Meidän lapsilla on parin päivän erotuksella tasan kolme vuotta ikäeroa, täysin suunnitellusti sanoisin, mutta ei sitä kait koskaan voi niin tarkkaan suunnitella kun on kyse lasten saamisesta. Aikanaan Minea vähän kuin tupsahti meidän maailmaamme, sillä ensin meni jokunen viikko ennen kuin tiesin olevani raskaana ja Minean synnyttyä kuukautta etukäteen raskausaika jäi noin puoleen vuoteen. Vaikkei sitä tullut silloin ajatelleeksi, luulen että vauva-arjen intensiivisyys yllätti meidät molemmat. Se tuskin häiritsi meitä kumpaakaan, että omat menot jäi minimiin, mutta vaikeampaa oli luopua omasta kotiajasta. Olin tottunut siihen, että sohvalla sai löhötä milloin huvitti, telkkaa sai katsoa jos siltä tuntui ja työhommiin oli mahdollista käyttää aikaa niin paljon kuin halusi. Minean myötä kaikki muuttui, edes kotia ei saanut pidettyä niin siistinä kuin olisi halunnut ja mikä vielä yllättävämpää, ruoan joutui lähes aina syödä kylmänä kun vauvanhoito ja vauvan tarpeisiin vastaaminen vei kaiken ajan.

Alkujaan oltiin puhuttu, että kahden vuoden ikäero meidän tuleville kahdelle lapselle olisi täydellinen. Ensin tyttö, sitten poika. Minean ekojen kuukausien koliikki-itkut, puolen vuoden tiheät yöheräilyt ja pitkät kotipäivät kahden kesken kaatui suurimmaksi osaksi yksistään mun harteille, koska Minea oli tutittomuuden ja rintaruokinnan takia niin kiinni mussa, ettei tuttipullo kelvannut eikä tyttö useimmiten suostunut rauhoittumaan kenenkään muun kanssa kuin mun sylissä, poski mun rintaa vasten. Ensimmäinen kokonainen yö nukuttiin 1-vuotiaana, jonka jälkeen sain mäkin nukkua univelkojani pois aina siihen asti kunnes alettiin testailemaan maitotuotteita ja taas valvottiin yöt. Ensimmäisestä vuodesta selvittyämme musta tuntui, että elämä alkoi vähitellen vasta helpottaa, mä pystyin käydä kaupassa ilman että kotona odotti naama punaisena huutava vauva ja sain vihdoin mahdollisuuden määrätä omien yöunieni pituudesta. Tässä vaiheessa ajatus toisesta lapsesta tuntui vihoviimeiseltä, ajattelin että ei ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen.

Mulla on teoria, että lapsen ensimmäinen vuosi on niin sanottu vauvavuosi, jolloin äidin rooli on supertärkeä eikä äidin juurikaan kannata edes haaveilla tekevänsä aktiivisesti asioita kodin ulkopuolella. Pienet irtiotot on jees, mutta pääpiirteissään voisi sanoa, että äitiä tarvitaan kotona 24/7. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkaa tietynlainen irtautumisjakso, jolloin lapsi helpommin hyväksyy äidin pidemmätkin poissaolot, ja myös äidin on todennäköisesti helpompi irtaantua vauvasymbioosistaan. Kahteen ikävuoteen mennessä ainakin mä huomasin kaiken yllättäen helpottavan. Yöt sujui huomattavasti paremmin, itselle ei enää tullut huono omatunto omista irtiotoista ja oli helpompi luottaa siihen, että kotona kaikki sujuisi hyvin myös mun poissaollessa. Parivuotias lapsi ei enää tunnu niin haavoittuvaiselta, kun perus luottamussuhde on jo syntynyt ekojen vuosien hyvässä hoidossa.

Niin alkoi mullakin kasvaa luottamus siihen, että kyllä tästä pienlapsiajastakin selviää, aloin jopa salaa haaveilla siitä toisesta lapsesta. Pikkuhiljaa alkoikin tulla toisenlainen paniikki. Entä jos ikäero lasten välillä kasvaisikin liian suureksi eikä heistä koskaan tulisikaan hyviä ystäviä? Tai jos raskaaksi tuleminen ei kävisikään yhtä helposti kuin ensimmäisellä kerralla? Jos en tulisikaan ollenkaan raskaaksi kun ikääkin on jo tullut pari vuotta lisää? Tai pahin kaikista, mitä jos Niko olisikin muuttanut mieltään eikä haluaisikaan lisää lapsia? Entä jos Niko tahtoisikin vasta myöhemmin, vaikka viiden vuoden ikäerolla?

Ymmärrän kyllä, että nämä murheet oli naurettavia verrattuna siihen, että jotkut käy läpi kymmeniä hoitoja saadakseen edes sen yhden lapsen, mutta aina ei voi verrata muihin. Onneksi kaikki pohdintani osoittautuivat lopulta turhiksi, ja olin pian jo raskaana. Ensin mietin olisiko kahden vuoden ikäero ollut parempi, mutta toisaalta on turha jossitella, koska meille se ei olisi ollut mahdollista. Teoriassa ehkä, mutta käytännössä se olisi ajanut mut ja todennäköisesti parisuhteenkin loppuun. Ystäväni on nyt nauraneet sille, miten kaikki on kuitenkin mennyt täydellisesti suunnitelmien mukaan ja saimme tytön ja pojan niin kuin aina toivoimmekin. Tätä onnen määrää ihmettelen itsekin vähintään joka päivä, ja tottakai olisin täsmälleen yhtä onnellinen kahdesta tytöstä. Toisen lapsen saatuani olen vasta täysin tajunnut, missä onnen ja ihmetyksen kuplassa tälläkin hetkellä elän.

Miten kolmen vuoden ikäero on meillä sitten toiminut? Paremmin kuin olisin osannut toivoakaan! Arki tuntuu sopivan helpolta, kun Minea on jo niin omatoiminen ja osaa myös auttaa Nooan hoitamisessa. Parasta on ollut se, ettei Minean tekemisten perään tarvitse juurikaan katsoa, vaan tyttö tottelee, auttaa, ymmärtää ja hoivaa. Kertaakaan ei ole tarvinnut tosissaan pelätä Minean satuttavan Nooaa, sillä kolmevuotias jo osaa olla varovainen ja huolehtiva. Mineasta on valtavasti apua etenkin jos Nooaa tarvitsee viihdyttää tai jotain tarvitsee hakea toisesta huoneesta. Minea vie vaippoja roskiin, valitsee vaatteita, tuo leluja, viihdyttää jos syöminen ei muuten tahdo sujua ja koittaa höpöttää pikkuveljelleen automatkojakin helpottaakseen. Todellinen arjen pelastus tuo tyttö, joka on kuitenkin vielä niin pieni itsekin.

Stressaavin asia on ehdottomasti se, että noin etevä ja fiksu tyttö kaipaa paljon aktiviteettejä, leikkimistä ja kymmeniin kysymyksiin vastauksia. Äiti tuutko sä nyt leikkimään on lause, jota kuulen päivässä monia kertoja, ja useimmiten joudun vastaamaan joko kohta tai äiti ei just nyt voi, kun pitää ensin tehdä tää yks homma loppuun. Sitä niin toivoisi, että olisi enemmän aikaa annettavana ja enemmän tarjottavaa fiksulle kolmevuotiaalle, jolla vain taivas on rajana, mikäli aikuisella on aikaa opastaa. Koitan ajatella, että tämä vaihe on nyt vain elettävä ja kohta aikapulakin alkaa hellittää kun Nooan rytmit selkeytyy, päiväunet paranee ja poika alkaa viihtyä enemmän lattialla touhuissaan. Tuntuu vain, että sitä olisi oltava läsnä silloin kun lapsi sitä vaatii ja osoittaa herkkyyttä jotakin asiaa kohtaan, mutta vain kaksi kättä meillä äiteilläkin on ja pärjää monet meistä useammankin lapsen kanssa.

Nooa on alkanut koko ajan ymmärtää enemmän ympäristöstään, ja nykyään parhaat hetket vietetään siskon kanssa hassutellessa. Parhaiten Nooa viihtyy lattialla Minean huoneessa leikkejä seuraten ja samalla leluja pureskellen. Minean hölmöilyt saa Nooan joka kerta nauramaan, ja palvonnan huomaa siitäkin, että Nooa seuraa katsellaan Minea lähes koko ajan. Mineakin tämän huomaa ja voi keskeyttää tärkeänkin touhun kesken kaiken vain jutellakseen välillä Nooalle. Minea pussailee ja halailee Nooaa jatkuvasti, ja Nooa tykkää kaikesta mitä sisko vaan saa päähänsä tehdä. Itse koitan huomioida näiden kahden suhdetta sillä, että annan Minean osallistua mahdollisimman paljon, kuormittamatta kuitenkaan tehtävillä, joista tyttö ei voisi suoriutua. Pitää muistaa kehua molempia, torua myös Nooaa ja antaa kasoittain rakkautta molemmille sekö yhdessä että erikseen. Jo nyt luotan vahvasti siihen, että Nooan ja Minean välit tulee jatkossakin olemaan läheiset, ihan niin kuin itselläni ja kolme vuotta vanhemmalla veljelläni.

Millaisilla ikäeroilla teillä on lapset ja kuinka hyvin se toimii?