Heräsin tässä tajuamaan kuinka mulla on juuri käynnistynyt viimeinen kuukausi kotiäitinä. Uskon vahvasti, että tämä on viimeinen laatuaan ikinä, sillä vaikka kolme lasta ei lukumääränä olisikaan mitenkään mahdoton, niin ajatuksena se tuntuu liian raskaalta ja vaativalta omaan elämäntilanteeseeni, etenkin kun kumpikaan näistä meidän lapsista ei ole vauva-aikana ollut sieltä helpoimmasta päästä. Nooan unien kanssa taistellaan tälläkin hetkellä, ja useamman viikon ajan olen saanut öisin valvoa Nooan kanssa tunnista kahteen, kun heräilyt alkavat melkein heti sen jälkeen kun itse pääsen sänkyyn. Just nyt odotan kauhulla elokuuta ja sitä jos joudun edelleen valvomaan öisin ja seuraavana aamuna heräämään töihin. En tiedä, onko musta siinä tapauksessa työntekijäksi ollenkaan, mutta toivon että tämä tilanne jotenkin maagisesti korjaantuu itsestään ennen töiden alkua tai ainut vaihtoehto on aloittaa unikoulu (jota en toivoisi joutuvani tekemään).
Jos ihmiset on kysyneet, millä mielellä olen palaamassa töihin, niin voin rehellisesti sanoa, että jatkaisin hoitovapaata jos se vain olisi mahdollista, mutta toisaalta myös kaipaan sitä, ettei tarvitse olla kotona lasten kanssa lähes 24/7. Kotonaolo voittaa kyllä kaiken muun, mutta on se joskus melko raskastakin. Mielessä pyörii vähäpätöiset asiat kuten onko liikaa pyydetty että saisi käydä rauhassa vessassa, eikö sitä saa edes kymmeneksi minuutiksi täysin keskittyä ruoanlaittoon tai miksi ihmeessä pitää koko ajan olla kieltämässä jompaa kumpaa lapsista tekemästä jotain täysin järjetöntä – leikkisivät nätisti nyt edes hetken aikaa niin saisi joskus tehdä jotain keskeytyksettä alusta loppuun. Onhan se ihan oikeasti aika luksusta syödä töissä lounas kaikessa rauhassa ilman että ravaat pöydän ja jääkaapin väliä hakemassa unohtuneita tarvikkeita tai ilman että joudut hotkia lautasesi tyhjäksi samalla kun lapsi vieressä heittelee omaa ruokaansa joko pitkin pöytää tai lattialle koiran syötäväksi. Tai entäs se, että huonommilla ilmoilla se onkin joku muu, joka sinne puiston laidalle lähtee seisoskelemaan lasten kanssa eikö itse tarvitse kaivaa sadetakkia naulakon perältä. Ajatus tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta että haikealta, koska loppujen lopuksi, mitä muutakaan sitä oikeasti haluaisi tehdä kuin seisoa hiekkalaatikon reunalla hymyillen sille, kuinka ihanaa elämä on kun mukana on nämä kaksi mitä mahtavinta pientä tyyppiä. Vasta Minean ja Nooan myötä elämä on alkanut näyttää todellisen ihanuutensa, vaikkei se missää nimessä hullumpaa ollut aiemminkaan.
Samalla kun hoitovapaapäivät käyvät vähiin koitan miettiä positiivisesti sitä, kuinka päivät tulevat meillä silti olemaan melko kevyitä ja arki edelleen kotipainotteista. Lasten hoitopäivät pidetään kuusituntisina niin että meillä on koko iltapäivä aikaa touhuta yhdessä asioita, ja joinain aamuina vien lapset myöhemmin hoitoon niin aamut ei tunnu niin kiireisiltä. Varmaan syksy tulee olemaan se kaikkein väsyttävin, kun kaikki on vielä uutta ja vaatii koko perheeltä totuttelua, mutta keväällä asiat on aina valoisampia ja kummasti arkikin tuntuu helpommalta. Kertokaa te, jotka olette vasta totutelleet uuteen arkeen, miten kaikki on lähtenyt sujumaan ja onko se paljon erilaista kahden kuin yhden lapsen kanssa? Meneekö aamut pakostikin ajan kanssa kilpaa juostessa, ja onko alku ollut itsellekin hankalaa?
