia taitojaan. Olen itsekin aika fiiliksissä siitä kun toinen innostuu jostain asiasta noin paljon ja silmät hehkuen suunnittelee uimapiknikkejä sun muita rantsureissuja kavereiden kanssa.  Tätä olen aina tarkoittanut, kun olen ystävilleni sanonut, että haluan tarjota lapsille mahdollisimman monia elämyksiä kokeiltavaksi, jotta sieltä löytyisi se oma juttu – nyt yksi sellainen taitaa todella olla löytynyt! Kirjoitan vielä enemmän tuosta uimakoulusta myöhemmin, mutta voin jo sanoa, että täältä tulee iso suositus uimakoulu Pikku Joutsenelle.

Eilinen meni astetta kivemmissa touhuissa sekin. Illasta mä pääsin nauttimaan parin tunnin verran omasta ajasta kasvohoidossa ja herkutellen Minean hoitotädin luona, ja päivällä käytiin juhlimassa ihanaa 3-vuotiasta Milaa. Näistä lastenjuhlista ja niihin panostamisesta on ollut jonkun verran juttua useammassa äitiryhmässä, ja niin myös täällä bloginkin kommenttiboksissa, mutta mä liputan edelleen kauniiden kattausten ja väriteemojen puolesta. Essi oli laittanut paikat niin nätiksi pastellisilla sävyillä, että huokailin ihastuksesta – ja nautin kympillä Minna bakesin mahtavista herkuista. Facessa pyöri jossain vaiheessa kuva, jossa äitit huutelivat perinteisten koruttomampien ja stressittömämpien (?) synttäreiden perään, mutta eikö jokainen voi tehdä juuri niin kuin itse parhaakseen näkee? Ei kaikille kaunis tarkoita samaa asiaa, ja paljon leipovan äidin pöydässä tuskin koskaan tullaan näkemään pakastepasteijoita ja keksipakettia. Pieni lapsi ei huomaa eroa erilaisten juhlien tai kattausten välillä, vaan tunnelma on tärkeintä ja se, että kutsutuista vieraista mahdollisimman moni saapuu paikalle.

Yllätin jälleen Milan lahjan suhteen itseni enkä vienyt sitä perinteistä legopakettia, jonka yleensä nappaan lähimarketista matkaan viime hetken paniikissa. Nyt löysimme lelukaupasta kivan vaaleanpunaisen prinsessan arkun, johon ostin sisälle pienen tytön aarteita – prinsessatatskoja, tikkarin näköisen huulirasvan, saippuakuplia ja palatsin palleron (kyllä, luit oikein enkä keksinyt nimeä omasta päästäni..). Luulen, että tulevissa leikeissä ainakin arkulle tulee vielä olemaan paljon käyttöä, tai miksei siinä voisi säilyttää koruja tai muita tärkeitä pikkutavaroitakin.

Essillä oli väriteemana minttu ja vaaleanpunainen yhdistettyinä kultaisiin yksityiskohtiin. Mäkin puin ihan vahingossa lapsille päälle minttua, joten sovittiin hyvin synttäreiden kattaukseen, hah! Minna bakesilta Essi oli ottanut jäätelökeksejä, kakun ja kahdenlaiset kuppikakut, joista toinen oli uutuusmakua strawberry milkshake. Vaikka mä olen viime aikoina koittanut vähentää arkiherkuttelua, niin näiden herkkujen edessä katosi kyllä kaikki ajatukset kohtuudesta, ja homma meni suoraan sanottuna överiksi. Se on kuitenkin kumma juttu, että vaikka olin vasta syönyt palan kakkua ja melkein kaksi muffinssia, niin kotiin päästyäni aloin jo uudelleen haaveilla Minnan superhyvistä herkuista. Sitä se sokeririippuvuus taitaa olla, kun annat pikkusormen, se vie koko käden. Toisaalta, jos nyt joku tulisi ja kysyisi, niin saattaisin parista kuppikakusta antaakin vaikka sen toisen käsivarren.

Tänään viikonloppu vielä päättyi siihen, että ystävät kävi meillä kyläilemässä sillä aikaa, kun Niko asensi raksalla jotain levyjä. Perjantaina mäkin ajoin raksan kautta, ja olihan se vähän hassua nähdä, kuinka siellä oli jo autokatoksen ja talon ääriviivat valmiina. Sokkeli on jo muurattuna, ja nyt iski samaan aikaan sekä paniikki siitä, kuinka pieneltä talo näyttää että epäusko siitä, että joku ihan oikeasti siellä tontilla rakentaa taloa meille! Joskus mietin, voiko tämä kaikki onni edes olla mahdollista, mutta sitten arki taas herättää ja sitä tajuaa, että kyllä se onnellisuus on jotain, mikä löytyy itsestä jos sen vain jaksaa sieltä etsiä – maanantaisin sen harvemmin jaksaa, mutta näin viikonloppuna se hiippailee esiin ihan pyytämättäkin.