Täällä on takana neljä päivää itsekseen lasten kanssa, ja vaikka aluksi kuvittelin viikonlopun päätteeksi olevani aivan puhki, tuntuukin olo erityisen energiseltä. Ehkä siksi että aurinko on paistanut parina päivänä ja olen ehtinyt nähdä ystäviä useampaan otteeseen. Siirsin muutamia kuvauksia niin että viikonlopulle osui lopulta vain kahdet vauvakuvaukset, koska lastenhoidon järjestäminen Nikon poissaollessa oli jo muutenkin vähän haastavaa, ja jouduin turvautua niin lastenhoitajaan kuin naapurinkin apuun. Onneksi samasta rivarinpätkästä löytyy mitä avuliaimmat ystävät, jotka ensin ottivat Minean mukaan Hoploppiin ja heti seuraavana päivänä pitivät seuraa molemmille lapsille sillä aikaa kun meillä räpsittiin kuvia!

Viikonlopun aikana huomasin, että muuten kahden lapsen kanssa oleminen on melko rentoa, mutta Pablo tuo omat haasteensa kuvioon. Varsinkin näin talvella uloslähteminen ei ole mitenkään nopeaa hommaa, kun molemmille lapsille saa pukea toppavaatetta kaulureista ja villasukista lähtien, ja aamulla koiran ulkoiluttamisen saa aikatauluttaa minuuttitarkasti Nooan aamu-unien ja Minean heräämisen väliin. Myöskin illalla ulosraahautuminen on todellista raahautumista, sillä lapset alkaa siihen aikaan jo olla väsyksissä ja ulkona pyörimisen sijaan vailla iltapesuja. Tässä tapauksessa ei haitannut yhtään se, että meillä on laiskaakin laiskempi koira, joka ei itsekään yleensä suostu illalla lähteä kovin pitkälle lenkille, joskus ei edes takapihaa pidemmälle.

Paitsi sen, etten suosittelisi yksinhuoltajille koiran hankkimista, huomasin myös että koti pysyi tänä aikana paljon siistimpänä kuin yleensä viikonloppuisin. Sitä luulisi, että tavarat löytäisi helpommin oman paikkansa kun molemmat meistä on kotona, mutta ehkä se onkin päinvastoin, ja kumpikin ajattelee toisen hoitavan pienet hommat, joita ei sitten lopulta teekään kumpikaan. Vai johtuuko se siitä, että kaiken muun kaaoksen keskellä yksinollessa paketti tuntuu pysyvän paremmin kasassa, jos edes koti on siistinä? Olisin ihan varmasti tuntenut itseni paljon väsyneemmäksi, jos olisin pyörinyt neljä päivää totaalisessa sekasotkussa. En ole koskaan viihtynyt tavarapaljoudessa, ja kiinnitän sotkuihin entistä enemmän huomiota silloin kun muutkin asiat stressaavat. Eikö ole sellainen sanontakin että siisti koti kertoo myrskyävästä mielestä tai jotain vastaavaa? Ainakin niin päin se pitää paikkansa, että silloin kun on paljon asioita mielessä, lisää epäsiisteys kaaosta pään sisällä – jos nyt tästä selityksestä ottaa mitään selkoa..

Iltaisin olen ollut sen verran väsyksissä, etten ole juurikaan jaksanut konetta avata, ja suunniteltujen Netflix-maratonien sijaan olen rojahtanut ensin sohvalle ja siitä myöhemmin sänkyyn. Nooalle puhkesi samaan aikaan kolme poskihammasta ja se on näkynyt surkeina yöunina ja valvomispätkinä – tietenkin just nyt, kun Nooan kanssa valvojia on ollut tarjolla tasan yksi.. Oli tarkoitus tulla arpomaan NOSHin lahjakorttien voittajat, mutta se jää nyt vielä huomiselle, ja itse asiassa talon suunnitelmatkin on edenneet siihen pisteeseen, että julkisivu on vihdoin valmis ja rakennuslupa saadaan täydennettyä ensi viikolla. Pohdiskelen vielä laitanko koko julkisivua blogiin näkyviin, mutta sitä voi käydä katselemassa Jyväskylän Paviljongilla ensi viikonlopun raksamessuilla Kylätimpureiden ständillä. Luonnoskuvassa talo näytti täsmälleen siltä kuin olin toivonutkin, ja nyt malttamattomuus ja muuttopäivän odottaminen alkoi toden teolla. Vielä tätä ennen kaikki on tuntunut kaukaiselta ja ehkä epärealistiseltakin, mutta viimeistään nyt alkaa tajuta, että meille ihan oikeasti nousee se meidän unelmatalo ja vielä suht piankin. Ehkä nyt saa jo aloittaa haaveilun uusista huonekaluista, haaveiden keittiöstä, kesäterassista ja lstenhuoneiden sisustuksesta?

Viikonloppuun mahtui myös vähän juhlaakin, kun tänään piipahdin lasten kanssa Kertulla juhlistamassa Kertun pojan 1-vuotispäivää. Juhliin oli tilattu makeat tarjottavat keneltäs muultakaan kuin ihanalta Minna Bakesilta, joka oli loihtinut minttu-suklaisia herkkuja Kertun suunnittelemaan maailmanmatkaaja-teemaan. Taisin huomaamattani taas syödä itseni sokeriähkyyn, mutta en yksinkertaisesti voinut olla ottamatta sitä toista ja kolmattakin (tiedän!!) kakkupalaa! Tilanne alkaa näyttää melko toivottomalta niiden suunniteltujen treenikuukausien suhteen, kun joka viikko tuntuu löytyvän parempi syy herkuttelulle kuin treenikauden aloittamiselle. Pliis joku, kertokaa mulle mistä löytäisin tarvittavan motivaation jotta saisin itseäni otettua niskasta kiinni?!?

Alkavalla viikolla meillä arki helpottaa, kun Niko pitää talvilomaa ja tiedossa on vielä pieni irtiotto arjesta. Siitä lisää huomenna, nyt lähden unille haaveilemaan ylimääräisistä tunneista vuorokaudessa. Ja kertokaahan, onko kellään muulla kevättä rinnassa niin että kaikki uudet projektit innostaa mutta aikaa ei tunnu löytyvän?