Sosiaalisena ihmisenä mun on aina ollut helppo tutustua uusiin ihmisiin, läheskään kaikista ei tule ystäviä, mutta joistakin olen onnekseni saanut parhaita kavereita. On ne vanhat lapsuudenystävät ja uudemmat ystävät, jotka on tulleet joko äitiyden tai bloggaamisen kautta. Ystävyyden merkitys korostuu aina vaikean paikan tullen, mutta olen myös huomannut että hyvät ystävät auttaa pitämään elämän tasaisempana. Ei ole olemassa sellaista asiaa, joka ei edes hetkeksi unohtuisi kun ystävän kanssa avautuu hiekkalaatikon reunalla, nauraa naurut päälle ja jatkaa taas seuraavan aiheeseen. Kukapa meistä ei ekana tarttuisi puhelimeen, kun elämässä tapahtuu jotain isoja asioita?
Äidiksi tultua on ystävät olleet vielä entistäkin tärkeämpiä henkisiä tukijoita ja vertaisryhmäläisiä. Minean kanssa äitiyslomalla ollessani kävin vähän väliä pimpottelemassa naapurin ovikelloa ja kysymässä neuvoa milloin mihinkin asiaan. Kun yövalvomiset kävivät liian raskaaksi, väsymys unohtui naapurin kahvipöydässä istuessa. Vauvakerhossa, muskarissa ja perhekahvilassa tutustuin taas uusiin ihmisiin, ja lähipuiston äiditkin on käyneet sen verran tutuiksi, että monen kanssa vaihdetaan kuulumisia aina tavatessa. Viime aikoina harvoin meni viikkoakaan ettei oltaisi lähimpänä asuvan äitikaverin kanssa treffattu pihalla tai jommankumman luona. Niinpä se tuntuikin eilen erityisen haikealta, kun Erika perheineen pakkasi muuttoautonsa ja lähti viimeistä kertaa omakotitalonsa pihasta.
Meidän ystävyys alkoi vauvakerhosta Minean ollessa noin puolivuotias. Oli helppo ystävystyä, kun tytöt oli käytännössä täysin samanikäiset, meillä huumorintaju osui yksiin ja satuttiin asumaankin lähekkäin. Sunnuntaina käytiin viimeistä kertaa leikkimässä vakkaripuistossa, itkettiin vuorotellen ja lopuksi sanottiin heipat, vaikkei millään olisi halunnut myöntää itselleen, että tästä eteenpäin mulla on Jyväskylässä yksi hyvä ystävä vähemmän. Tampere ei ole kaukana, mutta silti riittävän etäällä, että näkemiset tulee jatkossa olemaan harvassa. Tytöt tuskin sitä edes tajuavat pitkään aikaan, ettei toista enää voikaan kutsua leikkimään tai pyöräilemään aina kun huvittaa eikä toinen enää ole riitelemässä siitä samasta keinusta lähipuistossa. Minea suunnittelee kutsuvansa Elsan huomenna syömään meille mokkapaloja, loppuviikosta tehdään kuulema yhdessä kirjastoreissu ja viikonloppuna voitaisi mennä uimaan. Muutto on käyty moneen kertaan läpi, mutta silti se tahtoo olla vaikea käsittää – niin myös mulle. Tervemenoa Tampereelle, ja kiitos kaikista niistä sadoista, ellei nyt maailmaa parantavista niin ainakin arjen pelastavista, teehetkistä!
