Viime vuodelta osa 1

4 tammikuun, 2017

Hetken se otti, mutta nyt olen jälleen blogin parissa ja sainpa tehtyä ensimmäisen osan viime vuoden koonnistakin. Huomasin muuten kuvia valitessani, että vuosi 2016 tuntuu pyyhkiytyneen muististani suurimmaksi osaksi, koska kokonaisuutta oli yllättävän vaikea hahmottaa näin jälkikäteen. Onneksi otsikointi valokuvakansioissani antoi vihjeitä siitä, mitä missäkin kuussa on tapahtunut, ja millaisia yksityiskohtia vuosi piti sisällään, muuten en ehkä osaisi kertoa vuoden tapahtumista juurikaan mitään. Nooan vauvavuosi oli jo ohi (onneksi ja valitettavasti), ja lasten kanssa oleminen ja eläminen oli selkeästi edellistä vuotta tasaisempaa ja rennompaa. Kuitenkin jatkuva kiireen ja stressin tunne oli keväästä saakka koko ajan läsnä, kun kahmin itselleni enemmän töitä kuin mitä oli millään matematiikalla mahdollista kotiäitinä tehdä. Ihanat, rakkaat ystävät ympärilläni koittivat parhaansa mukaan tarjota apuaan arkeeni, mutta nyt voin todeta, että vasta töitä vähennettyäni olen jälleen jotain muutakin kuin to-do-listojen alle hautautuva, silmäpusseja piilotteleva ja jatkuvasti anteeksi pyytelevä ihmisraunio. Vain positiivinen asenteeni sai minut päivisin touhuamaan kaikenlaista normaaliin tapaan, sillä muuten olisin loppusyksystä varmasti irtisanoutunut niin äidin roolista kuin päivätyöstänikin.

Koettelemusten kautta ihminen onneksi oppii, vaikka onhan se sääli, että omassa arjessani jalkoihin on meinannut jäädä kaksi pientä lasta, kun äitillä ei oikein koskaan tunnu olevan riittävästi aikaa leikkiä tai vain olla. Liian lyhyet yöunet näkyy liian lyhyessä pinnassa, joten ei taida olla ihan turhaa luvata tänä vuonna panostaa omaan hyvinvointiin lähtien perustasosta? Juuri nyt tuntuu vahvasti siltä, että tästä uudesta vuodesta tulee kotoilun, hyvän ruoan, sisustamisen, perheen ja ystävien vuosi.

tammikuu

Viimevuotinen tammikuu näyttäytyi lumisena ja kylmänä, ihan niin kuin näyttäisi käyvän tänäkin vuonna. Pulkkailukuvia lasten kanssa tallentui kameran muistiin kymmenittäin, ja luistimiakin tuli vedettyä jalkaan kiitettävän paljon. Perinteiset flunssat sairastettiin koko perheen voimin, ja Nooa-murulle taisi iskeä influenssakin, kun kuume sahasi edestakaisin viikon verran, ja poika oli kohtalaisen surkeana. Pienen miehen huono vointi sai jopa harkitsemaan influenssarokotteita tälle vuodelle, vaikka yleensä meillä ei extrarokotteita ole otettu.

Lopulta rokotteet unohtui, mutta yksi pidemmän aikaa mielessä pyörinyt ajatus sai viimein tukea sen verran, että uskaltauduin aloittaa lapsi- ja perhekuvaajan hommat kotiäitiyden sivussa. Päätös taisi samaan aikaan olla sekä vuoden parhaita että huonoimpia, koska pääsin toteuttamaan intohimoani valokuvauksen parissa, mutta työtilanteeni ruuhkautui kesän aikaan niin pahasti että yöunista oli karsittava isommalla kädellä. Balanssi on onneksi jälleen saavutettu työn ja vapaa-ajan välillä, ja kunhan raksakiireet taas helpottavat, otan uusia kuvattavia studiolleni. Siitä olen ollut äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen, että kuvattavia on riittänyt mainostamattakin juuri sopivasti omiin resursseihini nähden<3

helmikuu

Helmikuu tarkoittaa perinteisesti meidän perheessä synttäriputkea, ensin Nooa, sitten minä ja kuun lopussa vielä Mineakin. Nooa sai juhlia ihan ensimmäistä synttäriään kelta-sinisissä sävyissä, ja Minea valitsi itselleen Frozen-synttärit, kuinkas muutenkaan. Samaan hässäkkään pidin synttärien välissä vielä NOSH vaatekutsutkin, joten helmikuu oli lähinnä leipomista, järjestelyä ja edellisten juhlien siivoamista, ja tietenkin ystävien kanssa ajan viettämistä. Molempia lapsia juhlittiin kolmena päivänä, joten kuun lopussa jalkoja sohvalle oikaistessani nauroin, että vuoden lyhyimpään kuukauteen meillä mahtui yhteensä kahdeksan juhlapäivää! Koko kuukausi oli kieltämättä yhtä juhlaa, mutta haittaakos tuo, tuskin elämässä koskaan voi olla liikaa kakkua ja glitteriä?

maaliskuu

Juhlimisen jälkeen rauhoituttiin perusarkeen hetkeksi ennen kuin olikin jo pääsiäinen ja aika jälleen juhlia – paljon pienimuotoisemmin tosin. Minea kävi virpomassa Nooan seuratessa norsupuvussa rattaista, ja juhlimme me vielä Kertun pojankin 1-vuotissynttäreitä. Ystäväperheen kanssa tehtiin kuun alkupuolella risteily Tukholmaan, mikä oli varmasti helpoin ja stressittömin matkavaihtoehto tällä porukalla. Risteily oli meille vuoden sisään jo toinen, ja luulenpa että tänäkin keväänä pakataan kamat ja suunnataan jossain välissä Silja linelle – iso suositus siis laivamatkailulle lapsiperheenä.

huhtikuu

Alkoi selkeästi jo näyttää keväältä, kun saimme taivaalta enemmän vettä kuin lunta, ja vapun aikoihin Jyväskylään saapui tivoli. Oli ihana huomata, miten molemmat lapset saivat tivolikäynnistä jo niin paljon enemmän irti tänä vuonna, ja siitähän innostuneena tuli sitten kesälläkin kierrettyä kolmessa eri huvipuistossa. Minealle ostettiin potkupyörän tilalle ensimmäinen ihan oikea pyörä, johon appareita ei tarvittukaan ollenkaan, kun tyttö lähti jo kymmenen minuutin pyörätreenin jälkeen tuosta noin vaan ajelemaan. Potkupyörä siirrettiin odottamaan seuraavaa kesää ja pikkuveljen kasvamista.

Vappuna treffattiin blogiporukalla meillä ja herkuteltiin ihanalla brunssilla. Mikä mahtava syy syödä aivan liikaa juuri paistettuja munkkeja! Viime kevään yhteisiä treffimuistoja selaillessa tuntuu paitsi iloa myös haikeutta siitä, kuinka tällä samalla porukalla nykyään nähdään niin kovin harvoin kun suurin osa on aloittanut työt tai opiskelut eikä aikaa arjessa yksinkertaisesti enää ole samalla tavalla. Aikansa kutakin, niinhän se tuntuu menevän, ja niin vaan ne äitiysloman ystävät helposti jää vähemmälle näkemiselle, kun perheaikakin on kortilla. Loppukuu kului huhtikuussa meidän osalta aika lailla sisätiloissa, molemmat lapset kun sairastuivat peräjälkeen vesirokkoon.

toukokuu

Toukokuu oli selkeästi jo kesää, ja siihen ne viime vuoden lämpimät päivät melkein jäivätkin. Jälleen juhlimme, oli yhdet 5-vuotissynttärit Oktonautti-teemalla, ja heti kuun alussa tietenkin äitienpäivä. Me olimme tehneet asuntokaupat vanhasta asunnostamme, ja ihan toukokuun loppuun saakka jännitimme mistä löydämme väliaikaisasunnon raksaprojektin ajaksi eli kesäkuusta seuraavan vuoden helmikuuhun. Muut ihmiset taisivat olevan tilanteestamme enemmän huolissaan kuin me itse, ja niinhän siinä lopulta kävikin että asunto saatiin, vaikka mitään sopivaa ei ensin näyttänytkään olevan tarjolla.

kesäkuu

Kesäkuu tarkoitti muuttoa uuteen kotiin ja totuttelua uudenlaiseen arkeen ja kerrostaloelämään. MInea kävi Pikku Joutsenen uimakoulun ja tykkäsi niin paljon, että olisi halunnut syksyllä jatkaa, mutta lopulta toiset harrastukset veivät voiton, ja joukkuevoimistelu ja enkkukerho saivat riittää. Juhannusta vietettiin Turussa ystävien kanssa Muumimaailmassa ja Caribiassa, sekin sen verran loistava reissu että Turkuun ja Naantaliin tulee varmasti lähdettyä uudelleen, ehkä jo tulevana kesänä. Kesäkuussa starttasi myös projekti, joka tulee meille olemaan once in a lifetime kokemus – kaivinkoneet aloittivat työnsä meidän omalla tontilla, meidän perheen unelman toteuttamiseksi.

Laattahommia ja vaneria seiniin

31 joulukuun, 2016

Katsotaan josko tässä vielä huomenna saisi askarreltua jonkinlaisen vuosikatsauksen ennen vuoden vaihtumista, niitä kun on mielestäni aina kiva lukea muidenkin blogeista. Nykyään tulee tiiviisti seurattua aika pientä joukkoa blogeja, ja hävettää myöntää, mutta kommentoimiseni on vielä jopa harvinaisempaa kuin blogien lukeminen. Suosikeistani yritän kuitenkin lukea jokaisen postauksen, mutta silti huomaan aina vuosikoonneissa jotain uutta – tai sitten vain koen ahaa-elämyksiä, että ainiin, tuokin aihe oli niin mielenkiintoinen, että käynpä lukaisemassa jutun uudemman kerran.

Eilen harjoittelin hermojeni hallintaa käymällä lasten kanssa raksalla missiona kuvata muutamia työvaiheita ja käydä rakentajan kanssa läpi joitakin asioita. Puoli päivää siinä äkkiä vierähti, kun päätettävänä oli lattian mikrosementin sävy, liesituuletin keittiöön ja laattojen saumojen värit. Nooa ja Minea juoksivat samalla jaloissa eikä lahjontakeksit tai lastenohjelmat puhelimesta kiinnostaneet kummatkaan kovin pitkään, joten tilanne taisi raksamiesten näkökulmasta olla jokseenkin huvittava?! Oman lisähaasteensa toi myös se, ettei lasten voinut antaa edes lähestyä yläkertaan johtavia portaita, sillä niin portaista itsestään kuin yläkerran aukoistakin puuttuu tällä hetkellä kaikki väliaikaisetkin kaiteet. Seinien ruiskumaalaus (jep, haaste sekin kahden ”suht” liikkuvaisen tyypin kanssa!) oli parhaillaan käynnissä, ja siksi kaiteettomuus.

Hengissä kuitenkin kaikki selvittiin kotiin, ja sain tarvittavat päätöksetkin siinä sivussa tehtyä. Tosin, nimenomaan siinä sivussa, joten ihan en enää ole varma, mitä tuli sanottua kellekin tai menikö valinnat ihan nappiin. Toisaalta sillä tuskin on mitään väliä tässä vaiheessa, koska itseni tuntien tiedän muuttavani mieltäni tulevaisuudessa vielä niin moneen kertaan, että valitsin nyt mitä tahansa, en ole siihen enää parin vuoden päästä tyytyväinen. Kuka sanoikaan, ettei naisia ole muka helppo miellyttää, heh!

Lattiaan Ecolanicilta meille tuli ihan oma värisekoitus, ja vasta ensi viikolla yläkerran lattian valmistuttua selviää onko se onnistunut vai ei, mutta pientä päänvaivaa tuottivat myös sauma-aineet ja liesituuletin. Alakerran pesuhuoneeseen löytyi helposti laattojen sävyinen saumausväri, mutta yläkerrassa lattia on kuusikulmaista laattaa, johon olin alunperin ajatellut selkeästi tummempaa saumausta, jotta laatan muoto erottuisi näkyvästi. Laatat tulivat kuitenkin tehtaalta valmiissa ladontaverkoissa, ja mikäli olisimme halunneet irroittaa ne ja latoa jokaisen lattiaan yksitellen, olisi siitä tullut tuntuvasti lisähintaa. Niinpä päätimme mennä valmiilla ladontaverkoilla, mikä tarkoitti sitä ettei laattojen välit ole aivan samankokoisia. Erot väleissä on joissain kohdin melko isojakin, mikä olisi tummilla saumoilla voinut näyttää jopa rumalta, ja siksi päädyimme lopulta luonnonvalkoiseen saumaan, joka sopii loistavasti laatan elävään, aitoa kiveä muistuttavaan pintaan. Yläkerran laatta on seinässä samaa Laatta Leevin City Grigio laattaa*, mutta koko on 40x80cm. Laatta ei ollut ihan edullisimmasta päästä, mutta niin täydellisen sävyinen se on, että tästä ajattomasta valinnasta olen jopa niin varma, että uskon sen ihastuttavan vielä vuosienkin päästä.

Isoimmaksi ongelmaksi meille on muodostumassa oikeanlaisen liesituulettimen löytäminen sekä parin välioven kohtalon ratkaiseminen. Jossain vaiheessa luovuimme ajatuksesta asentaa keittiön niemekkeeseen tuuletin ja päädyimme täysin huomaamattomaan kattoon upotettavaan malliin. Päätökset teimme kuitenkin sen verran myöhään, että talon välipohja oli jo valmis, eikä sen rakentamisessa tajuttu ottaa liesituulettimen paikkaa huomioon. Näin jälkikäteen on hieman hankalaa saada tuuletinta upotettua välipohjan rakenteiden sekaan, kun katossa piilotettuna kulkee kolminkertainen tuki talon ikkunaseinälle ja parvekkeelle. Edullisemmat omalla moottorilla toimivat vaihtoehdot ei enää tule kysymykseen, mutta viime päivät on koitettu löytää Savolta (joka ilmeisesti on ainut valmistaja, jolla vastaavaa tarjontaa on) mahdollisimman vähän budjettia rasittava tuuletin, joka vielä kaiken lisäksi saataisi mahdollisimman vähällä alaslaskulla ja koteloinnilla kattoon. Vaikka kyse onkin hyvin pienestä esteettisestä, ja vähän isommasta rahallisesta, asiasta, ärsyttää se kieltämättä aika paljon, ettei asiaa tajuttu jo heti alussa, jolloin ongelmaa ei nyt olisi ollenkaan. Ehkä nämä virheet on itseltä vain hyväksyttävä ja laitettava kategoriaan ensirakentajan kömmähdykset. Ihan niin kuin sekin, että taidamme kuitenkin olla arvioineet muuttopäivän hieman liian optimistisesti, ja haave parin viikon pelivarasta taitaa olla muuttumassa parin päivän paniikkimuuttoon.

*laatoista saatu alennusta blogin kautta / loistavilla tinkimistaidoilla 😀

Ajatuksia rakastamisesta

29 joulukuun, 2016

Joskus ennen aikaa blogin tai muiden sivutöiden luin melko paljon kirjoja, selailin iltaisin lehtiä ja seurasin aina jotain yhtä tv-sarjaa kerran viikossa – toisin sanoen aikaa kaikelle extralle oli suhteellisen paljon, äitiydestä huolimatta. Vähitellen blogi tuli ja vei muut harrastukset (paitsi satunnaisen lenkkeilyinnokkuuden), kirjat jäi ja sarjojen seuraaminen nykyisin tarkoittaa Netflix-maratoneja kipeänä tai lasten käydessä ukkilassa. Jouluna kuitenkin tein poikkeuksen, passitin äitini kirjastoon ja tein paluun kirjojen maailmaan lukemalla yhden koskettavimmista ja hirveimmistä kohtaloista. Olin jo useamman vuoden ajan aikonut lukea Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle, mutta mielessäni käyty kamppailu siitä, onko tämän kirjan lukeminen mieltä avartavaa vai pelkästään masentavaa, ei johtanut mihinkään lopputulokseen, ja kirja unohtui ajan myötä. Nyt kertomuksen luettuani voin todeta, että kirjan tapahtumat jää mieleen pyörimään ikävällä tavalla, ja taisin juuri todeta, että lapsille hankitut kalliit vakuutukset tulee meilläkin olemaan jatkossa aiempaa kovemmalla käytöllä. Ihan vain varmuudeksi.

Jäähyväiset Einolle on tositapahtumien kuvaus, kertomus siitä, kuinka lapsensa voi menettää yhdessä yössä. Toki sitä jokainen vanhempi joskus pelkää oman lapsensa turvallisuuden tai hyvinvoinnin puolesta, niin olen itsekin tehnyt kaksi ennenaikaista lasta synnyttäneenä ja monta kuumetautia vierestä katsoneena, mutta positiivisena luonteena osaan aina kääntää huolet kyllä tässä parhain päin vielä käy -ajatteluksi. Ehkä sen takia annan lasten usein touhuta hyvinkin vapaasti, kokeilla vaikeita ja hurjiakin temppuja ja hyppyjä, pomppia sohvilla ja sängyillä, kiivetä itse syöttötuoliin, juosta, kokeilla ja erehtyä. En osaa huolestua pienistä, lääkäriin vien vain pitkittyneissä taudeissa ja pienet kolhut otsassa eivät saa ensimmäisenä ajattelemaan aivotärähdystä. Mutta mitä sitten jos. Jos jotain sattuisikin, tiedän etten voisi koskaan unohtaa tai olla ajattelematta, olisiko varovaisuudella kaiken voinut välttää. Mikä on uhkarohkeaa ja mikä liioittelua? Miten luottaa elämään mutta silti toimia riittävän varovaisesti? Mitä ylipäätään tarkoittaa sana riittävästi kun kyse on lapsista? Maalaisjärjellä pääsee varmasti hyvin pitkälle, mutta entäs kun meillä kaikilla se maalaisjärki on niin hyvin erilainen?

Olen huomannut, että kahden lapsen äitinä olen varovaisempi kuin silloin kun huolehdittavana oli vain yksi, ja keskityin muutenkin ehkä hieman vähäpätöisempiin äitiyden puoliin (kuten siihen onko päiväunia varmasti nukuttu tarpeeksi tai sisältääkö vauvan ruoka lisäaineita). Toisen lapsen kohdalla tiesin jo ennen syntymää, millaisen paikan sydämessäni tämäkin lapsi tulee saamaan, ja tiesin että äitiys on tinkimätöntä rakkautta, jossa sitä tekisi kaikkensa lastensa puolesta. Vasta tässä syksyllä luin naisesta, joka raskaana ollessaan joutui päättämään, kumman hengen säästäisi, oman vai lapsensa. Päätös oli hänelle raskas mutta helppo, äiti synnytti terveen lapsen isänsä huolehdittavaksi. Silloin ajattelin itsekin, että en keksi mitään sellaista tilannetta, jossa en olisi valmis uhrautumaan lasteni puolesta.

Kaikesta rakastamisesta ja kaikkensa antamisesta huolimatta sitä joskus väsyy arjessa niin että lapset jäävät kiireiden ja stressin jalkoihin. Aina ei jaksa leikkiä, kokata munakasta ihmeellisempää tai ulkoillakaan joka päivä, eikä siitäkään tulisi kokea syyllisyyttä. Harvoin sekään asettaa meitä vanhempina paremmuusjärjestykseen, kuinka kauan lasta on täytynyt yrittää ennen onnistumista, joten tuskin menettämisen pelkokaan tekee meistä sen enempää arjen sankareita, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Maailmalla tapahtuvat kauheudet eivät jätä meitä rauhaan, ja aion jatkossakin avartaa ajatteluani vuodattamalla kyyneliä toisten hirvittäville kohtaloille, mutta samaan aikaan on muistettava elää hetkessä, luottaa tulevaisuuteen ja luottaa etenkin siihen, että positiivisella ajattelulla kaikki näyttää paljon valoisammalta. Toivon todella, etten koskaan joudu katumaan luottamustani siihen, että kaikki aina järjestyy ja toivon, että tuleva vuosi on meidän perheelle seesteinen, jopa tylsä, jos se tarkoittaa turvaa, terveyttä ja arkista onnellisuutta.

previous 1 … 106 107 108 109 110 111 112 … 395 next