Arvaatteko mitä postausta oon jo pidemmän aikaa pyöritellyt mielessäni, aloittanut luonnosta ja jatkanut kymmeniä kertoja kuitenkaan saamatta mitään valmiiksi? On pitänyt tulla sanomaan teille monta asiaa yhtäaikaa, kaikki kuitenkin kiteytyen siihen yhteen seikkaan, että te lukijat olette mulle äärettömän tärkeitä. Tottakai saan myös palkkani bloggaajana sen ansiosta, että teitä on siellä niin valtava määrä lukemassa näitä höpinöitäni, useimmiten pinnallisempia juttuja päivän touhuista tai asuista, mutta välillä myös jotain syvällisempääkin ajatuksenvirtaani tai avautumista arjen kuormittavuudesta. Uskokaa tai älkää, palkka on kuitenkin täysin toissijainen motivaattori bloggaamisessa, ja tähän ikään mennessä olen hankkinut jo sen verran tuottoisan työnkin, että uhraamalla blogiajan työntekoon tienaisin aika paljon enemmän. Tärkeintä tässä kaikessa olette te eli se, että tietää saavansa vastavuoroisuutta, hyviä ja huonoja kommentteja ja saa jakaa kokemuksia muiden kanssa, jotka on ehkä läpikäyneet samoja vaiheita elämässään. Te lukijat olette mulle kuin asiakkaita, joille mä vastaan siitä, että taso pysyy riittävän hyvänä ja postaukset mielenkiintoisina – samaan aikaan olette myös ystäviä, jotka tsemppaavat ja auttavat tiukan paikan tullen.

Niin, riittävän hyvänä. Riittävän hyvä ei vaan koskaan ole ollut mun juttuni. Nyt viime päivinä on surullisesti saatu todistaa, kuinka upea suomalainen innovatiivinen lastenvaatemerkki on osoittanut, että joillekin huonokaan laatu ei ole aihe anteeksipyynnölle, siitäkään huolimatta että some on aika raadollinen paikka, ja menestys tai epäonnistuminen riippuu nykyään lähes yksinomaan siitä mielikuvamarkkinoinnista, jota teet somessa. Pari negatiivista kokemusta kirvoittaa isomman porukan barrikadeille ja ennen kuin huomaakaan juttu on lehdissä ja merkki tai henkilö boikotissa. Koitapa siinä rakentaa julkista imagoasi. Oon kuitenkin huomannut, että ihmiset on yllättävän armollisia ja empaattisia sosiaalisessakin mediassa (vaikka usein kiinnitetään huomiota vain siihen miten päätään aukovat anot on vallanneet keskusteluforumit), sillä aika paljon meillä on tapana sietää ennen kuin jaksetaan alkaa avautumaan. Mutta silloin kun useampi päättää avautua, tulisi se ottaa tosissaan, koska asiakas on aina oikeessa. Ja vaikkei olisikaan, on sillä hemmetin paljon väliä miten negatiivisen palautteen ottaa vastaan.

Nooan syntymän jälkeen oon koittanut totutella siihen ajatukseen, että postaan riittävän hyviä postauksia. Päivittäin mielessä pyörii kaikenlaista, mistä haluaisin tulla kirjoittamaan blogiin, mutta kuvia ei ehdi ottaa eikä tietokonetta ehdi avata päivän aikana ollenkaan. Omaa aikaa on kymmenen jälkeen, kun molemmat lapset on nukkumassa ja olet itekin käynyt suihkussa ja ehkä syönyt jotain. Useimmiten ilta venyy päälle puolen yön, ja sen voi varmaan uskoa jokainen että univelat taustalla ajatus ei ole kaikkein kirkkain tuohon aikaan. Helposti tulee sitten postattua jotain muuta kuin ensin olin suunnitellut, ihan vaan siksi että joku toinen juttu on nopeampi kirjoittaa tai kuvat oon valikoinut ja muokannut valmiiksi. Mun on ikävä sitä aikaa, kun inspiraation iskiessä oli mahdollista avata läppäri vaikka keskellä päivää ja tosta noin vaan näpytellä postaus yhdeltä istumalta. Harmi vaan että sen voi sanoa satavarmasti olevan lapsilta pois, jos äiti bloggaa päivällä.

Ettehän ymmärrä väärin, en pode blogikriisiä, vaan ennemminkin tykkään tästä hommasta enemmän kuin ikinä – jos vaan olisi sitä hemmetin aikaa paneutua. Vaikka bloggaaminen nykyään nähdäänkin ammattina ja sivutyönä, jos siitä saa kuukausituloja, en itekään vielä osaa vaatia blogilleni aikaa sillä verukkeella, että nyt on mun työaika. Nöyristellen tätä kirjoitan niin, että se häiritsisi muuta elämää mahdollisimman vähän, ja se valitettavasti välillä näkyy ulospäin – niin mun silmäpusseissani että postausten pituudessa. Se näkyy varsinkin siinä, että kommentit on tällä hetkelläkin vastaamatta ties kuinka pitkältä ajalta, ja muutama postaus kuukausien takaa odottaa viimeistelyä ja julkaisua. Sähköposteihinkin vastailen pienellä viiveellä, joten toivon kärsivällisyyttä myös sen suhteen, tarkoitushan tässä on koittaa sanoa sori ja pyytää teiltä ymmärrystä. Kuukausien kuluessa oon huomannut, että blogillani on harvinaisen ymmärtäväistä lukijakuntaa, koska luulen teidän tajuavan tätä pienlapsiarkea sen verran hyvin, ettei kukaan ole vielä alkanut vaatimaan multa ripeämpää toimintaa eikä se kuuluisa avautuminen kommenttiboksissa ainakaan vielä ole alkanut. Voidaanko vaikka sopia, että te jaksatte vielä pari viikkoa, mä jaksan vielä muutaman viikon kirjoittaa silmät ristissä keskiyöllä, ja elokuussa kaikki helpottaa, kun meidän arjessa tapahtuu pieniä muutoksia niin että mullakin on taas mahdollisuus panostaa blogiin niin kuin mä toivoisin? Jospa silloin saisin kommentit ajantasalle, haluamani postaukset julkaistua ja silloin tällöin niitä extempore postauksiakin kirjoitettua? Siihen saakka, kestetään toisiamme vielä hetki puolikuntoisena!