Tiesin sen jo etukäteen, ihan niin kuin jo aiemmin teille sanoinkin, verikokeen ottaminen vauvalta ei varmana tule olemaan mikään läpihuutojuttu. Päätettiin joka tapauksessa eilen aamupäivästä lähteä keskussairaalalle, koska loppujen lopuksi epätietoisuus allergiasta rassaa mua sen verran, että asiaan on nyt saatava joku ratkaisu. Ellei verikoe näytä mitään, käydään vielä yksityisellä allergialääkärillä kysymässä, kuulostaako oireet mahdolliselta allergialta.
Mentiin sen takia suoraan keskussairaalan labraan, koska kuvittelin sieltä löytyvän asiantuntevinta ja osaavinta henkilökuntaa. Vauvan verikoe on normaalia haastavampi ottaa, enkä mitenkään toivoisi kenenkään harjoittelevan mun lapsella. Voisi sanoa että paska säkä kävi, sillä meidät otti vastaan nuorempi hoitaja, joka pitkään pohdiskeli miten kokeilisi verikoetta ottaa, välillä käytiin kysymässä naapurihuoneesta neuvoa ja sitten vaan rohkeasti lähdettiin kokeilemaan. Ensin hoitaja pisti käsivarren suoneen, huonolla menestyksellä. Seuraavaksi kokeiltiin kantapäätä, yhtä huonolla menestyksellä. Tässä vaiheessa vaihdettiin parit katseet Nikon kanssa ja molemmat ajatteli samaa asiaa: miksei menty suoraan sinne yksityiselle ja maksettu siitä että verikokeen olisi ottanut vaikka lastenlääkäri.
Hoitaja haki vanhemman kollegansa apuun, joka vielä yritti samasta suonesta, jota oli tökitty jo aiemmin, onnistumatta kuitenkaan saamaan verikoetta, kun entinen pistojälki vaikeutti sekin oikean paikan löytymistä. Neulan jälkeensä jättämästä reiästä ja vielä sormiin pistetyistä muutamasta haavasta lopulta hoitajat yhdessä saivat jonkun verran verta, jonka he pienen testin jälkeen totesivat juuri ja juuri riittävän. Tässä vaiheessa Nooa oli huutanut tunnin taukoamatta sekä pistämistä että paikoillaan pitämistä. Lopulta hoitaja kävi vielä aulassa ennen meidän lähtöä pahoittelemassa tapahtunutta ja kysymässä mikä meillä on fiilis ja toivottavasti asia unohtuu koko perheellä mahdollisimman pian. Huh mikä homma, jääköön se ekaksi ja viimeiseksi kerraksi!
Mä ymmärrän, että verikoe on jotain naurettavan pientä verrattuna siihen, jos lapsi olisi vakavasti sairas ja vaatisi kymmeniä verikokeita ja muita hoitoja viikottain. Mutta meidän arki ja meidän taistelut, se mikä just sillä hetkellä tuntuu pahalta, tuntuu pahalta vaikka jollain toisella menisi kuinka paljon huonommin. Tänään kaikki tuntuu jo huomattavasti pienemmältä, mutta miten sitä muutenkaan reagoisi kun oma vauva kiljuu sylissä ääni käheänä, tukka märkänä niin että molempien paidat on läpimärkinä? Labrasta otettiin suunta keskustan kahvilaan possumunkeille parantelemaan kaikkien pahaa mieltä, ja toimihan se kun sai nauraa Minean sokerikuorrutteisille käsille ja naamalle.

Loppupäivä oli sekin sekoitus iloa ja surua, kun parin talon päässä Erikalla vietettiin läksiäisiä minihamppareiden, pulled porkin ja jätskikakun merkeissä. Enää viikko ja muuttoauto kurvaa meidän bestisten pihaan vieden koko perheen Tampereelle saakka. Tullaan onneksi jatkossakin näkemään silloin tällöin, mutta eihän se ole läheskään sama asia kuin pyytää vartin varoitusajalla kahville tai lähipuistoon. Syksy tulee kyllä meidän osalta olemaan noin muutenkin aika erilainen, koska meidän naapuruston äitiporukasta monellakin kutsuu työelämä eikä puiston laidalla enää tule notkuttua kuten tähän asti. Todennäköisesti meilläkin enää syksy on entisenlainen, ja keväällä asutaan jo jossain ihan muualla – vuokrakämpässä lähempänä raksaprojektia ja tulevaa kotia.
Tuli vielä eilen istuttua meidän takapihalla juoruten lähes aamuun saakka, joten tänään on koko päivä menty enintäänkin puoliteholla. Päivällä oltiin ihanan pikkumurun 2-vuotissynttäreillä, ja ilta on otettu rennosti kotona. Jos huomenna olisi taas energiaa keksiä jotain vähän aktiivisempaa touhua? Oletteko muuten ehtineet testata Laajavuoren seikkailupuiston lasten kanssa? Sinne voisi ottaa suunnan huomenna, sillä varauksella tosin että saateella en liiku kotoa lähikauppaa pidemmälle.
























