Ajatus ei kulje, silmäpussit roikkuu poskilla, oikeiden sanojen löytäminen tuntuu ylivoimaisen vaikealta, haukotuttaa jarkuvasti ja isommassa ihmisporukassa oleminen tarkoittaa useimmiten sitä, että itse istut hiljaa hölmö ilme kasvoillasi tai lähestulkoon torkut tuolissasi pöydän nurkassa. Kuulostaako tutulta? Mä olen nimittäin just saavuttanut sen pisteen, kun yöheräämisiä alkaa olla takanapäin muutama viikko liian paljon, ja aivot kytkeytyy power saving modelle. Ensin heräilyt ei tunnu missään, kun niiden ajattelee kuuluvan siihen sairaalasta kotiin lähtevään pakettiin, sitten huomaatkin, että vauvahan osaa jo kääntyä eikä perhepeti toimikaan enää kovin hyvin, yöt menee omalta osaltasi rikkonaisemmiksi, kun nostelet vauvaa omaan sänkyynsä, mitä vauva ei tietenkään suodata tuosta noin vaan. Totuttelussa menee aikaa, kiinteät astuu mukaan kuvioihin, ja sen sijaan että niiden avulla yöt pitenisivät iltapuurosta aamuyöhön jatkuu heräilyt edelleen parin tunnin välein. Ainakin meillä. Olenhan mä kuullut niitä urbaanilegendojakin pari viikkoisista vauvoista, jotka nukkuu luvattoman paljon, mutta mun korvissa neljän tunnin päikkäritkin kuulostaa lähinnö naurettavan absurdilta.
Nooa nukahtaa puoli 9 ja herää joka aamu klo 6-7, siinä välissä syötän pojan 4-5 kertaa ja itsehän pääsen yleensä nukkumaan vasta puoliltaöin. On kyllä koitettu saada Nooa takaisin unille ilman syöttämistä, mutta useimmiten huuto sen kuin yltyy ja lopputuloksena mä luovutan suht nopeasti. Jos tässäKIN asiassa mennään samalla kaavalla kuin Minean aikoina, niin ainut ratkaisu mun öiden paranemiseen on imetyksen lopettaminen ja siirtyminen korvikkeeseen ja tuttipulloon. Välillä kieltämättä mietin, että pitäisiköhän jo, mutta toisaalta ymmärrän niitä taaperoimettäjä-äitejäkin, jotka ei vaan yksinkertaisesti pysty ite lopettamaan imettämistä. Joku tiukka tunneside siinäkin hommassa on, ja tässä vaiheessa nimenomaan tunneside eikä mikään selittely vastustuskyvystä sun muusta. Sekin kuitenkin jo helpottaa, että edes teoriassa on olemassa pakokeino tätä jatkuvaa väsymystä vastaan. Se taas ei lohduta yhtään, että tiedän keskustelukyvyn ja ajatuksen juoksun normalisoituvan vasta noin puolen vuoden töissäolon jälkeen. Siihen saakka, koittakaa ystävät ymmärtää että kommunikointitaitoni on tällö hetkellä about kaksivuotiaan tasolla..
Kohtalotovereita, anyone?
