KEVÄT PELASTETTU!

kerho IMG

Arvatkaa mitä? Meillä onkin kerhopaikka ensi maanantaista alkaen! Voisi siis sanoa että kevät on pelastettu, Minealla onkin pariksi tunniksi maanantaisin ja keskiviikkoisin puuhaa ja lapsiseuraa seurakunnan lähikerhossa. Näiden lisäksi perjantaisin on lapsiparkki, johon voi myös halutessaan ilmoittautua aina edellisellä viikolla. Ihan pelkkää kotona pyörimistä meillä ei siis olekaan tiedossa! Ja tiedättekö millä tämäkin paikka irtosi? Uhkailulla ja kiristyksellä, hah. Ei nyt ihan, mutta syksystä asti on sanottu ettei kerhossa ole yhtään vapaata paikkaa, nyt kun kävin paikan päällä kyselemässä tilannetta, paikka yllättäen löytyikin kun ihmettelin miksei alueella ole kerhopaikkoja jos lapsia on jonossa useampiakin. Loppu hyvin, kaikki hyvin vai mitä!?

TOIVEPOSTAUS: MINÄ

Raskauden ja osoitteenvaihdoksen myötä blogin lukijakunta on hieman muuttunut ja kasvanut huimasti, minkä takia kommenttiboksissa on välillä kyselty ja toivottu että mä kertoisin vähän enemmän itestäni postauksen muodossa. Blogin alkuaikoina pysyin aika anonyymina, vaikka omilla nimillämme ollaankin aina oltu, mutta pikkuhiljaa on tuntunut luontevammalta kertoa enemmän ja enemmän kun peruspostaustenkin myötä tekin olette varmasti saaneet jotain kuvaa siitä kuka täällä kirjoittelee. Sattumoisin juuri tänään ihana blogikollegani Essi muuten julkaisi postauksen, jossa kuvaillaan Essin silmin meidän porukan naisia – käykää siis ehdottomasti lukemassa tämä postaus, kuvaus musta on nimittäin aika osuva!

selfie IMG

Kuka mä sitten oikein olen, mistä tulen ja mitä teen nykyään muuta kun bloggaan? Oon 30-vuotias, kotoisin Lahden seudulta, mutta nyt asunut Jyväskylässä jo reilut kymmenen vuotta. Vaikka nykyään meidän elämä on aika tasaista, seesteistä ja suhtaudun elämään ja mahdollisuuksiini superpositiivisesti, oli yläasteaika ehdottomasti hankalinta aikaa mulle. Pyörittiin väärissä kaveriporukoissa, koulu kyllä sujui loistavasti mutta opettajien kanssa en tullut ollenkaan toimeen ja istuinkin jälkässä vähän väliä. Seiskalla sain luokaltasiirron, mikä vaan tutustutti mut jälleen uusiin, ei niin toivottuihin kavereihin. Itelläni on onneksi aina pysynyt järki päässä, mutta sen aikaisilla kavereilla meni välillä aika kovaakin, eikä monikaan niistä tarinoista ole tänä päivänä päättynyt kovin hyvin. Mut varmasti pelasti se, että taustalla oli hyvä, huolehtiva perhe ja toisaalta olen myös aina ollut kunnianhimoinen oman elämäni ja pärjäämiseni suhteen. Nykyäänkin se näkyy siinä, että tykkään puuhata kymmentä eri asiaa vaikka aikaa ei olisikaan ja töissä minulle ei riitä se että tekisin vain perusduuniani. Työskentelen opetusalalla useammassa eri organisaatiossa, eikä tulevaisuuden suunnitelmiinikaan kuulu jumittua samaan paikkaan kymmeniksi vuosiksi.

Tapasin Nikon jo 15-vuotiaana ja seurustelu lähti samantien tosi tiiviisti liikkeelle. Oltiin yhdessä joka päivä, asuttiin lopulta molemmat meillä siihen asti kunnes muutettiin yhdessä Jyväskylään opiskelemaan. Mä suoritin yliopistossa kahta tutkintoa samaan aikaan, ja kaupallisen alan opinnot on vieläkin loppurutistusta vaille kesken. En tiedä tuleeko niitä koskaan tehtyäkään, mutta hukkaan opinnot ei ole menneet, jo se että aihe oli niin kiinnostava riitti mulle motivaatioksi. Opiskelun myötä kotiinnuttiin Jyväskylään niin että tänne ollaan jääty, vaikka yhtä lapsuudenkaveria lukuunottamatta kaikki asuvat jossain päin Etelä-Suomea ja heitä tulee treffattua valitettavan harvoin. Etenkin äitiyden myötä mä olen onneksi tutustunut moniin uusiin ihaniin ihmisiin täälläkin, mikä on mulle äärimmäisen tärkeää, sillä taidan olla vähän läheisriippuvainen. Tykkään tavata kavereita, juoruta kuulumisia enkä koskaan ole kieltäytynyt treffeistä vaikka olisi ollut sata koti- tai työhommaa tehtävälistalla. Ensin tulee oma perhe, sitten kaverit ja kaikki muu on toissijaista.

Perusluonteeltani taidan olla suht positiivinen, uskon nimittäin aina että kaikki järjestyy lopulta ja jos ite vaan haluaa, on melkein mikä vaan mahdollista. Tuttujen ja vähän tuntemattomampienkin seurassa mä olen yleensä puheliaimmasta päästä, ja muutenkin olen aika menevä tyyppi. Vielä ennen Mineaa yksi ystäväni sanoi että mä en ole helppo vaan varma kun kyse on siitä että pitäisi tehdä jotain ja mietitään ketkä on mukana. Heh, osu ja upposi! Samaan aikaan vastapuolena kaikelle tälle hömppämäisyydelle oon melkein perfektionisti, supertarkka siitä että kaikki pitää tehdä kunnolla ja jopa turhamaisen tarkasti. Välillä on vaikea sietää omia epäonnistumisia, mikä voi olla huonokin yhdistelmä sen kanssa että innostuu helposti uusista jutuista. Tähän kun vielä lisätään lievä jääräpäisyys ja vahvat omat mielipiteet niin taidatte jo suunnilleen osata kuvitella jonkinlaisen bloggaajan tänne puolelle ruutua.

Ehkä teen vielä joskus myöhemmin erikseen postauksen siitä, millainen ajattelen äitinä olevani. Vaikka jotain tyyliin onnistumiset ja epäonnistumiset äitinä.. Mutta jäikö tän postauksen jäljiltä vielä jotain hampaankoloon? Kysyä saa!

TOIVEPOSTAUS: NORMIARKEA

On varmaan kaikille selvää, ettei blogeissa näkyvä todellisuus välttämättä ole sitä bloggaajan perusarkea, vaan asioita on halutessaan helppo kaunistella ja esittää haluamastaan näkökulmasta. Mäkin olen joitakin bloggaajia tavatessani yllättynyt esim siitä, kuinka hiljainen tyyppi siellä blogin takana voi olla, vaikka blogi on antanut kuvan sosiaalisesta ihmisestä, jolla on paljon sanottavaa, vahvoja mielipiteitä ja halu olla esillä sosiaalisessa mediassa. Tai miten jonkun kanssa voi olla hyvinkin samanlaiset ajatusmaailmat, vaikka blogit olisi kuin yö ja päivä. Ehkä juurikin tästä syystä paljon toivotaan päivä kuvina tyylisiä postauksia, joissa pääsee edes vähän kurkistamaan sitä arjen realismia, jota tällä puolella ruutua eletään. Mammablogeissa arkea esitellään varmaan muutenkin ihan riittävästi, mutta tässä nyt kuitenkin meidän tiistai kuvina!

arki IMG1

Vielä viime viikolla tääkin arkipostaus olisi näyttänyt aika erilaiselta, mutta nyt äitiyslomalaisena päivät tulee todennäköisesti jatkossa sujumaan aika samalla kaavalla kuin tämäkin tiistai. Mulla soi kello puoli yhdeksän, jolloin myös kävin herättelemässä Minean – tyttö muuten voisi hyvinkin nukkua lähes kymppiin, mutta tiedätte varmaan miten silloin käy yöunille menon kanssa.. Joka aamu Minea raahaa peiton, tyynyn ja unilelu-Hakkaraisen olkkarin sohvalle ja menee siihen pötköttelemään Pikku Kakkosta katsellen, niin siis tänäkin aamuna. Pikku Kakkosen aikana mä laitoin meille aamupalat ja sämpylätaikinan kohoamaan ja kasvikset liedelle porisemaan.

arki IMG2Ehdin vielä leipoakin sämppärit pellille odottamaan, ja kympiltä soi jo ovikello kun ystävä tuli kolmn poikansa kanssa kyläilemään. Lähdettiin läheiseen puistoon pulkilla ja saatiin helposti tunti vierähtämään – siitäkin huolimatta että ensin meinasi lapsille tulla riitaa vähän joka asiasta. Minea koitti opettaa pojille uutta juttuaan eli pulkkasurffausta. Parin päivän ajan pulkalla on menty ihan joka paikkaan seisoen kyydissä ja mäetkin pitäisi laskea seisoen..

arki IMG3 arki IMG4Ulkoilun jälkeen tultiin vielä meille porukalla leikkimään ja syömään lounasta eli kasvissosekeittoa sämpylöiden kanssa. Olin jo eilen leiponut valmiiksi banoffeen eli digestivejä ja voita pohjana, päälle keitetty kondensoitu maito, banaanisiivuja ja kuohukermaa. Superhyvä ja helppo jälkkäri!!

arki IMG6Kaverit lähti kohti omaa kotia, sovittiin uudet treffit viikon päähän ja me otettiin Minean kanssa pieni hengähdyshetki. Koitin saada Minean lukemaan kirjaa itsekseen sillä aikaa kun mä vastasin kahteen yhteistyöehdotukseen ja selailin facebookia. Ehdittiin pötkötellä sängyllä noin 10 minsaa kunnes tyttö jo ryntäsi muihin hommiin ja munkin oli noustava, höh!

arki IMG7Ihastelin ja ihmettelin rodinilta tilattua haalaria ensi talvea varten, tulikohan sittenkin tilattua liian iso koko?! Otin 110cm mutta haalari tuntuu olevan aika reilua mitoitusta ja todennäköisesti vielä ensi kautenakin Minealle iso. Tarkistin nopeasti rodinin nettikaupan, mutta vaihto pienempään ei onnistu enää, koko 104cm oli loppuunmyyty. Ensi syksynä meillä on siis yksi pinkki pingviinihaalari myynnissä.

arki IMG8Minea oli tällä aikaa kaivanut mun kynsilakat esiin ja ehdotteli että tehtäisi tyttöjen juttuja. Lakattiin molemmilta kynnet, vähän punaista lattiaankin ja parit läheltä piti hermoromahdukset.

arki IMG9Alkoi väsyttää niin että oli lähdettävä taas ulos. Käytettiin Pablo (yleensä se on ollut Nikon heiniä) ja jäätiin vielä noin tunniksi kotipihaan laskemaan mäkeä ja möyrimään lumessa. Vaikka koko päivän oli suht synkkä keli, oli täydellinen ulkoiluilma niiden jäätävien pakkasten jälkeen. Lumityöt etupihalla tuntui jopa kivoilta tehdä ja pihassa jaksoi tönöttää muutenkin ihan uudella motivaatiolla.

arki IMG10Kotiäitilook eli toppisten alta paljastuneet leggarit, pipon jäljiltä lättänä tukka ja meikitön naama..

arki IMG11

Päivälliseksi syötiin eilisen jämiä lihapullia ja muusia. Heti ruoan jälkeen alkoikin taas sopivasti Pikku Kakkonen, jota Minea katsoi nauliintuneena puolisen tuntia (mä makailin vieressä sohvalla) ennen kuin saatiin taas kaverit kylään ja auttamaan banoffeen tuhoamisessa. Minean bestis Elsa on vain pari kuukautta vanhempi ja tytöillä leikit sujuu täysin samalla aaltopituudella, mutta riitoja jostain lelusta tulee joka kerta. Niitä setvittiin tänäänkin, ja uutena juttuna tytöt on alkaneet ärsyyntyä tuon pikkujäbän väliintuloista. Ei siis mitään rentouttavaa kahvittelua äitien kesken, kun vuorotellen pompittiin ylös ojentamaan lapsia. Kavereiden lähdettyä jatkui Minealla vielä hetken junaleikit, syötiin iltapalaksi sämpylää ja iltatoimien jälkeen noin puoli ysin aikaan mä lähdin lukemaan satua Minealle sänkyyn. Nukkumatti tuli tänään jo onneksi ennen yhdeksää, jonka jälkeen mä rojahdin sohvalle ja aloin näpytellä padilla tätä postausta. Pari tuntia vierähti hujauksessa enkä edes ehtinyt vastailla edellisen postauksen kommentteihin niin kun olin ensin suunnitellut! Huomenna aamusta perhekahvilaan, siitä ystävän kanssa lounaalle ja loppuilta ulkoilua ja rentoilua. Hyvää viikkoa!!

TOIVEPOSTAUS: MEIDÄN KOTI ALAKERRASTA

koti IMG15 koti IMG14  koti IMG16 koti IMG17 koti IMG19 koti IMG20koti IMG3 koti IMG22

Tästä se lähtee, toivepostausten viikko, ja ensimmäisenä vuorossa monen monta kertaa toivottu kotiesittely. Esittely on jaettu kahteen osaan ja nyt vuorossa on ns alakerta eli kylpyhuone, sauna ja iso yhtenäinen tila, josta löytyy meidän keittiö, ruokatila ja olohuone. Olohuoneosio ollaan jaettu sohvalla niin että takaosaan saatiin mahtumaan reilusti säilytystilaa ja työpöytä, jota tosin aika harvoin käytetään. Sisustusta uusittiin aika lailla tasan vuosi sitten ja silloin hommattiin paljon Ikean huonekaluja, kuten noi beståt ja työtaso. Ihanan simppeliä ja halpaa sisustamista!

Meidän koti on kokonaisuudessaan päälle 80-neliöinen rivarikolmio, ja nelisen vuotta sitten muuttaessamme tehtiin asuntoon täysi remontti seiniä purkaen ja siirrellen. Ihastuttiin tässä asunnossa sen valoisuuteen, avaruuteen ja alakerran korkeaan, yli kolmimetriseen tilaan. Osan remontista kävi tekemässä ammattilaiset, osan hoiti Niko kaverit apunaan. Esim sauna on kokonaan Nikon ja meidän kaverin käsialaa, meikäläinen on hoitanut suurimman osan seinien maalauksista, kvikin keittiötä on asennettu talkoovoimin ja parkettia naputeltiin kaveriporukalla yhtenä viikonloppuna. Onneksi lähipiiristä löytyy paljon osaavia tekijöitä, joilla vasara pysyy kädessä ja ennen kaikkea, joilta löytyy viitseliäisyyttä tulla hätiin tarvittaessa.

Ikean huonekaluihin ollaan yhdistelty joitain pitkäaikaisempia haaveita, kuten String pocket-hylly, Vitran tuoli ja sohvakin päädyttiin lopulta teettämään omien mittojen mukaan lahtelaisella käsityöläisellä. Tottakai on jo paljon sellaista, mitä tekisi mieli alkaa vähitellen uusimaan, mutta tunnelmat on tällä hetkellä niin odottavaiset tonttikuvioiden suhteen, ettei olisi mitään järkeä enää sijoittaa tähän nykyiseen asuntoon. Jos jotain nyt vielä innostuttaisi tekemään, menisi tv:n takana oleva iso seinä maalaukseen ja keittiöön tulisi uutta tasoa, välitilaa ja vedintä. Joka ikinen kevät se sisustuskuume nostaa päätään, ja tuskin tänä vuonna helpottaa se että mä olen kotona kaiket päivät näitä seiniä tuijottelemassa, mutta ei auta kuin koittaa pärjätä ja tyytyä korkeintaan joihinkin pieniin muutoksiin! Mitäs tykkäätte näistä kuvista?

SUSHIA, MOJITOKAKKUA JA IHANAT TYTÖT

Nyt on helppo hymyillä, eilen tein nimittäin vikan työpäivän ties kuinka pitkään aikaan ja maanantaista eteenpäin mä oon virallisesti äitiyslomalla! Olo on mahtavan onnellinen, vaikka töissäkin saan viettää päiväni upeiden ihmisten kanssa (kiitos ihanat muistamisista!), mutta loppujen lopuksihan tämä tarkoittaa vain sitä että vauvan syntymä on yhä lähempänä. Eilen ehdin vielä aamulla käydä neuvolassa päivittämässä Möhiksen kuulumiset ja saada uusia mittoja. Painoa on lähtötilanteeseen verrattuna tullut 10,5kg, kivuttomat supistelut jatkuu edelleen päivittäin ja mahamitta oli 28,5cm. Mahan kasvu on viimeiset kaksi mittauskertaa lähestynyt koko ajan enemmän käyrien alarajaa, joten terkkari sanoi että parin viikon päästä saan käydä ultrassa kokoarviossa, jos lasku jatkuu vielä samanlaisena. Mua ei nämä käyrät sinänsä huoleta, mutta tottakai tilanne on hyvä tarkistaa, jos näyttää siltä että kaikki ei suju ihan normaalisti.

Neuvola oli heti aamukasilta ja siitä eteenpäin juoksin minuuttiaikataululla iltaan asti, kunnes vihdoin pääsin istahtamaan parhaalla tyttöporukalla suoraan ruokapöytään. Evelina järkkäsi yhteistyössä Toshin sushin kanssa meille sushi-illan eli mä, Essi, Katriina, Paula, Evelina ja Laura saatiin mahtava lajitelma erilaisia susheja maisteltavaksi ja jälkkäriksi Katriina oli leiponut superhyvää mojito-juustokakkua. En ole ollut mitenkään supertarkkana raskausajan rajoitteiden kanssa, mutta ihan kaikkia susheja en uskaltanut maistaa ja viinitkin jäi multa juomatta. Älyttömän hyviä oli joka tapauksessa ainakin sushit avokadolla, kananmunalla ja kypsällä lohella – niihin olisin varmaan keskittynyt anyway, olin raskaana tai en.

sushinight IMG2 sushinight IMG3 sushinight IMG4 sushinight IMG5 sushinight IMG6 sushinight IMG8 sushinight IMG9 sushinight IMG10 sushinight IMG11

Jyväskylästä ei kovin monesta paikasta sushia saa, mutta tällaiset ystävien illanistujaiset ruoan merkeissä on musta loistava idea. Toshin sushiin voi rohkeasti ottaa yhteyttä jos ajatus tuntuu sustakin houkuttelevalta. Sieltä saa tilattua haluamansa menun kotiovelle asti kunhan on pari päivää ennen h-hetkeä liikkeellä. Me jo mietittiin omalla porukalla että voisi järjestää erilaisia teemailtoja vuorotellen jatkossakin tyyliin pastabileet, hampparit amerikkalaisittain, tex mexiä ja tortilloja tai tapaksia ja viiniä.

Mulla herkuttelu on jatkunut tänäänKIN mutta lupaan tsempata heti synnytyksen jälkeen..tai viimeistään syksyllä 😀 Huomenna me aiotaan koko jengi suunnata aamulla luistelemaan, ja maanantaina starttaa toivepostausten viikko. Vielä ehtii toivoa, jos joku tietty juttu on mielessä! Ihanaa viikonloppua!

FAVOURITE BREKKIE

  brekkie IMG3 brekkie IMG4

brekkie IMG2

Mikään todellinen terveysinnostus muhun ei valitettavasti ole iskenyt, mutta jostain syystä meidän perheessä on viime kuukausina syöty hedelmiä ja marjoja enemmän kuin koskaan. Joka kauppareissulla ostetaan viittä-kuutta erilaista hedelmää plus siihen kasvikset päälle, pakkasesta löytyy vielä viimekesäisiä mustikoita, viinimarjoja ja puolukoita ja siltikin tuntuu että taas jääkaappi on vitamiineista tyhjänä ennen seuraavaa kaupassa käyntiä. Näiden lisäksi syödään tietenkin ne perinteiset vitamiinitabletit, joten ei ihmekään että ollaan oltu koko porukka niin vähän kipeinä (jos ollenkaan) koko talvena!

Mulla on tällä hetkellä kaksi välipalalempparia, aamupalalla smoothie ja iltapalaksi hedelmäsalaatti jugurtilla. Smoothiet teen yleensä hedelmäsekoituksista tai sitten marjaisampana versiona eli mustikkaa, banaania, maustamatonta jugurttia ja hunajaa tai agavesiirappia. Sekaan voi tietenkin heitellä myös erilaisia terveellisiä jauheita ja vihreitä lehtiä, mutta mun on myönnettävä että olen vähän huono käyttämään niitä. Hedelmäsalaattiin sekoittelen niitä hedelmiä mitkä on kaupassa sattuneet näyttämään tuoreilta ja houkuttelevilta, yleensä banaania, päärynää, omenaa, viinirypäleitä, klementiiniä, kiwiä, hunajamelonia jne. Ja sekaan bulgarianjugurttia, hunajaa ja ripaus kanelia. Hedelmäsalaatissa on vähän enemmän hommaa, mutta smoothien hurauttaa sauvasekoittimella kiireisenä arkiaamuna nopeammin kuin leivän voitelee, ja juoman voi nautiskella vaikka automatkalla töihin!

Onko teillä hyviä smoothiereseptejä? Saa jakaa kommenttiboksissa!

BOBO-PETTYMYS

bobochoses IMG4 bobochoses IMG2 bobochoses IMG3 bobochoses IMG1

Ihan ekana pitää kertoa että tänään oli taas satubaletti ja uskomatonta kyllä kaikki meni loistavasti, siitäkin huolimatta että kotona tehtiin lähtöä tajuttomassa kiireessä kun oli tasan puoli tuntia aikaa syödä, vaihtaa vaatteet ja saada jumppakamat kasaan. Mä kyllä niin odotan ensi viikkoa ja sitä ettei tarvitse juosta kilpaa näiden aikataulujen kanssa! On ihan mahdotonta edes kuvitella että lapsi ehtisi ajoissa viideltä alkavaan jumppaan, jos vanhemmat pääsee töistä vasta neljältä..tai ei onnistu ainakaan meiltä heh.

Kevättä kohden taas uusia lastenvaatemallistoja satelee pilvin pimein, ja kait niitä välikausijuttujakin kohta on alettava miettimään vaikka pakkaset vielä paukkuu täysillä ulkona. Vaatehullujen äitien (itehän en tähän joukkoon kuulu ;D) fanituksen kohteet tuntuu vähän vaihtelevan vuosittain, Minean vauva-aikana hypetettiin vielä miikkareita, poppia, racoonia ja miniaturea mutta nyt tosihifistelijät pitää jo rodineitakin liian massatavarana ja etsiskelee vähän erikoisempia merkkejä. Kovassa huudossa tuntuu olevan Bobo Choses, jonka suosituimmat mallit ja koot myytiin viime viikollakin noin tunnissa nettikaupoista. Järkevää tai ei, mäkin tilasin muutaman kesävaatteen testattavaksi – ja vain todetakseni ettei tää ole meidän juttu, ainakaan vielä.

Tykästyin vesimeloneihin ja ihastuttavaan mörköcollariin, ja ne näpyttelinkin ostoskoriin parin muun vaatteen kanssa. Möhikselle olin ajatellut muutamat leggarit, mutta ne osoittautuikin froteekankaisiksi, joka ei ehkä ole ihan mun juttu ainakaan housuissa, ja Mineankin mörköpaita lähetettiin takaisin. Mörkö itessään olisi ollut supersuloinen, mutta Minea ilmoitti heti ettei halua mitään mörkövaatteita ja toiseksi, paidan malli oli niin hassu ettei munkaan ymmärrys ihan riittänyt käsittämään mikä sen idea oli. Paita oli lyhyt mutta tooosi leveä, vähän kuin sellainen pieneksi jäänyt, pesussa muodottomaksi venähtänyt trikoo.. Vesimelonit taas upposi Mineaankin niin kovasti että viikko putkeen on kotona pidetty tuota samaa hihatonta paitaa! Shortsitkin mulla pyöri ostoskorissa, mutta liikaa mietittyäni ja muuta valikoimaa selailtuani poistui ne kassalla listalta kun koko oli loppuunmyyty. Ei jäänyt harmittamaan, pystytään nimittäin varmasti elämään ilmankin..ja tuleehan ensi viikolla jo uudet rodinitkin!

Mitenkäs teillä, boboja vai ei?

RASKAUSVIIKKO 34+2

rv35 IMG1 rv35 IMG4

Bloggaaminen on parhaimmillaan juurikin sitä mitä mä saan teiltä – palautetta, vuorovaikutusta ja kehitysideoita! Iso kiitos kaikille kannustavista kommenteista mahakuviin! Niiden julkaiseminen blogissa ei ollut mulle mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun joukossa oli muutamia vähän paljastavampiakin otoksia ja kaiken lisäksi en koe kroppani olevan parhaimmillaan tällä hetkellä kun kiloja on kertynyt vähän joka paikkaan. En sano että mulla mikään kroppakriisi olisi, vaan hyväksyn ja jopa rakastan vartaloani tällä hetkellä just tällaisena, mutta ei se silti ole helppoa laittaa itseään tuolla tavalla likoon tuhansien tuntemattomien ihmisten edessä.

Maanantaina päästiin mun laskujen mukaan raskausviikolle 34+0 eli nyt ollaan ns turvallisilla viikoilla. Lääkäri silloin joskus sanoi, että tälle viikolle asti lapsi pyritään pitämään vielä mahassa, mutta tästä eteenpäin kaikki pahimmat riskit on takanapäin eikä synnytyksen käynnistyminen olisi enää mikään katastrofi. Viime päivinä mulla on ollut sellainen olo että synnytys voisi käynnistyä parin viikon sisään, mutta se voi johtua ihan siitäkin että ite olisin jo valmis synnyttämään ja malttamaton näkemään Möhiksen. Kivuttomia supistuksia tulee useampi kerta päivässä, närästys on ihan järkyttävää ja jatkuvaa ja kaikki kyykistely vaatii juoksulenkkiin verrattavan suorituksen. Silti olo tuntuu kokonaisuudessaan aika normaalilta ja välillä meinaa unohtaa olevansa raskaana, kunnes närästys taas muistuttaa olemassaolostaan tai maha kiristyy kovaksi palloksi. Aika samoja fiiliksiä siis eletään kun Mineaakin odottaessa, paitsi etten silloin vielä tiennyt ennakoivista supistuksista mitään.

Pahinta tällä hetkellä on ehdottomasti se, että hermot kiristyy kotona normaalia helpommin. Minea alkaa kiukutella kaupassa, itellä on kengännauhat auki, järkyttävä närästys vaivaa, takki kiristää kyykistellessä.. Vaikka kuinka koitan olla stressaamatta, huomaan sykkeen nousevan sekunnissa ja mikä tahansa pienikin juttu tuntuu lähes mahdottomalta jo ajatuksenkin tasolla. Jotenkin hassua että niinkin pienet asiat saa maailman järkkymään samaan aikaan kun vielä viisi minuuttia aiemmin olen hymyillyt itekseni sitä kuinka onnellinen ja onnekas sitä voikaan ihminen olla. Ai mullako ei mielialat koskaan heilahtele?! Ehkä kutenkin pitää myöntää että on vaikea olla oma myönteinen itsensä jos taustalla tuntuu jatkuva epämukava ja huono olo.

Töissä tarvitsee juosta kilpaa aikataulun kanssa enää kahtena päivänä, ja sen jälkeen aion heittäytyä vapaalle niin täysillä että kaikki stressaantuminen ja hermostuminen jää pelkäksi huonoksi muistoksi. Tälle viikolle onkin vielä kivoja juttuja tiedossa, perjantaina neuvolaa ja mammatreffejä ruoan merkeissä, huomenna Minean satubaletti ja viikonloppuna rentoutumista tekemättä mitään sen järkevämpää. Eikö kuulostakin hyvältä? Vielä kun pakkaset hellittäisi edes sen verran että ulkoilustakin voisi nauttia niin sanoisin että loppuviikosta tulee suorastaan loistava!

RASKAUSKUVAUS

 raskauskuvaus IMG125 raskauskuvaus IMG103 raskauskuvaus IMG107 raskauskuvaus IMG123 raskauskuvaus IMG111 raskauskuvaus IMG115 raskauskuvaus IMG120raskauskuvaus IMG126

Jännittää, perhosia mahassa, mitä te sanotte, oletteko yhtä innoissaan kuin mä! En yksinkertaisesti enää voinut olla käymättä läpi näitä viime perjantain mahakuvia, joita Evelinan kanssa otettiin meillä. Kerrankin varattiin kunnolla aikaa ihan pelkästään kuvien räpsimiseen, valittiin päivän valoisimmat tunnit, Minean vein hoitoon jo aamusta ja etukäteen oltiin valmistuttu riittävän hyvin miettimällä teemoja ja tunnelmia. Näillä eväillä ei voi mennä pieleen, vai mitä sanotte lopputuloksesta?

Olin hyvissä ajoin selannut läpi instagramia ja tallentanut puhelimeen kaikenlaisia mahapalleroita, jotka oli aseteltu kuviin omaa silmääni miellyttävästi. Pommitin Evelinaa kuvakollaaseilla, jotta mun personal-kuvaajallakin olisi hajua siitä, millaista tunnelmaa kuviini toivoin. Yhteistyö sujui käsittämättömän loistavasti, varmasti siksi että Evelina tuntee mun tyylin niin hyvin ja ystävän kanssa ei tarvinnut ujostella. Niin monesti asukuvien kanssa käy niin että mun haluama fiilis ei näykään kuvissa, kun kuvaaja ei ole ihan samoilla linjoilla. Evelinan kanssa ei tarvinnut pelätä tätä, kun ollaan niin samiksia sadoissa jutuissa noin muutenkin. Tuntemattoman edessä mun olo olisi ollut vähintäänkin vaivaantunut vai tykkäisittekö ite makoilla puolialasti jossain studion lattialla?!

Nyt on mieli superonnellinen – onnistuneita otoksia löytyy koneelta useampi kymmenen, siellä ne odottelee teettämistä paperiversioiksi. Jos jotain olisi voinut tehdä toisin, oltaisi odotettu vielä pari viikkoa mahan kasvamista, 37. raskausviikolle, mutta ei uskallettu pitkittää hommaa enempää, jos Möhis sattuisikin syntymään etuajassa. Lempparia en ole vielä osannut valita, mutta ehkä te osaatte sanoa mistä tykkäätte eniten? Perinteisemmät hempeät kuvat puhtaissa valkeissa lakanoissa vai graafisemmat mustavalkopotretit?

Iso kiitos ja rutistus vielä ihanalle Evelinalle <3<3

EKAT LUISTELUT

hockey IMG6 hockey IMG7 hockey IMG4 hockey IMG3

Koko viikonloppu vierähti käytännössä luisteluhommissa ja muutenkin ulkoillessa, joten mahakuvien läpikäynti jääköön ensi viikolle.. Kyselin Minean hoitotädiltä pieneksi jääneitä luistimia ja sieltähän löytyi yhdet pari numeroa Minean talvikenkiä isommat kaunoluistimet. Perjantaina heti Minea pääsi hoidossa testailemaan luistimia ja innostui niin että lauantaina oli päästävä aamusta uudelleen. Mini soitti vielä mun vanhemmatkin katsojiksi, ja lauantaina sitten meiän porukka suuntasi jäälle ihmettelemään tulevaa luistelijalupausta.

Hoidosta luisteluterveiset oli sitä luokkaa että ei kuulema olisi uskonut Minean olevan luistimilla ekaa kertaa, saatiin työpäivän aikana parit kuvatkin joissa Minea pelaa jääkiekkoa tottunein ottein maila kädessä. Suunnattiin lauantaina meiän lähikentälle jääkiekkokaukaloon, kun pelaamassa ei ollut kuin naapurin pikkupojat kavereineen, mutta taisi olla virheliike joko paikan valinta tai se, että kuviteltiin Minean luistelevan siellä lätkäpelien lomassa. Hommasta ei nimittäin tullut mitään, Minea ei suostunut itse luistella metriäkään vaan kiukutteli, roikkui Nikossa ja kävi vähintään joka toinen minuutti hörppimässä taukojuomaa. Luovutettiin ehkä puolen tunnin päästä ja lähdettiin keskustaan hakemaan parempaa mieltä kakkukahveista ja pillimehusta, jotka taisi jäädä sen aamupäivän kohokohdaksi. Jos muuten joskus eksytte Jyväskylän seudulle, suosittelen kahvila Wilhelmiinaa – ehdottomasti paras herkkuvalikoima, herkullisimmat juustokakut eikä kahvissakaan valittamista ole!

hockey IMG8 hockey IMG9 hockey IMG10

Tänään lähdettiin kokeilemaan uudelleen onnea paremmin varustautuneina: valittiin kotoisampi, kaukaloton kenttä, ostettiin minikokoinen lätkämaila ja oltiin hyvällä, hällä väliä fiiliksellä koko porukka. Arvatkaa miten kävi? Tyttö luisteli kuin vanha tekijä, ilman kiukkuja, ilman roikkumista kenenkään lahkeessa. Taisi lauantaina vaan kaikki se etukäteishehkutus ja jännitys käydä liian kovaksi, niin että ramppikuume iski päälle ja mikään ei enää huvittanut. Tähän samaan aion luottaa sen baletinkin kohdalla ja totta hitossa mennään vielä ensi torstaina kokeilemaan uudelleen. Jos muutos innostuneisuudessa ja omistautumisessa on silloin lähellekään samaa luokkaa kuin tänään, niin meillä asustaa kohta sekä lätkänpelaaja että balettitanssija 😀

hockey IMG1 hockey IMG5 hockey IMG11

Pari viikkoa sitten meinattiin lähteä kokeilemaan onnea laskettelurinteeseen Minean kanssa, mutta nyt kun löytyi tämä vähän helpommin järjesteltävissä oleva laji, niin jätetään laskettelusukset vuokraamon hyllylle ainakin ensi talveen saakka. Mikä teillä on talven ykköslaji jos pulkkailua ei lasketa? Minealla se varmaan vaihtuu joka päivä, eilen kiinnosti pyöräillä lumessa, tänään luistella ja huomenna varmaan taas kaivetaan pulkat esille. Mutta just näinhän sen kuuluu vielä 3-vuotiaalla mennäkin! Sen parissa touhutaan mikä silloin on in ja meiän vanhempien tehtävä on tarjota erilaisia kivoja juttuja kokeiltavaksi, kohtuuden rajoissa tietenkin. Taisin itekin pienenä harrastaa vähän sitä sun tätä, sen kummemmin innostumatta mistään enempää kuin toisesta, ja lopulta päätyen lajeihin joita kaveritkin harrasti. Pitkän matkan juoksu, street dance ja lumilautailu, niitten parissa tuli vietettyä tunti jos toinenkin, mutta mitään ei taida olla jäänyt käteen tähän päivään asti..ja onko sillä niin väliäkään, kyllä niitä uusia harrastuksia on löytynyt vielä aikuisenakin!

OVERSIZED

oversized IMG4 takki ja neule // SheInside (saatu blogin kautta)

huivi // Mango

housut // H&M

laukku // LV

kengät // Ugg

oversized IMG1 oversized IMG2 oversized IMG5Jälleen yksi työviikko takana ja enää VIIKKO töitä ennen määrittelemättömän pitkää lomaa! Kliseistä tai ei, mutta mä en voi käsittää miten nopeasti tää raskaus on edennyt. Justhan mä vasta mietin puolivälin aikoihin että matkaa on vielä ikuisuus eikä kannata vielä alkaa liikaa mielessään hehkuttamaan sitä että pian meillä oikeasti jo asustaa neljäntenä perheenjäsenenä pieni miehenalku. Eipä ole tosiaankaan liikaa tullut hehkutettua, sillä nyt onkin yhtäkkiä melkein paniikki – ei tää raskaus voi olla jo tässä!

Okei, pahimmillaan tässä voidaan joutua vielä odottelemaan kaksikin kuukautta jos raskaus menisi yliajalle, mutta täytyy myöntää että henkisesti oon varautunut synnyttämään pari viikkoa ennen laskettua aikaa. Pitäisiköhän ottaa sellainen perinteinen arvaa milloin synnytys käynnistyy -blogiveikkaus? Ajattelin muuten että voisin ensimmäisenä lomaviikkona toteuttaa pelkästään teidän toivepostauksia, kun niitä on jo muutamia teiltä tippunutkin. Nyt on ainakin ehditty toivoa juttua lasten ikäerosta, raskausmuodista ja vauvasälän must vs turhakkeet, lisää siis toiveita tänne vaan niin kasailen niistä viikon varrelle kirjoiteltavaa.

Tänään on räpsitty kuvia oikein urakalla, kun aamu jo alkoi noin kolmensadan kuvan sessiolla Evelinan kanssa. Oltiin sovittu että tänään otetaan musta mahakuvia siltä varalta että Möhis päättäisikin syntyä ennen aikojaan ja myöhemmin, joskus parin kolmen viikon päästä räpsitään vielä muutama kuva lisää vähän isommasta mahasta. Samalla otettiin nämä pari otosta mun päivän asusta ja tuosta uudesta SheInsiden oversized-neuleesta. Tai eihän se mulle mikään oveesized tän mahan kanssa ole, mutta kevättä kohti superkiva nahkaleggareiden kanssa. Ilta mulla on mennyt kurkkiessa mahakuvia kamerasta ja pakko sanoa että niistä tuli uskomattoman hienoja, parempia kuin olisin voinut kuvitella! Pieni tovi varmaan vierähtää niiden läpikäymisessä ja muokkaamisessa, mutta koitan saada kuvia blogiin sunnuntaina teiänkin nähtäville. En melkein malttaisi odottaa siihenkään asti että kuulen mitä mieltä te niistä olette!!

P.S. SheInsidella on menossa huima kampanja osta 1, saat yhden ilmaiseksi ja taisi olla nämäkin molemmat takki ja neule tuohon kamppikseen kuuluvia tuotteita. Jo lähtöhinnaltaan nämä on aika naurettavan edullisia, joten eipä jää paljoa vaatteille hintaa!

BALLERINAMATSKUA?

Mun instaa seuraavat varmaan on jo sitä mieltä että se on mä, joka tarvitsisi harrastuksen tällä pullansyönnin tahdilla, mutta se odotelkoon vielä muutaman kuukauden verran kevätkelejä, jaksamista ja aikaa. Tänään oli meidän minin vuoro alkaa jälleen harrastamaan, kun paikallisen seuran kevään balettiryhmät starttasivat. Syksyn ajanhan me käytiin naisvoimistelijoiden taaperoiden temppujumpassa, joka oli tarkoitettu alle 3-vuotiaille ja jossa vanhemman piti olla tunneilla mukana ja osallistua jumppaamiseen. Siellä mä siis kerran viikossa konttasin Minean kanssa pitkin jumppasalin lattioita, kun ensin oltiin kotona taisteltu pukemisen kanssa ja myöhästytty muutamalla minuutilla joka toiselta jumppakerralta. Ei todellakaan mitään rentouttavaa menoa mun näkökulmasta, mutta Minea tykkäsi ja sehän se on pääasia.

Hoitovapaalla ollessani käytiin muskarissa, ja siitä mulle jäikin into harrastaa Minean kanssa jotain. Temppujumppa oli toimiva ratkaisu syksylle, mutta nyt kevätkautena haluttiin ehdottomasti joku sellainen jumppa, jossa Minea voisi olla itsekseen ilman että vanhemman on osallistuttava, koska vauvan kanssa kaikki varmasti vaatii aluksi vähän enemmän järkkäiltävää noin muutenkin. Vaikka tiedossa olisi kuinka kivaa tekemistä, kiristellään meillä hermoja pukemisen suhteen lähes joka kerta kun johonkin pitäisi lähteä – viikonloppuna käyttöön koitetaan ottaa uusi systeemi pukemisshowta helpottamaan, mutta siitä lisää kun osaan sanoa jotain sen toimivuudesta, tai toimimattomuudesta. Eipä siis yllättänyt mua ollenkaan, että tänäänkin lähdön hetkellä Minea huuteli legoleikkien keskeltä vielä viis minuuttia äiti ja sit lähetään. Nappasin kuitenkin tytön leikeistä, kun olin vakaasti päättänyt että tänään ollaan varmana ajoissa, ja siitä se alamäki varmaan lähtikin!

 ballerina IMG1Ensin jumpan alkamista odoteltiin käytävällä vartti, jonka ajan Minea hihkui innosta ja pomppi ja pyöri pitkin aulaa malttamattomana. Mehän oltiin jo joku aika sitten käyty satubaletin demotunnilla ja Minea oli meille kymmeneen kertaan sanonut, että balettiin on päästävä jatkossakin ennemmin kuin että oltaisi jatkettu temppujumpassa. Demotunti sujui uskomattoman hyvin, tyttö teki kaiken niin kuin ohjaaja pyysi ja jaksoi keskittyä koko 45 minuutin ajan niin hienosti että mäkin ihan yllätyin. Meininki oli vähän erilaista tänään. Reippaasti tunti ensin alkoi, mutta jo viiden minuutin päästä Minea päätti ettei nyt innostakaan yhtään minkäänlainen jumppaaminen, vaan melkein koko tunti istuttiin yhdessä salin reunalla katselemassa muita jumppaajia. Kotimatkalla sanoin, ettei jatkossa todellakaan mennä saliin istuskelemaan, johon Minea totesi että selvä, ei mennä balettiin enää uudestaan. Tässä on nyt pitkin iltaa koitettu kysellä oliko tytön harrastaminen tällä erää siinä ja aika hanakasti tuntuu vastaus olevan, ettei satubaletti oikein nappaa.

Voi hyvinkin olla että saadaan ripustaa balettimekko käyttämättömänä takaisin kaappiin, mutta ilman toista yritystä en ajatellut luovuttaa. Minea on aina ollut vähän hidas lämpenemään uusille jutuill ja perusrutiinista poikkeamiset joskus näkyy kiukutteluna, vauvana se oli yhtä huutoa ilta jos päivällä oli ollut jotain normaalia ihmeellisempää. Musta tuntuukin että tänpäiväinen voi osittain johtua vaan siitä, että vanha tuttu jumppa vaihtuikin uuteen, plus että innostus ja jännitys kävi liian kovaksi kun asiaa oltiin kotona hehkutettu jo useampaan kertaan ja aulassa odotellessa vauhti sen kun kiihtyi. Ehkä sitä voisi ensi viikolla tehdä lähdönkin mahdollisimman kiireettömästi ja koittaa lähteä jumppaan rennommassa ilmapiirissä.

ballerina IMG5 ballerina IMG4

Jo viime viikolla olin Minean kanssa käynyt Hennesiltä valitsemassa uudet jumppavaatteet entisten, jo pieneksi jääneiden tilalle. Minea olisi valinnut kokopitkän prinsessamekon (kuinkas muutenkaan!) mutta pienellä suostuttelulla päädyttiin perinteiseen ballerinamekkoon, jumppatrikoisiin ja jumppapaitaan. Kaikkia näitä on ehditty jo kotona käyttää useampaankin kertaan, joten tuskin ne oikeasti käyttämättä jää mikäli jumpat jää tältä keväältä väliin. Ja muutenkin harmitus on varmaan mulle isompi kuin Minealle jos ei keksitä mitään mieluista harrastusta. Kyllä 3-vuotias pärjää ilmankin, mutta toisaalta olisi vauvan synnyttyä entistä tärkeämpää että Mineallakin olisi joku oma juttu, vielä kun jumpassa pääsisi touhuamaan muiden lasten kanssa. Noh, eipä heitetä vielä hanskoja tiskiin, jospa ensi kerralla mä jättäydyn suosiolla jumppasalin ulkopuolelle ja odottelen oven takana tuleeko salista ulos ilosta vai kiukusta kiljuva lapsi.

YLIHINNOITELTUA MUOVIKRÄÄSÄÄ

Minean joululahjatoivelistalla oli uikkaria, Robinin uutta musaa, kylpytakki, poneja ja ponilinna. Kaikki nämä ja aika paljon enemmänkin niistä paketeista aattona paljastui, ja muutamat lelut on olleet siitä asti leikeissä mukana joka päivä. Näihin lemppareihin lukeutuu muovailuvahalaite, jolla saa kivasti sotkua aikaan vaikka kuinka alla olisi askartelualustat, ja ponilinna poneineen. Samantien hoidosta kotiin päästyään ponilinna raahataan olohuoneeseen ja alkaa loputon anelu ”äiti voit sä tulla leikkii mun kaa” ”isi voisit sä puhuttaa tätä pinki paita” ”jooko, oo kiltti”. Eikä siinä muu auta kuin että jommankumman meistä, joskus molempien, on istuttava leikkimässä poneilla iltaan asti ainoana pelastavana hengähdystaukona Pikku Kakkonen.

ponilinna IMG7  ponilinna IMG1 ponilinna IMG3

Itsekseen leikkiminen ei tällä hetkellä tunnu maistuvan ollenkaan, vai onkohan se oikein missään vaiheessa meillä ollut kovassa huudossa..? Ainakaan lelujen määrästä tai kiinnostavuudesta se ei voi olla kiinni, sillä nyt mustakin on alkanut vähitellen tuntua että meillekin on leluja kertynyt kiitettävästi, vaikka vain murto-osa ollaan ostettu itse joko synttärinä tai jouluna. Minean ollessa pienempi mä koitin panostaa laadukkaampiin leluihin, hommata paljon puisia juttuja jotka kivasti kävisivät yksiin sisustuksen kanssa ja kiinnittää huomiota kestävyyteen ja monipuolisuuteen, mutta näistäkin periaatteista on myöhemmin luovuttu, kun Minea on enemmän alkanut itsekin toivomaan tiettyjä juttuja. Tilanne olisi varmaan ihan eri ellei Minea olisi hoidossa, koska sieltä se esimerkki toiveleluista ja leikeistä taitaa suurelta osin tulla. Ainakaan ystäväni samanikäinen tyttö ei ollut kuullutkaan Robineista, rainbow dasheista ja Littlest pet shopeista ennen kun Minea alkoi niitä hehkuttamaan ja tuomaan mukaan leikkeihin.

ponilinna IMG5

ponilinna IMG6

ponilinna IMG4

Vaikka kaikki värikäs ja muovinen nykyään meneekin, on joululahjaksi saatu ponilinna saanut sekä mut että Nikon raivostumaan jo useampaan kertaan. Jos lelusta maksaa lähes sata euroa, ei luulisi olevan kovin paljoa vaadittu että tavara pysyisi ehjänä ihan normileikeissä! Enkä usko että monesta pienestä osasta koostuvaa linnaa olisi tarkoitus joka leikin jälkeen purkaa osiinkaan? Tosiasia kuitenkin on ettei tämä hökötys pysy kasassa jos sitä yhtään tökkäisee kovemmin, koittaa nostaa tai laittaa ponit temmeltämään vähän riehakkaammin. Minealta on useampaan kertaan tullut itkukin, kun tyttö luulee rikkoneensa linnan leikeissään tai sitten huoneesta vaan kuuluu hätääntynyt ”äiti taas tää meni rikki”. Sanoisin että käsittämätöntä ylihinnoiteltua krääsää sitä nykyään myydäänkin! Jos oltaisi päästy ponilinnaa testailemaan etukäteen, olisi se saanut jäädä kauppaan ja tilalle oltaisi ostettu vaikka puinen nukkekoti. Toivottavasti te ootte säästyneet vastaavilta virheostoilta, vai löytyykö kaapista tätä laatukamaa?

P.S. Ihana että ootte jättänyt muutamia postaustoiveita kommenttiboksiin, tartun niihin varmasti lähiaikoina! Just nyt päivät on olleet vähän kiireisiä ja kommentteihin vastaaminen laahaa siksi vähän jäljessä, mutta lupaan viikonlopun aikana ryhdistäytyä senkin suhteen!

PIPOMUIJA

pipo IMG1 pipo IMG3

pipo, neule ja housut // H&M

kengät // Mango

pipo IMG6

Vauvamuodista äitin vaatteisiin.. Vielä viime viikolla tarkeni näinkin kevyessä vaatetuksessa, nyt taas ei ole toivoakaan olla ulkona tuntia pidempään yhtään minkäänlaisessa asussa!, kun mittari näyttää yli -15! Tästä pohjoisemmassa miinuslukemat lähentelee kuulema jo lähempänä neljääkymmentä enkä voi sanoa että kateeksi kävisi, päinvastoin. Vieläkö te pystytte istua puistossa ja pulkkamäessä näilläkin keleillä?

Tässä asussa mentiin aika kokoharmaissa, ja nyt taas jälkikäteen kuvista katsottuna asu tuntuu paljon tylsemmältä kuin ensin ajattelin. Tai sitten kyse on pienestä kroppakriisistä, joka mulle on alkanut mahan kasvaessa tulemaan, kun ei tunnu löytyvän mitään mieluisaa päällepuettavaa jo kaapista löytyvistä vaatteista. Kesäraskauttahan mä en ole kokenut Mineankaan kanssa, mutta voisin kuvitella sen olevan pukeutumisen kannalta huomattavasti helpompaa aikaa – ainakin moni hehkuttaa maximekkojen ja leggareiden nimeen ja kertoo selvinneensä täysin ilman yhtäkään oikeaa äitiysvaatetta.

Talvella pukeutumisen parasta antia on pipot! Muunlaiset asusteet on mulle ihan tuntematonta maaperää, ja monena aamuna unohdan laittaa edes sormuksia sormeen kelloista ja muista koruista puhumattakaan, mutta ilman pipoa tai huivia mua harvemmin näkeekään. Pipoja voisin hommata itelleni ja Minealle kokonaisen kaapillisen ja heittää jonkun päähäni aina ulos lähtiessä, se kun niin loistavasti peittää sen tosiasian etten juuri koskaan jaksa panostaa hiuksiini. Miinuspuolena tietenkin se, ettei sitä voi enää sisälläkään pyörähtäessä riisua päästä, kun tukka on entistä enemmän sekaisin, plus se sähköisyys – antaisin melkein mitä vaan jos siitä pääsisi jollain eroon!

BABYSTUFF

Sieltä ruudun takaa löytyi ainakin muutama, jotka olivat kiinnostuneita näkemään mitä oon ehtinyt meidän babylle hankkia, joten tässäpä tulisi pari vaatehankintaa. Isompia hankintoja ei sinänsä tarvitse onneksi tehdä, mutta tarkoitus olisi kuitenkin vaihtaa matkarattaat joihinkin vähän toimivampiin. Luulin että Minealle ostettiin laadukkaat menopelit, mutta Peg Peregon Plikot on olleet yllättävänkin rimpulat siihen nähden ettei ne todellakaan olleet matkikset ihan halvimmasta päästä. Nyt on tullut kateltua muutamaakin eri mallia, esim Stokkea ja Bugaboota, mutta niistä vielä ihan oma postauksensa kun ensin pääsen kauppaan asti rattaita testailemaan.

Vielä pari viikkoa sitten meiltä löytyi vasta muutama Minean vanha body ja parit mun ostamat housut, mutta viime viikkoisella Tampereen reissulla varastoja tuli täydennettyä joillain perusvaatteilla. Minimiehellä tulee olemaan paljon valkoista, mustaa ja harmaata, koska luulen että mun on pojalle jopa vaikeampi pukea värejä kun Minealle. Erilaiset neonvärit, sininen, superkirkkaat yksityiskohdat jne menee kyllä, mutta millekään me&i-linjalle en voisi lipsua, eikä kovin silmiä hiveleviä ole mitkään hahmokuosit tai markettivaatteetkaan. Onneksi nykyään kaikentyylisiä ja monenvärisiä vaatteita löytyy ihan perusmerkeiltäkin, kuten Lindex, KappAhl, H&M, NameIt jne jne. Itse asiassa suurin osa näistäkin vaatteista löytyi noilta merkeiltä eikä yhdestäkään ole tarvinnut nyt alejen aikaan maksaa täyttä hintaa!

babystuff IMG2 babystuff IMG1Samistelua siskon kanssa <3 Tästä pikkubodysta kehittelin itselleni lähes pakkomielteen, mutta unohdin asian kun pienintä kokoa ei tuntunut mopsikuosista enää olevan missään! Siellä se kuitenkin odotteli meitä Ideaparkin Ballotissa ja vieläpä alessa, talk about meant to be 😉

babystuff IMG3 babystuff IMG4

Sanoinkin jo aiemmin että koitetaan pärjätä ilman kunnon toppavarustusta, kun meiltä löytyy rodinin lämpöpussi, ja maaliskuussa tuskin enää kovia pakkasia onkaan. Stokkan alesta löysin NameItin kevyttopan joka varmaan menee villapuvun kanssa ne pari viikkoa ennen kun kevätaurinko jo lämmittää ja talvikamppeet saa heittää varaston nurkkaan. Vielä olisi hakusessa mustat töppöset ja tumput, lisää bodyja, minikokoisia sukkia, parit housut, neulepaita, sisätumput, plus paljon sellaista mitä en osaa edes ajatella. Luontevasti oon ehtinyt jo unohtaa millaista vaatetta tuli eniten ihan pienen vauvan kanssa käytettyä, mutta eiköhän sinne kauppaan pääse Möhiksen syntymän jälkeenkin.

TALVIKELEILLÄ (+pari arvonnan voittajaa)

talvi IMG2 talvi IMG9 talvi IMG4 talvi IMG5 talvi IMG8 talvi IMG6

Pimeää aamusta iltaan, vesikelit, loskassa tarpominen, jäiset kadut, hyytävä tuuli, melkein sata astetta pakkasta.. Jep, meitsi on ehdottomasti kesäihmisiä! Sen verran on kuitenkin annettava ylistystä talvelle, että tämänlaiset kelit kun tänään on jotain niin kaunista että pakkohan näitä on rakastaa! Sopivasti pakkasta ja kunnolla lunta niin että ulkona jaksaa touhuta ilman paleltumista ja tekemistä riittää pulkkamäessä, puistossa ja kotipihassa. Lasten kanssa sitä ei muutenkaan katso keliä, vaan ulkoiltava on joka päivä säässä kuin säässä – ihme kyllä, ne pahimmat kelit kuten vesisade tuntuu kaiken lisäksi olevan juurikin ne Minean lempparit.

Jos eilen oli taisteluiden päivä, niin tänään ollaankin menty täysin päinvastaisella meiningillä. Kaikki on jo aamusta alkaen rullannut lähes esimerkillisen hienosti, mistään ei ole tarvinnut kinastella ja muutenkin päivä on ollut niin täynnä kivoja juttuja, että eilinen tuntuu jo kaukaiselta painajaiselta. Aamusta viihdyttiin ulkona reilu kaksi tuntia, ensin puistossa, sitten kameran kanssa lähipoluilla ja rannassa, ja kotiin tultua juotiin lämpimät kaakaot vaahtokarkeilla, syötiin spagettilounaat ja köllöteltiin Risto Räppääjän parissa odotellen Nikoa ja Pabloa kotiin. Ei hullumpaa, vai mitä?! Iltapäivällä mä pääsin vielä ihanalla tyttöporukalla kaupungille syömään ja nyt tuijottelen toisella silmällä nelosen leffaa sohvalla maaten ja mutakakkua syöden. Muuten täydellistä, mutta taidan vielä vaihtaa nelosen örkkileffan Netflixiin ja kaivella sieltä jotain vähän laadukkaampaa – jos on muuten antaa sarjasuosituksia niin innolla otan niitä vastaan. Aikomuksena olisi äitiyslomalla ehtiä katsastaa joku tuotantokausi läpi, viime aikoina kun ylipäänsä on tullut katsottua telkkaa lähes olematon määrä!

Meinasin jo taas unohtaa, mutta otetaanpa vielä se arvonta. Jo aikoja sitten pistin Kidejen puolella Fredrikssonin arvonnan, jossa palkintona oli ihanat punainen tai sininen tupsupipo. Arvonta pääsi multa unohtumaan, mutta eipä hätää, vielä ehtii pipoja näillä talvikeleillä käyttää! Arpaonni suosi nimimerkkejä Ansku ja Kati L, onnea voittajille! Sähköpostia pistän tulemaan heti huomenna, nyt kuitenkin sen Netflixin pariin!

ENNEMMIN TÖISSÄ KUIN KOTONA

Tänään on ollut yksi niistä harvoista päivistä, kun seinät tuntuu kaatuvan kotona päälle, iltaan asti selviäminen vaatii järjettömän määrän sokeria ja hermot kiristyy nollasta sataan alle sekunnissa. Joku fiksu on joskus sanonut että äitiys tuo sekä parhaat että huonoimmat puolet meissä esiin, ja sen mäkin allekirjoitan! Tuskin koskaan aiemmin on joutunut kamppailla omien mielialojensa kanssa samalla tavalla, ja mä olen oikeasti aika tasainen persoona siinä mielessä ettei mulla ole tapana osoittaa ärsyyntymistä julkisesti. Mutta voi luoja miten eri juttu se onkaan kun niitä hermoja kiristää oma uhmakas kohta 3-vuotias!

uhma IMG1

En tiedä oonko täällä blogissa ennen sanonut, mutta mun työviikko on noin 20-tuntinen, mikä tarkoittaa ihanaa vapautta arkisinkin puuhastella kaikenlaista Minean kanssa, mutta toisaalta myös kahden arjen elämistä. Sitä ehtii hyvin väsyä töissä kiireisinä päivinä niiden parinkin tunnin aikana ja kotona odottaisi vielä pitkä iltapäivä innokkaan lapsen kanssa. Plus että mun lyhyet päivät kasaa koko arjen ruoka- ja siivousrumban lähes pelkästään mun harteille. On se vähän eri juttu tulla kotiin puoli kolmelta ja alkaa laittamaan ruokaa kuin lähteä töistä neljän-viiden aikaan, käydä kaupassa ja sen jälkeen vielä kokatakin. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta voi kotona pyöriminen ja arjen pyörittäminen olla yllättävänkin raskasta, kun päivästä toiseen kaikki tapahtuu samalla kaavalla, et keksi mitään mitä laittaa ruoaksi, kaupassa on jo niin nälkä ettei ajatus kulje, kotona on iltaisin kolme sotkemassa mutta seuraavana päivänä vain yksi siivoamassa, kodinhoidosta ei meinaa tulla mitään kun lapsi roikkuu jaloissa ja kaveritreffailu on enemmänkin lasten jatkuvien riitojen setvimistä kuin rauhallisia kahvihetkiä. Jokainen kotiäiti varmasti tietää kun jossain vaiheessa tulee se piste, jolloin on täysin valmis lähtemään työelämään. Mulle se oli reilu vuosi sitten syksyllä kun Minea oli 1,5-vuotias.

uhma IMG3

Nyt odotan taas innolla parin viikon päästä alkavaa äitiyslomaa, mutta tottakai samalla vähän jännittääkin miten meillä alkaa uusi arki Minean kanssa sujumaan. Tänään oltiin aamupäivä kotona ja sain esimakua siitä mitä se voi huonoimmillaan olla: järjetöntä kiukuttelua ihan JOKA asiasta, uhittelua tekemällä kaiken päinvastoin kuin pyydetään, tottelemattomuutta ja mitä sitä nyt tuollainen pieni uhmis voikaan keksiä. Loppujen lopuksi ei päästy ulkoilemaan ollenkaan, kumpikin murjotti eri huoneissa, mä olin jälleen todistanut oman lapsellisuuteni käyttäytymiselläni ja kiva aamu oli täysin pilalla. Aika normisettiä nykyään, etenkin se että jälkikäteen saa hävetä sitä kuinka typerästi itekin tulee käyttäydyttyä suututtuaan, kun järkevintä olisi pysyä rauhallisena ja koittaa setviä tilanteet joko järjellä tai huomion suuntaamisella johonkin muuhun.

Tällaisina aamuina on kuitenkin yllättävänkin rento fiilis kun vihdoin pääsee töihin, pois kotoa ja johonkin täysin eri ympäristöön. En tiedä millainen yhdistelmä kaikki tämä ja huonosti nukutut yöt vauvan kanssa tulee olemaan, helppoa siitä tuskin tulee vaikka miten menisi. Mä koitan jaksaa uskoa siihen että pääsen aloittamaan lenkkeilyn mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen, teen siitä sen päivittäisen oman jutun joka vie hetkeksi ajatukset muualle ja tarjoaa pienen hengähdyksen kotiympyröistä. En mä nykyäänkään tee asioita ilman Mineaa läheskään joka viikko, mutta jatkossa kun ei ole sitä työpaikkaa jossa ladata akkuja, on keksittävä jotain muuta pientä omaa. Joskus siihen riittää jo pelkkä kauppareissu ilman lapsia tai takapihan haravoiminen omassa rauhassa.

uhma IMG2

Huonosti alkaneen aamun jälkeen ilta on onneksi mellä mennyt huomattavasti paremmin, ja hyvä niin, sillä Niko ja Pablo lähti käymään Lahdessa ja me jäätiin täksi yöksi Minean kanssa kahdestaan. Minealle tuli samantien Pabloa ikävä, mutta tilannetta korjailtiin kuvaviestillä Nikon äitiltä – pusut ja isot rutistukset annettiin tällä kertaa kännykän näytölle ja huomennahan ne meiän miehetkin onneksi jo palailee!

Mutta mitenkäs siellä, kestääkö teillä pinna lasten kanssa paremmin vai onko muillekin mahdotonta välttää ylikuumenemiset? Osaatteko ottaa omaa aikaa vai miten niitä akkuja ladataan?

RASKAUSVIIKKO 32+3

Viime viikolla mulla oli jälleen neuvolatsekkaus, ensin olin unohtaa koko jutun mutta yön pikkutunneilla mieleen tuli että lomaviikoillehan oli johonkin väliin varattuna neuvola-aikakin. Niin sitä vaan unohtaa kaikki velvollisuudet ja sovitut menot sillä hetkellä kun kalenterin heittää lomasäilöön, eikä huono juttu ollenkaan, sillä lomat otetaan lomina ja duunit on asia erikseen!

Käynnillä jälleen jutusteltiin peruskuulumisia ja otettiin mittoja. Alkaa jo tuntua huvittavalta kun mulla on kestovastauksena kaikkien kysymykseen ”miten oot voinut” sanoa, että loistavasti, ihan kuin normaalistikin. Saman vastauksen annoin neuvolassakin heti perään lisäten mitä nyt järkyttävää närästystä on taas ollut j-o-k-a päivä, supisteluja silloin tällöin ja jatkuvasti hengästyttää. Eikö olisi vaan parempi suoraan myöntää, ettei tässä ehkä ihan niitä parhaita vointeja eletä vaikkei mitään suurempaa valittamista olekaan?! Toisaalta on kuitenkin ihan normaalia ettei raskaana voi olla täysin samanlainen olo kuin ennen raskautta, joten sanoisin että mulla menee aika superhyvin – joillain kun raskausaika ihan oikeasti on tosi vaivainen ja sitä ei muuta kuin odota lapsen syntymää että olo paranisi. Siihen kaikkeen verrattuna närästykset yms ei oikein tunnu missään.

rv32 IMG1 rv32 IMG3

Painoa on tähän mennessä tullut jo +9,5 kg mikä tarkoittaa mun kohdalla uuden kymmenluvun ylittymistä. Mineasta olin 1,5kg isompi näillä viikoilla, mutta myös alkupaino oli useamman kilon enemmän, kun kroppa ehti turvota ehkäisyn poisjättämisen jälkeen parissa kuukaudessa muutaman kilon verran. Huomaan selvästi että paino on kertynyt muuallekin kuin mahaan, mutta onneksi niin maltillisesti ettei palautuminen huoleta ollenkaan, intoa urheiluunkin löytyy joten eiköhän kilot karise samaa tahtia kun on tulleetkin.. Toiveissa kylläkin olisi ettei tän vauvan kanssa joutuisi jumppaamaan ihan yhtä paljon ympäri kämppää kuin Minean, pudotetaan ne kilot mieluummin oikealla urheilulla.

Sykkeet, verenpaineet ja sokerit näytti kaikki normaalia, ainakaan täällä meilläpäin ei nykyään enää mittailla hemoglobiinia ellei olo sitten ole olennaisesti muuttunut viime kerrasta. Sf-mitta eli kohdunpohjankorkeus oli 26cm, alakäyrillä liikutaan ihan niin kuin Mineaakin odottaessa. Eikä maha tunnukaan mitenkään jättimäiseltä, vaikka kyykisteleminen ja kengännauhojen sitominen on jo aikoja sitten alkanut tuntua jokseenkin epämiellyttävältä. Neuvolan terkkari jo epäileväisenä vertaili käyriä toisiinsa, mutta totesi että sirolta tuntuu vauvakin käsituntumalla, joten kasvu on normaalia. En tiedä kuinka monella sisarukset on syntyneet suunnilleen samankokoisina, mutta tuskinpa mitkään kilon heitot kovin yleisiä on..?

Vauva (eli Veikko tai Möhis niin kuin Minea vauvaa kutsuu :D) oli terkkarin mukaan jo asettunut oikeaan asentoon pää alaspäin, ja siltä se kyllä on liikkeidenkin perusteella tuntunut kun tyyppi meinaa potkia itsensä ulos mun kylkiluiden läpi. Vilkkaimmat hetket on juurikin ne kun itse rauhoittuu, joten nukkumaanmenosta tuskin tulisi mitään ilman meikäläisen loistavia unenlahjoja. Alkaa muuten olla jo ihan perusjuttu se, että yöt joutuu nukkumaan tyyny jalkojen välissä – ilman sitä hyvän nukkuma-asennon löytäminen tuntuisi täydeltä mahdottomuudelta. Jotkut taitaa samaan tarkoitukseen hommata imetystyynyjä, mutta mulla se ei toiminut Minean kanssa imettäessä, joten jääköön tässä raskaudessa kokonaan hankkimatta. Miten menee teillä muilla raskaana olevilla? Millä viikoilla mennään ja mitkä on olot? Tiedän että ainakin jokunen odottava äiti löytyy sieltäkin puolelta, joten olisi kiva kuulla teidänkin kuulumiset!

SIMPPELI FAZERINA-KAKKU

kakku IMG4

Joku meni tekemään lupauksen, joka taisi mennä suunnilleen näin ei enää leipomista omaksi iloksi. Se lupaus piti niinkin kauan kuin sunnuntaihin asti, sillä keittiön pöydällä lojuva suklaakasa suorastaan huusi tekemään jotain hyvää. Saatiin aika monta pakettia suklaata joululahjaksi, ja vaikka ollaankin kovin ahkerina koitettu niitä tuhota, on jäljellä edelleenkin yksi täysi kulhollinen Fazerin herkkuja. Järkeilin (järkihän se tässä oli se joka päätti!) että leipomalla niistä pääsisi nopeammin eroon ja tein superhelpon juustokakun Fazerina-suklaista. Lopputulos oli sairaan hyvä kakku, jota tekisi mieli tehdä samantien lisää kun entiset on syöty. Ja tähänhän käy melkeinpä mitkä tahansa suklaat!

 

Fazerina-kakku

noin 100g Domino-keksejä

50g sulatettua voita

Murskaa keksit ja sekoita sulatettuun voihin. Painele 22cm irtopohjavuokaan. Alle voi laittaa leivinpaperin, jolloin kakun siirtäminen tarjoilualustalle sujuu helposti.

noin 20 Fazerina-suklaakonvehtia tai 200g suklaalevyä

3 dl kuohukermaa

1 pkt Philadelphia-tuorejuustoa

3 liivatelehteä

Sulata suklaa mikrossa. Vatkaa kerma, sekoita ensin tuorejuuston kanssa ja sitten hieman jäähtyneeseen suklaaseen. Kerma-tuorejuustoseosta kannattaa sekoittaa suklaan sekaan lusikallinen kerrallaan niin saa tasaisimman lopputuloksen. Liota liivatteet kylmässä vedessä pehmeäksi, keitä 3rkl vettä ja sekoita liivatteeseen. Sekoita liivate ohuena nauhana muuhun seokseen ja kaada pohjan päälle. Laita jähmettymään jääkaappiin, koristele halutessasi suklaalla ja vaahtokarkeilla.

PAKKASTA PAKOON

peukkula IMG9 peukkula IMG3 peukkula IMG8 peukkula IMG5   peukkula IMG10

peukkula IMG7

Kuulostaisi huomattavasti paremmalta, jos tää postaus kertoisi siitä kuinka lähdetään pakkasta pakoon johonkin lämpimään, mutta taitaa meiän perheen matkustelut tapahtua lähitulevaisuudessa vaan haaveilun tasolla. Yleisesti mä oon aika puistofriikki siinä mielessä että Minean kanssa ulkoillaan joka päivä, useimmiten kahteen kertaan, paitsi näinä päivinä kun mittari tänäänkin on näyttänyt -21c. Pukeutumiskysymyshän se ainoastaan on, mutta nyt kun vaihtoehdot takkien kanssa alkaa tällä mahalla olla vähissä niin ulkoilun sijaan otettiin Essin ja Milan kanssa äkkilähtö Peukkulaan. Hyvää energianpurkua lapsille ja terapeuttista juoruilua äiteille, todellinen win-win-tilanne

Peukkula on meille tuttu paikka, sillä siellä tuli hoitovapaalla rampattua melko useinkin silloin kun kelit ei ulkona houkuttaneet puistoiluun. Minea taisi olla jotain 8 kuukauden paikkeilla kun käytiin ekan kerran ja jo silloin tyttö sai paljon irti liukumäistä, potkumopoista, pallomerestä ja pomppulinnoista. Nykyään ehdottomia suosikkeja on tramppa, kioski ja prinsessahuone erilaisine mekkoineen – edellisellä kerralla taidettiin itse asiassa istua prinsssaleikeissä lähes koko aika ja siinä ehti tytön päällä vaihtua mekko jos toinenkin.. Peukkula on aika lailla niin kuin HopLopkin mutta huomattavasti kotoisampi ja pienemmässä mittakaavassa, siitä syystä myös enemmän mun mieleen – plus että Peukkulasaa pienempikin lapsi voi touhuta itekseen äitin istuessa kahvilla, kaikki on melkein näköetäisyydellä. Mila seikkaili Peukkulan touhuissa ekaa kertaa, mutta hyvin näytti hänkin viihtyvän. Loistava paikka sopia äititreffit jos perinteiset kahvilat kuulostaa lasten kanssa liian haastavilta! Onko paikka kaikille jyväskyläläisille tuttu jo ennestään?

P.S. Mulla on vaihteeksi pienet kuvakokeilut meneillään, joten älkää ihmetelkö jos kuvat on jatkossa vähän huonompilaatuisia! Vielä parin päivän jälkeen en aio kuitenkaan luovuttaa, vaan vielä testailen raw-kuvia, saapa nähdä kauan hermot kestää säätämistä..

SYNNYTYSPELKO

Joko synnytys pyörii mielessä, mitkä tunnelmat on tällä kertaa, jännittääkö? Viime viikolla terkkari kyseli neuvolassa olenko alkanut jo miettiä tulevaa synnytystä, varmaan tiedoissani jossakin näkyy että viime kerralla synnytystä tuli mietittyä vähän enemmänkin, ehkä vähän kohtuuttoman paljonkin. Vannoin jo pitkään ennen kuin lapsia tuli edes harkittua, että varmasti vaatisin sektion sitten kun lasten hankkimisen aika joskus olisi. En ollut tainnut koskaan edes kuulla yhtään synnytystarinaa, mutta olin vain varma etten haluaisi synnyttää vaikka lapsia haluaisinkin. Luonnollinen tapahtuma tuntui ajatuksissa niin kovin epäluonnolliselta ja mahdottomalta.

Raskaaksi tultua olin edelleen varma että haluan sektion, hinnalla millä hyvänsä. Olin kuullut, että sektio olisi kyllä mahdollista saada kunhan tarpeeksi vahvasti osaisi ilmaista pelkonsa, ja vaikken niin hysteerisesti asiaan suhtautunutkaan olin valmis vaikka pariin tekoitkuun jos se sitä vaatisi. Synnyttämisessä ei pelottanut se etten jaksaisi, että lapselle tapahtuisi jotain eikä sekään että se varmasti sattuisi enemmän kuin mikään muu – kauhein ajatus oli kaikki ne pysyvät vauriot, joita yllättävänkin monelle naiselle synnytyksessä tulee. En halunnut joutua korjausleikkauksiin tai viikkokausien palautumisrumbaan, halusin suunnitellun sektion päiväkirurgiassa, nopean palautumisen ja pienen, lähes huomaamattoman arven mahaani.

pelko IMG2

Kävin muutamia keskusteluja aiheesta neuvolassa, huomasin kuinka viikot vaan huomaamatta vierivät eteenpäin kunnes lopulta tajusin etten kehtaakaan ottaa sitä valittavan pelkurin roolia vieraan ihmisen edessä. Ennemminkin halusin yhtäkkiä näyttää että musta on tähän, vien homman loppuun asti vaikka en haluaisikaan. Raskausviikolla 35 pääsin niin sanotulle pelkopolikäynnille eli kävin sairaalassa ensin juttelemassa kätilön kanssa ja sen jälkeen synnytystapa-arviossa. Tässä vaiheessa olin antanut periksi jo sen verran, että pystyin harkitsemaan alateitse synnyttämistä mikäli lapsen kokoarvio olisi maksimissaan 3,5kg. Jättimäistä nelikiloista vauvaa en synnyttäisi, silloin saisi lääketiede hoitaa asian. Ennen pelkopolilla vierailua olin lukenut muutamia synnytysoppaita (niistä paras oli Hyvä syntymä), jotta osaisin paremmin ilmaista pelkoni ja tietäisin synnytyksestä enemmän. Kätilön kanssa keskusteltiin mm lääkkeellisen puuttumisen vaikutuksesta synnytykseen, imukuppisynnytyksistä, repeämistä ja kivunlievityksestä. Kätilö suhtautui jokaiseen kysymykseeni ja huolenaiheeseeni vakavasti, vastaili ammattitaitoisesti ja kirjasi ylös toiveitani. Synnytystapa- ja kokoarvion tehnyt vanhempi mieslääkäri taas ei ottanut pelkojani tosissaan, naureskeli vain kuinka hysteerisiä nykyaikana naiset ovat ja totesi, että jokainen nainen on luotu synnyttämään alateitse. Niinpä niin tervemenoa kokeilemaan itse, mietin silloin.

Se mikä asian mun kohdallani lopulta ratkaisi oli kun lääkäri totesi lapsen olevan sillä hetkellä noin 2,7kg ja paikkojen olevan jo sen verran valmiina synnytykseen, ettei vauva tulisi hänen arvionsa mukaan olemaan mahassa laskettuun aikaan asti. Viikoilla 35 en edes tajunnut pelätä mitä kaikkea ennenaikaisuus voisi lapselle vielä tässäkin vaiheessa aiheuttaa, vaan iloitsin siitä ettei homma ainakaan jatkuisi yliajalle kiloja kasvatellen. Lopulta Minea syntyi alateitse viikolla 36+2.

Nyt jälkikäteen mietittynä koko pelko tuntuu jopa naiivilta ja nololta, mutta toisaalta tunne oli silloin niin vahva ettei sitä voinut järjellä perustella poiskaan mielestä. Ja sattuuhan sitä kaikenlaista synnytyksissä, onneksi ei vaan minulle ekalla kerralla eikä toivottavasti nyt toisellakaan. Tällä hetkellä fiilikset on aika erilaiset kuin silloin kolme vuotta sitten. Synnytys ei pelota, luotan siihen että toisella kerralla se on vähintään samanlaista tai helpompaa, ja enemmän mietin sitä kuinka elämä tulee sujumaan kahden lapsen kanssa. Iso osa pelkoani johtui varmasti myös synnytyksen hallitsemattomuudesta, mikä ei kaltaiselleni luonteelle, joka haluaa itse päästä vaikuttamaan mahdollisimman moneen, ole ehkä se helpoin paikka. Koskaan kun ei tiedä miten synnytys etenee, kauan se kestää, onko tiedossa vielä pahempia kipuja tai millaiset arvet se jättää – jos näihin tietäisi etukäteen vastauksen, voisin hyvin synnyttää vaikka ilman kivunlievitystä, tärkeintä että tietäisi mitä on vielä edessäpäin. Miten te olette kokeneet synnytyksen raskausaikana? Voiko sitä olla jännittämättä ollenkaan vai kuuluuko pelko jossain määrin jokaisen synnyttäjän ajatuksiin, toisilla vaan vahvempana? Entä löytyykö sieltä ketään joka on läpikäynyt sektion pelkonsa vuoksi?

TAMPEREEN KADUILLA

 villakangastakki IMG4villakangastakki IMG3takki // SheInside (saatu blogin kautta)

neule & housut // H&M

huivi // Vila

kengät // Impuls

laukku // Mulberry

villakangastakki IMG6 villakangastakki IMG1

Se olisi huomenna pakollinen paluu arkeen edessä, tosin vain kolmeksi viikoksi ennen kun jo alkaa äitiysloma. Töissä on muutenkin tiedossa huomattavasti rennommat viikot kuin syksyllä, jolloin oli päiviä joina ei edes lounastaukoa ehtinyt pitää. Vielä vikallakin viikolla ennen joululomaa istahdin lounaalle vaikka piti olla jossain ihan muualla, ja vastauksena pomon kysyvään katseeseen sanoin, että nyt oli pakko tulla syömään tai en yksinkertaisesti jaksa loppupäivän paikasta toiseen juoksemista. Onneksi nyt helpottaa, en nimittäin edes halua ajatella miten jatkuva kiireen ja riittämättömyyden tunne vaikuttaa mahassa mun fiiliksissä mukana elävään vauvaan..

Kiireestä rennompiin tunnelmiin ja vielä takaisin Tampereen kaduille. Tuli otettua asukuvat veljen kerrostalon kulmilla, nautiskelin niin näistä vanhoista näteistä talojen julkisivuista joita Jyväskylästä saa etsimällä etsiä kaiken sen 70- ja 80-lukulaisen laatikkomaisuuden seasta. Tampere viehättää muutenkin meitä ihan superpaljon, ja viime vuonna katselin huvikseni työpaikkoja ja myynnissä olevia taloja Tampereen seudulta, sitä kun ei koskaan tiedä vaikka joskus vielä asuttaisi siellä päin. Pientä turhautumista Jyväskylään on viime aikoina ollut havaittavissa, kun haluttaisi kovasti alkaa rakentamaan muttei sopivia tontteja (tai tontteja yleensäkään) oikein ole tarjolla. Yksi kiva jo löydettiin noin vuosi sitten, kaikki piti olla kauppaa vaille selvää mutta yksityinen myyjä tekikin niin sanotusti reilut ja myi tontin rakennuttajalle. Tulevana keväänä on kaupungilta tulossa uusi omakotitaloalue myyntiin ja siinä meidänkin kaikki toivo on – jos nyt ei tärppää, aletaan varmasti harkita muitakin kaupunkeja ihan tosissaan.

Asusta vielä sen verran että sain SheInsidelta mahtavan takin, joka oversize-mallinsa ansiosta mahtuu näilläkin raskausviikoilla vielä helposti kiinni. Syksyllä jo haaveilin vastaavasta laatikkomaisesta harmaasta takista, mutta nyt kevättä kohti tykkään ehdottomasti enemmän tästä beigeen taittavasta, aavistuksen jopa persikkaisesta väristä joka on kivaa vaihtelua muuten niin musta-harmaa-valkoinen-linjaani. Parasta takissa on että se on melkein kuin heittäisi päällensä superlämpimän neuletakin, rento ja helppo yhdistää mihin tahansa asuun. Energistä viikkoa kaikille, onko siellä muita töihin palaavia lomailijoita?

PIKAREISSU TAMPEREELLE

 tampereella IMG3 tampereella IMG2 tampereella IMG1 tampereella IMG4

Eilinen oli kaiken kaikkiaan huippupäivä! Ensin aamu alkoi tiedolla että mun hyvälle ystävälle syntyi aamuyöstä kolmas lapsi, mun tuleva kummipoikamuru <3 Ehdittiin jo vaihtaa kuulumiset ja synnytyskertomukset puhelimessa, ja jotenkin omakin tuleva synnytys konkretisoitui ihan eri tavalla ja tajusin että se on oikeasti jo ihan kohta. Muisteltiin Nikon kanssa sitä kuinka Mineaa odottaessa otettiin superrennosti kaikkien hankintojen suhteen, ja niinhän siinä lopulta kuitenkin kävi että Niko pyöri paniikissa ympäri Prismaa ostamassa 50 senttisiä vauvanvaatteita, pyyhettä, vaippoja jne sillä aikaa kun mä valmistauduin vauvan kanssa osastolla kotiinlähtöön. Jospa kakkoskierroksella osattaisi varautua vähän paremmin?! Sain muuten myös inspiraation alkaa luonnostella Minean synnytyskertomusta, sitä siis tiedossa ensi viikolla.

Meillä ei ollut tiedossa mitään ihmeempää viikonlopulle joten keksittiin ihan yllättäen lähteä Tampereelle mun veljen luokse. Aamupäivästä eilen ajeltiin mestoille, katsastettiin Ideapark pikaisesti, käytiin syömässä, tehtiin Stokka-kierros ja löhöttiin loppuilta kämpillä. Samantien auton ovesta ulos astuttua Minea veti komeasti mahalleen kuralätäkköön, eikun apteekkiin hakemaan laastareita verisiin polviin, Hennesistä uudet leggarit ja homma jatkui entiseen tapaan. Huh mitä menoa tää välillä tuntuu olevan! Ihme että viime kädessä aina selvitään ehjin nahoin.

Pari-kolmetuntinen shoppailukierros alkoi meikäläisessä tuntua iltapäivästä niin että huomasin ekat raskausturvotukset sormissa odotellessani smoothieta Hesen jonossa. Jalatkin oli sen verran poikki että voisi hyvinkin olla mun viimeisiä kaupunkijuoksuja ennen synnytystä.. Saatiin onneksi muutamia pakollisia vauvahankintojakin tehtyä, kuten toppahaalari, potkiksia ja housuja. Voisin niistäkin laittaa vielä kuvia blogiin, kun parista jutusta oon aika innoissani! Nyt tuntuu rehellisesti sanottuna katujyrän alle jääneeltä, sillä yö tuli nukuttua huonommin kuin aikoihin. Matkasänkyä ei ollut mukana joten meiän koko perheen yöpaikkana toimi mun veljen 180cm sänky eikä se todellakaan tuntunut riittävän kun keskellä riehui ympäri sänkyä pyörivä 2vee. Miten te perhepetiläiset yleensäkään nukutte?? Mä heräsin yön aikana jonkun sata kertaa, joko Minean jalka naamalla tai ite tippumisvaarassa sängyn reunalla. Never again!

 

LUPAUKSIA

Nyt kehiin ne pakolliset uuden vuoden lupaukset, pakkohan sitä jollain on taas huijata itsensä uskomaan että kaikki pahat tavat unohtuu vuodenvaihtumisen myötä. Jos sitä elämäntaparemonttia ei ole koko vuoden aikana saanut aikaan, niin tuskinpa yhden yön kääntyminen aamuksi asiaa muuttaa – mutta yritettävä on! Mitäs te olette lupailleet, vai onnistuitteko mua paremmin välttämään itsensä huijaamisen kokonaan tänä vuonna?

ulkoilua IMG3  ulkoilua IMG1

No aloitetaan siitä elämäntaparemontista. Tiedän olevani herkuttelija pahimmasta päästä, syön niin paljon makeaa päivittäin että kaiken logiikan mukaan mittani voisi olla kaksinkertaiset, plus että nyt parin viikon sisään kuvioihin on astunut uusi pahe nimeltä limppari. Keväällä ennen raskautta lenkkeilin aktiivisesti, kävin jopa juoksemassa kympin ja melkein haaveilin puolimaratonistakin, kunnes kuvioihin astui raskauspahoinvointi. Siihen jäi juoksut, kävelykin alka näillä liitoskivuilla tuntua ylitsepääsemättömältä. Liikuntaakin tulee kuitenkin normaalisti harrastettua jonkun verran, ja tässä parin kuukauden aikana olen jo ehtinyt kaihoisasti haaveilla siitä kuinka haluan taas raskauden jälkeen aloittaa lenkkeilyn mahdollisimman pian ja tavoitteena olisi päästä takaisin normaalipainoon ensi syksyyn mennessä. Fiksua olisi samalla kiinnittää huomiota herkuttelun määrään, ja niin aionkin – ei herkkuja kuuden jälkeen illalla, ei omaksi huviksi leipomista ja väsymyksen hoitoon ennemmin pieni ulkoreippailu kuin suklaalevy. Siinäpä vasta tavoitetta kerrakseen, hah!

ulkoilua IMG4

Toiseksi mun on ihan pakko oppia paremmaksi ajankäyttäjäksi. Vaikka kohta alkaakin äitiysloma eikä töiden aikataulut enää sanele päivärytmiä entisellä tavalla, niin voin kuvitella että kahden lapsen kanssa liikkeellelähtö on hidasta kuin mikä. Minealle ulkovaatteiden pukeminen on aina yhtä hässäkkää, tyttö juoksentelee pitkin kämppää äitiä karkuun ja alkaa keksiä ties mitä tekosyitä ettei vaan tarttisi ite pukea ja yhtäkkiä jokaikisestä lelusta tulee elämääkin kiinnostavampi. Tähän kun lisätään vielä vauva, talvipakkaset ja helposti hermonsa menettävä, väsynyt äiti niin lähtöä saa varmasti alkaa valmistella vähintään puolta tuntia ennen itse h-hetkeä. Ja voin vannoa ettei tätä äitiä nähdä vauvan synnyttyä seuraavaan puoleen vuoteen minkäänlaisissa meikeissä. Tai edes hiukset harjattuina.. Saavutus lienee tulee olemaan jo se jos vaatteet saa päälleen oikeinpäin.

ulkoilua IMG2

Uhkarohkeasti päätin vielä luvata kolmannenkin asian, nimittäin sen että koitan pitää hermoni paremmin ja ennemmin olla hiljaa kuin ärähtää. Välillä tuntuu vaikealta muistaa (etenkin kovassa kiireessä) että Minean pitää antaa tehdä ja kokeilla asioita mahdollisimman paljon itse, siitäkin huolimatta että silloin yleensä sattuu ja tapahtuu. Leipoessa se tarkoittaa mulle extrasiivoamista, pukemisessa vaatekasan viikkaamista lattioilta ja vaatteiden vaihtamista useampaan kertaan, maidon lasiin kaatamisessa maitoläikkiä joka puolella ja hampaiden pesussa puoli tuubillista hammastahnaa pöydällä. Mutta siltikin, nää on tärkeitä juttuja Minealle enkä mä voi kieltää sitä oppimisen iloa toiselta vain siksi että haluaisin päästä helpommalla. Tarvitaan siis ainoastaan uudet hermot, uusi asennoituminen ja uusi seesteisempi minä – check, check ja check!

VUODEN PARHAAT 2014

Vuotta 2014 on helppo muistella, sillä meille se on ollut täynnä onnellisia tapahtumia, hyvää mieltä, ihania ystäviä, iloisia uutisia, positiivista mieltä ja sitä itseään, onnea. Vaikka kaikkiin vuosiin mahtuu myös omat vastoinkäymisensä niin viime kädessä jokainen vuosi tuntuu loppumetreillään kuitenkin onnistuneelta, ja hyvä niin. Mä en voisi olla onnellisempi tästä meidän pienestä perheestä, joten veikkaisin että ensi vuodesta tulee vieläkin parempi, toivottavasti tähänastisen elämäni paras. Welcome 2015!!

  uusivuosi IMG1

uusivuosi IMG2

uusivuosi IMG3

Vuonna 2014

opin huomaamaan kuinka itsenäinen ja äärettömän hauska pieni tyttö meillä on.

blogini muutti kahteen kertaan, ensin vuoden vaihteessa Kide-blogeihin ja nyt joulukuussa Mamalifeen.

en vieläkään oppinut priorisoimaan tai hallitsemaan aikaani niin etten olisi jatkuvasti pari minuuttia myöhässä.

aloin potea vauvakuumetta, tulin raskaaksi ja vietin kesän parhaat kelit oksentaen päivittäin.

innostuin täysillä valokuvauksesta ja päätin että joskus vielä suoritan valokuvaajan tutkinnon.

löysin selkeän oman juttuni bloggaajana ja rakastuin hommaan enemmän kuin koskaan.

sain ihanan uuden ystäväjoukon joka tulee varmasti ensi vuonna olemaan entistäkin tärkeämpi vauva-arkea eläessä.

oivalsin itsestäni uusia puolia, hyviä ja huonoja, joihin haluan ensi vuonna kiinnittää huomiota.

menetin hermoni useammin kuin koskaan aiemmin.

kävin Pariisissa.

suunnittelin useimmat päivistäni sen mukaan, mikä olisi Minealle mieluista puuhaa.

täytin 30, mutten juhlinut vanhenemistani ollenkaan.

en stressannut juuri mistään sen pahemmin, vaan luotin siihen että kaikki aina järjestyy.

paiskin läpi kiireisimmän työsyksyn ikinä, siltikään vapaa-ajastani tinkimättä.

uudistin koko olohuoneen ja lastenhuoneen sisustuksen.

sain ihastella kuinka valtavan määrän uusia taitoja Minea oppi, potkupyöräilystä uimarenkaalla uimiseen ja englanninkielisten laulujen ja lorujen hoilaamiseen.

kutsuin ystäviä kylään vähintään kerran viikossa.

Paljon hyvää on mahtunut tähän vuoteen, muutamia isompia asioita mutta enimmäkseen pieniä juttuja joista on saanut sitäkin enemmän iloa. Haluan vielä sanoa, että myös te olette tärkeitä, jokainen kommentti sekä hiljainen lukija merkitsee mulle ja blogilleni paljon – nähdään myös ensi vuonna! Kiitos että olette olleet mukana, ja parasta vuotta 2015 kaikille teille ihanille <3 <3 !!

PIKKUTYTÖN ALEASU

  kidsfashion IMG4

kidsfashion IMG3

pipo, huivi, takki ja leggarit // H&M

kengät // DinSko

kidsfashion IMG2kidsfashion IMG1

kidsfashion IMG5

Uusi vuosi mielessä päätin eilen etten halua synnyttää mitään överikokoista sokerilasta ja ajattelin poistaa kaiken extrasokerin elämästäni. Hyvin alkoi heti tää aamu, aamupalan jälkeen kaivoin paniikissa pakkasesta banaani-nutellakakkua ja siinä sitä jäistä könttiä veitsellä sahatessani mietin kuinka ylpeä sitä voi aikuinen nainen taas itsestään olla. Tuttu juttu mulle, sitä saa mielestään loistavan idean mutta yhtä loistavalta tuntuu päätöksen unohtaminen tiukan paikan tullen 😀

Aamusta lähdettiin Minean kanssa kaupungille katsomaan olisiko ketjuliikkeissä jo hyvät alet päällä, jotta saisin täydennettyä vauvan vaatekaappia. Eikös ne söpöimmät edulliset lastenvaatteet löydy Hennesistä, Lindexiltä tai KappAhlista? Shoppailusaldo jäi tällä erää kuitenkin aika köyhäksi ja kotiin lähdettiin vain parin paidan kanssa. Keskityttiin ehkä enemmänkin fiilistelyyn, syömiseen ja ihmettelyyn.. Pakko muuten vinkata että Arnoldsista löytyy ihan loistavat toastit muutamalla eurolla, mun suosikkina veggie jonka täytteenä on aurinkokuivattu tomaatti, feta, pesto ja artisokka. Minea sai naapuripöydästä pienet naurut lauleskellessaan kovaan ääneen Robinia: ”mä en haluu kantaa sitä pippelii!”. Joku se vaan haluaa ymmärtää sanat tahallaan väärin, vaikka varmaan sata kertaa ollaan korjattu että kyllä siinä tittelistä lauletaan..

Alet alkoi joissain kaupoissa jo ennen joulua ja silloin bongasin Minealle kivan tekoturkistakin, pipon ja lähes joka päivä käytössä olleen tuubihuivin. Kengät tyttö valitsi eilen ihan ite Lahden reissulla, kun tajusi että nehän on ihan samanlaiset kuin äitilläkin, sovituksen jälkeen niitä ei enää suostuttukaan riisumaan jalasta edes maksamisen ajaksi. Hyvin muuten kävisi tää asu melkein sellaisenaan äiteillekin, vai mitä sanotte? Meillä on huomenna edessä ainakin toinen ostoskierros lähimarketin liikkeisiin, parien rakettien räjäyttely ja limpparien poksauttelu. Miten teillä otetaan uusi vuosi vastaan?

VIIHDYKETTÄ AUTOMATKOILLE

Takaisin kotona ollaan! Parissa päivässä tuli istuttua autossa niin monta kilometriä etten halua edes ajatella. Nyt sitä vielä pystyy, tästä kuukausi eteenpäin niin ei varmaan enää tarvitse haaveilla jättimahan kanssa minkäänlaisista automaratooneista..

Nykyään sitä ei muuten tule edes ajateltua millaista helvettiä meillä kaikki automatkat oli vielä pari vuotta sitten. Minea ei viihtynyt autossa alle vuoden ikäisenä ollenkaan ja matkat oli pakko koittaa sijoittaa päiväuniaikaan. Sehän tarkoitti sitä että kahden erillisen pätkän ajaminen saman päivän aikana oli mahdottomuus tällä systeemillä, tai sitten toisella näistä matkoista saatiin nauttia hermojakiristävästä huutokonsertista. Naksuilla ja rusinoilla saatiin ostettua aina muutama minuutti hiljaisuutta kerrallaan, kunnes suunnilleen vuoden iästä eteenpäin Minea alkoi tajuamaan leluista, kirjoista ja muista viihdykkeistä enemmän ja niilläkin päästiin kilometrejä eteenpäin. Paitsi että meillä Niko ajaa melkeinpä kaikki automatkat ja mä olen lapsuudessa kärsinyt autopahoinvoinnista. Vielä nykyäänkään ei tarvitse haaveilla lukevansa kirjaa tai tekevänsä muutakaaan kovin hyödyllistä – myöskään Minean viihdyttäminen takapenkillä ei ollut se helpoin tehtävä kun parin minuutin välein oli taas tuijotettava edessä avautuvaa tietä. Voitte siis varmaan kuvitella, ettei meiän perheessä harrastettu kovinkaan monia hupimatkoja ihan vaan moikkaamaan kavereita tai sukulaisia..tai jos harrastettiin niin perille päästyä meillä molemmilla vanhemmilla oli todennäköisesti hermot jo niin kireällä että tekohymyn ylläpitäminen vaati suorastaan uuvuttavaa ajatustyötä.

 autossa IMG1autossa IMG2 autossa IMG3

image

Aika erilaisissa tunnelmissa meillä onneksi nykyään ajetaan. Eilinen kotiinpaluu sujui yhdellä pysähdyksellä, joulupukilta saadulla eläinkirjalla, Netflixin Halinalleilla ja kerran läpi kunnellulla Robinin 16-levyllä. Lyhyemmillä matkoilla autossa yleensä pauhaa Robin, melkein ärsyttävyyteen asti sillä lähes vuosi putkeen on kuunneltu yhtä ja samaa cd:tä, ja voin sanoa että biisit alkaa meikäläiselläkin olla hyvin hallussa. Pitkillä matkoilla ehdoton pelastus on ollut padi ja Netflix. Youtuben videoista ei koskaan oikein tiedä mitä saa, kun taas Netflixissä voi halutessaan luoda lapselle oman profiilin, jonka sisältö on rajattu. Minean ykkösohjelmat tällä hetkellä on Halinallet ja Barbit, joita tuijottaen puolentoista tunnin ajomatka sujuu uskomattoman leppoisasti! Löytyy meiltä äitini kannettava dvd-soitinkin, mutta sen kanssa saisi olla kanniskelemassa mukanaan leffoja, plus että akku kestää varmaan alle puolet siitä mitä padissa.

Nyt sitten jännityksellä odotellaan millainen tapaus paljastuu tästä meidän kakkosvauvasta. Viime kerran kauhukokemukset mielessä ollaan jo ennakkoon kateltu uutta autoa sillä ajatuksella, että kahden lastenistuimen väliin olisi hyvä mahtua vielä yksi aikuinen. Kertokaahan tekin kokemuksianne, miten matkat vauvan kanssa on sujuneet ja onko kakkonen ollut yhtä helppo tai hankala.

MAKKARANKUORIMEKKO

Vaikka rakastankin joulua ja tunnustaudun kunnon joulufiilistelijäksi, on mun heti joulun jälkeen päästävä kaikesta tonttu- ja pukkikrääsästä eroon, vietävä kuusi pihalle ja orientoiduttava jo kevättä kohti. Sama juttu joulupostausten kanssa, en enää jaksa lukea niitä muiden blogeista enkä innostu itekään kirjoittamaan joulujuttuja kun mielessä kolkuttelee ihanat aurinkoiset kelit ja kodin sisustaminen kevääseen. No okei, ehkä vähän alennusmyynnitkin jotka tuntuu taas jo alkaneen täydellä teholla ennen kun vuosikaan on ehtinyt vaihtua.

mekko IMG3 mekko IMG4 takki ja kengät // Mango

mekko // BikBok

mekko IMG2

Mainitsin aiemmin instaan (@minishowblogi) kuvaamastani mekosta, joka oli siinä mielessä loistolöytö että se näyttää siedettävältä sekä näin raskaana että raskauden jälkeenkin. Voi olla että synnytyksen jälkeen menee muutama kuukausi ennen kun kroppa on sellaisissa mitoissa taas että voisi tätä makkarankuorta pitää, mutta seuraavat viikot aion ainakin viihtyä mekossa mahdollisimman usein. Laatikkomaiset ja väljät mekot vaan korostavat mahan kokoa mutta tällainen slimmimpi malli voi raskaana toimia yllättävänkin hyvin, kunhan muistaa hyvän ryhdin (unohtuu mulla liian usein). Mutta mitä tykkäätte mekosta, hot or not?

ROAD TRIPILLÄ

Jyväskylä – Mäntsälä – Lahti – Porvoo – Lahti – Jyväskylä. Eilen alkoi meiän porukan etelän reissu ystäviä ja sukulaisia kierrellen, tarkoitus olisi taas kyläillä niin monessa paikassa kun kolmessa päivässä ehtii. Ei vaan tule ihan joka kuussa käytyä Lahdessa mummoloissa ja sitten kun harvoin tulee, tuntuu kyläpaikkoja olevan jonoksi asti ja yhtäkkiä huomaa että viimeksi on jotain ystävää nähnyt melkein vuosi sitten.

Road trippi aloitettiin kurvaamalla heti ekana Mäntsälään mun ala-asteystäväni Sarekan Suomen kotiin. Sareka asuu pääasiassa miehensä kanssa Kanadassa joten sanomattakin on selvää, että meiän tapaamiset on nykyään tosi harvassa! Onneksi on whattsapp jossa kuulumisia tulee vaihdeltua edes silloin tällöin niin pysyy kartalla mitä toistemme elämiin milloinkin kuuluu. Sareka oli kutsunut luokseen kolmisenkymmentä läheistään rekiajelulle, iltaa istumaan ja juoruilemaan – ihan käsittämätön järkkäilijätyyppi, jolle perusillanistujaiset on aina jotain tätä luokkaa! Sare oli ite aamulla väsäillyt koko porukalle kalakeitot, joulutortut ja paketitikin oli jokaiselle pukki vielä jemmannut, mä en suorastaan kestä tuon naisen vieraanvaraisuutta ja tapaa jolla huomioida läheisiään.

hevostalleilla IMG5 hevostalleilla IMG6 hevostalleilla IMG7 hevostalleilla IMG8 hevostalleilla IMG9 hevostalleilla IMG11 hevostalleilla IMG2 hevostalleilla IMG12 hevostalleilla IMG10 hevostalleilla IMG3 hevostalleilla IMG1

Minean paketista tuli lasten kamera ja arvatkaa mitä meikäläinen sai? Selfie stickin, hahah onko mulla instassa muka niin paljon omakuvia että tuntuu että olisi tarvetta moiselle tikulle!?! Minealle lahja ainakin osu ja uppos, koska ekan tunnin aikana kuvia oli otettu jo noin sata-kaks ja tänään aamulla on räpsiminen jatkunut ihan yhtä innokkaana – selkeesti äitinsä tyttö, koko ajan kamera kädessä :D! Kameralla voi ottaa muistiin noin tuhat kuvaa, niitä voi editoida ja kuvat saa piuhalla siirrettyä koneelle katseltavaksi ja teetettäväksi. Mietin jo miten me ei ite tätä keksitty, koska kamerahan on ihan paras lahja tuolle tytölle, joka lähes päivittäin seurailee mun kuvaustouhuja ja vähän väliä kyselee saako ottaa seuraavaksi pari kuvaa. Ylpeenä Minea jo totesikin eilen pariin kertaan että tää on sit mun ikioma kamera ja mä saan päättää mitä tällä kuvataan ja kuka tällä saa kuvata.

Seuraava yö vietetään täällä ”maalla” Nikon porukoilla täyshoidossa Nikon veljen perhe seurana. Joulu ja lomathan on sukulaisaikaa parhaimmillaan, eikö? Kerrankin on aikaa vaan olla, pulkkailla, pelata ja saunoa. Mun illan projektina on ollut 1000 palan palapeli, niin sairaan koukuttavaa hommaa etten varmana mene nukkumaan ennen kun on valmista! Mitä kuuluu teiän viikonloppuun?

JÄLKITUNNELMIA JOULUSTA JA KIDEISTÄ

jouluaatto IMG4 jouluaatto IMG6 jouluaatto IMG3 jouluaatto IMG8 jouluaatto IMG2 jouluaatto IMG5 jouluaatto IMG9 jouluaatto IMG1

Joulu yhdistettynä tähän raskauteen on saanut mun pääni pehmenemään niin totaalisesti että tekisi mieli huudella rakkautta kaduilla vastaantulijoille. Vaikka Minea on noin kerran tunnissa koetellut jonkun meistä hermoja, ei mulla ole pokka vielä pettänyt oikeastaan kertaakaan vaan ajatukset pyörii jossain ihmeen hattaraisissa tunnelmissa. Eilen hymyilin itekseni nukkumaan mennessä ja mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä tyyliin miten eityisen hyvin meillä asiat on ja kuinka kaikkein eniten rakastan normiarkea. Oli pakko vielä käydä pussailemassa nukkuvaa Mineaa, katsoa parit videopätkät tytön touhuista puhelimelta, voivotella ajan kulua ja melkein jopa kirjoitin postauksen siitä, kuinka aion vaikka väkisin muistuttaa itelleni joskus puolen vuoden päästä kun elämä varmasti tuntuu kahden lapsen kanssa rankalta, että hei muistatko ne yön onnen fiilikset, jotka olisi mut saaneet lupaamaan mitä vaan jos olisi mahdollista pitää nämä tän hetken onnelliset päivät ikuisesti! Huomaatteko nyt? Jotkut hormonit täällä taas on vauhdissa!

Täytyy nyt vielä tässä perheonnessani todeta, että sanokaa mitä sanotte mutta lapsen myötä se elämä saa tarkoituksensa. Tiedän kyllä ettei kaikilla ole samaa mahdollisuutta haluamaansa jouluun, perheeseen tai yhdessäoloon ja siksi mä haluankin olla onnellinen omasta elämästäni. En tiedä, miltä joulukaan musta enää tuntuisi tässä iässä ellei se kaikki hössötys, joulupukkikulissit ja lahjashowt konkretisoituisi kattoessani Minean onnen kiljahduksia. Tai sitten mun vaan on vaikea nähdä tilannetta enää toisin kun omaa elämäähän tässä eletään ja erityisen ihanaa sellaista.

Toinen asia mikä väkisinkin hyppäsi takaisin ajatuksiin on oman blogini muutto tänne Mamalifeen ja Kide-blogien lopettamisuutinen. Muuttaessani en voinut vielä valottaa Kidejen tilannetta sen enempää, mutta halusin kuitenkin vielä nyt sanoa sen että blogini muutto olisi ollut edessä jossain vaiheessa anyway. Lopettamisilmoitus oli mulle oiva sysäys eteenpäin tehdä jotain sellaista mikä oli pienen aikaa hautunut mielessä. Kesän lopulla sain tarjouksen toisenlaisesta diilistä, mutta silloin en ollut vielä valmis jättämään hyvää blogikotia – nyt lopettamista ei taas tarvinnut surkutella hetkeäkään vaan lähdin innolla tähän uuteen haasteeseen! Kaikki pisteet hienosta portaalista Heliannalle, musta ei varmaan olisi yrittäjäksi vaikka kyse olisikin rakkaasta intohimosta. Parasta kaikessa on musta se, että Kidejen bloggaajat tuntuu kaikki löytäneen oman paikkansa portaalin loppumisesta huolimatta ja kaikki myös tuntuu saaneen portaalilta paljon, olivat he sitten mukana muutaman kuukauden tai vuoden!

NYT SAA JOULU TULLA!

jouluvalmisteluja IMG7

jouluvalmisteluja IMG4 jouluvalmisteluja IMG6 jouluvalmisteluja IMG1  jouluvalmisteluja IMG10 jouluvalmisteluja IMG9 jouluvalmisteluja IMG8 jouluvalmisteluja IMG5

Jos mulla oli joulutunnelma vähän hakusessa, niin eipä ole myöskään näkynyt tässä talossa minkäänlaista stressiäkään! Viime jouluna väsäilin vielä yön pikkutunneillakin paperisia joulukoristeita ja tein kaikenlaisia karkkeja ja suklaita ite. Äitini on tässä viikon mittaan ehtinyt sanoa ehkä kymmeneen kertaan meikäläiselle että älä stressaa, ota rennosti äläkä laita mitään turhia. No worries, stressattu ei ole, kovin rennosti ei lapsiperheessä oteta varmaan ennen lasten kotoamuuttoa ja turhiakaan ei ole väsäilty. Joulun menu on maksalaatikkoa lukuun ottamatta kokonaan itse tehtyä, mutta ruoka on se yksi ja ainut juttu johon haluan jouluna panostaa vaikka mikä olisi. Tässä iässä ja elämänvaiheessa ei enää odota saavansa lahjoja, vaan tärkeintä on yhdessäolo, ja koko homma huipentuu iltapäivän ateriaan, jonka pitää ehdottomasti olla lähestulkoon överimitoissa. Kellä ei olisi tapana syödä liikaa ja silti mässäillä siihen päälle vielä suklaata pitkin päivää?!

Jouluperinteisiin meillä on jo pitkään kuulunut ne perinteiset aamupuurot, haudoilla vierailut ja sukulaisten luona käynnit. Yleensä aamupäivät aloitettiin mun vanhemmilla, syötiin iltapäivästä, käytiin mummolassa ja tultiin takaisin kotiin avaamaan lahjoja. Viime vuonna rikottiin peruskaavaa ja oltiinkin joulu täällä meillä kotona. Alkoi tuntua siltä että perheenä olisi kiva luoda omia perinteitä eikä juosta paikasta toiseen, Minean kanssa kun olisi ollut kiva käydä molemmissa mummoloissa. Onhan siinä oma hommansa kun laittaa kaikki ruoat itse sen sijaan että istuisi porukoitten valmiiseen joulupöytään, mutta lähes parin sadan kilometrin välimatkan takia on päätettävä ollaanko kotona vai sukulaiskierroksella. Viime vuonna saatiin molempien vanhemmat jouluksi meille ja tänä vuonna mun vanhemmat ja veli. Huomattavasti rauhallisempi joulumeininki meillä on tällä systeemillä, mutta toisaalta pääasia meille on kuitenkin Minea ja tytön jouluilo.

Nyt alkaa valmistelut huomista varten olla aika hyvällä mallilla, huomiselle jäi kuusen koristelu ja muutamien ruokien teko. Naapurin setä lupasi pukkikierroksellaan käydä meidänkin ovella heittämässä lahjakassin, sisälle asti tuskin tarvitsee tulla kun Minea jo tänään ilmoitti kovaan ääneen ettei tykkää joulupukista, vain pienistä tontuista. Meikäläinenkin alkaa virittäytyä vähitellen joulutunnelmaan herkuttelemalla ehkä maailman helpointa ja yhtä parhaista jouluherkuista rocky road -suklaata. Vielä huomenna tulen toivottamaan hyvät joulut, koittakaahan joulun jännitykseltä saada nukuttua 😉

LAHJATOIVEITA

Viime jouluna meillä kävi vähän hassusti joululahjojen suhteen, oltiin nimittäin ite ostettu parit lahjat Minealle, läheisille ja sukulaisille sanottiin joitain toiveita ja lopputuloksena Minea sai noin kolmisenkymmentä pakettia! Homma siis lähti täysin käsistä, ja lopulta jouduttiin säästämään osa paketeista vielä helmikuun synttäreillekin, kun tyttöraukka oli ensin aukonut kolmena päivänä peräkkäin lahjoja. En millään haluaisi opettaa lapsilleni sellaista yltäkylläisyyden kulttuuria, jossa jouluna, synttäreinä ja muuten vaan tavaraa pursuaa ovista ja ikkunoista eikä lahjoihin ja niiden antajiin kiinnitetä sen kummempaa huomiota. Ennemminkin jokainen lahja pitäisi avata rauhassa, leikkiä lelulla ja kiinnittää huomiota myös siihen, kuka lahjan antaja on. Jouluna tämä nyt joka tapauksessa vähän hämärtyy mutta kyllä se kymmenenkin pakettia on alle 3-vuotiaalle riittävä määrä. Parempi olisikin jos tavaraa saisi oikeaan tarpeeseen eikä vain antamisen ilosta..

lahjatoiveita IMG1

Kuvat: Levykauppa Äx, ToysRus, Seppälä

Toivottavasti viime vuodesta on opittu jotain, sillä mä olen ostanut Minealle vain kaksi lahjaa ja mieheni ei yhtäkään. Minea on itse sanonut toivovansa Robinin uutta levyä, poneja, ponilinnaa, prinsessamekkoa, uimapukua ja kylpytakkia. Silloin tällöin puheissa on myös pyörinyt Onneli ja Anneli -dvd ja kaverin luona huippuleluja tuntuu olevan kaikenlaiset keittiövälineet. Muovailuvahat on jo pitkään olleet kovassa huudossa ja niihin leikkeihin Minea monesti hakee välineitä meiän keittiöstä – siitä keksin ostaa Play Doh tarvikkeita vähän monipuolisempiin kokkailuleikkeihin. Näitä toiveita oon koittanut sukulaisille jakaa niin että kaikille olisi joku yksi mielekäs juttu hankittavana eikä lopputuloksena hukuttaisi tänä vuonna siihen lahjapaljouteen. Tottakai tiedän paketeista tulevan paljon myös kivoja ja tarpeellisia asioita, joita en tähän osannut listata, mutta noin periaatteessa näillä mennään. Plus että todellisuudessa Minealla on oikeastaan tosi vähän leluja eikä niitä osteta kuin jouluna ja synttärinä, ei meitä siis siinä suhteessa voi materialismista syyttää 😀

Onko teidän tytöillä samoja toiveita?

NEULEKERROKSIA

neuleasu IMG2

neuleasu IMG4 neuleasu IMG5  neuleasu IMG1Mahtavaa, huomenna meiän mini tulee kotiin vaikka kovasti mun äiti koittikin saada vielä edes yhden lisäpäivän! Mitä mä sitten olen saanut viikonloppuna aikaan? Vähän töitä, enemmänkin en mitään. Jouluruokien teko jääköön huomiselle ja tiistaille, lahjoja en ajatellut juurikaan hankkia ja siivouksen suhteen mennään tänä vuonna vähän laiskemman kautta. Kuusi onneksi saatiin olohuoneen nurkkaan (kiitos Mane ja Ilona!) ja heti aamusta koettiin huippuylläri, kun Minean australiankummit ilmestyi pimpottelemaan ovelle. Ei ollenkaan mikään turha viikonloppu siis, vaikka puolikkaan päivän kulutin niinkin tärkeään hommaan kuin viimevuotisen Marimekon kuusikossa-kankaan etsintään. Mihin ihmeeseen oon voinut jemmata sen?!

Aamupäivästä lähdin kaupungille kiertelemään ajatuksena ostaa muutamat joululahjat sukulaisille, mutta huomasinkin lopulta etsiskeleväni itelleni muutamia raskausaikaan sopivia vaatteita. Huutava tarve mulla oli ulkoilutakista ja samalla löysin kivan trikoomekonkin. Mekko siis lähti lopulta kassan kautta kotiin, instaseuraajat (@minishowblogi) tietää mistä puhun! Parin viime viikon aikana on ollut illanistujaisia ja pikkujouluja, joihin lähtiessä mulle on joka kerta tullut kunnon asukriisi. Tuntuu ettei kaapissa kohta ole enää mitään muuta kuin farkut ja neule, jotka näyttää hyviltä tän raskausmahan kanssa, mutta välillä olisi kiva pukeutua vähän vaihtelevammin. Nämä tän päivän asukuvat on niin sitä perusmua, neule tai tässä tapauksessa kaksi päällekkäin ja pipo pelastamaan bad hair day. Jotain piristystä kaipaisin, mielellään jotain sellaista missä raskausmaha oikeasti näyttää kivalta. En tiedä ootteko muut raskaana olevat samaa mieltä, mutta tosi harvat löysät vaatteet sopii ison mahan kanssa – ennemminkin ne vaan saa olon tuntumaan valasmaiselta. Mä taas en koskaan ole oikein viihtynyt tiukoissa vaatteissa ja arkena käytettynä välttelen niitä nyt raskaanakin. Joten ymmärrätte varmaan että vaihtoehdot on aika vähissä! Taidan viettää loppuillan googlaillen ja selaillen instaa josko sieltä löytyisi inspiraatiota tähän loppuraskauden pukeutumiseen, tiedä vaikka saisin jotain vähän siistimpääkin vedettyä päälleni kuin ylisuuret neuleet ja kortsupipot.

MISSÄ MUN JOULUTUNNELMA?

L-O-M-A, sitä tässä parhaillaan vietetään ja vielä seuraavat kaksi viikkoakin! Eikä senkään jälkeen ole kun vaivaiset kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, miten tää aika voikaan mennä niin nopeasti?! Vaikka kaiken järjen mukaan mulla pitäisi olla lomafiilikset ylimmillään, en millään pääse vielä lomamoodille kun viikonlopun aikana on tehtävä muutamia työjuttuja koneella ja kaiken lisäksi parin päivän ajan on vaivannut inhottava päänsärky, johon ei panadolit tunnu kunnolla tepsivän. Päänsärystä huolimatta eilen haettiin sitä lomatunnelmaa pienimuotoisilla pikkujouluilla, kiitokset vielä Piialle, Katjalle, Miialle, Tiialle, Jennalle, Hennalle ja Rillalle kyläilystä! Ihan järjettömiä herkkuja nuo naiset olivat loihtineet, onneksi meikäläinen on päässyt rääppimään niistä vielä tänäänkin!

kohti joulua IMG1 kohti joulua IMG3 kohti joulua IMG6 kohti joulua IMG4

Mun panostus tarjoomisten suhteen oli salaatti ja superhelppo kääretorttu. Tein perustorttupohjan ja väliin sekoittelin kuohukerman ja piparirahkan. Sekaan sopisi vielä piparimurut, mutta multa ei sattunut löytymään kaapista piparin piparia, ja hyvin maistui kääretorttu ihan tuollaisenaankin. Kiinnostava tuttavuus mulle oli Piian tekemä punajuuri-vuohenjuustoleipä, jonka resepti oli bongattu Pirkka-lehdestä – suosittelen testaamaan!

Vähän harmitti kutsua talo täyteen bloggaajia, kun meillä tuntuu kaikki jouluvalmistelut olevan täällä niin kesken, tai paremminkin kokonaan tekemättä. Töissä on ollut niin järjetön kiire, etten ole yhtään ehtinyt asennoitua siihen ajatuksseen että joulu ihan oikeasti on jo parin päivän päästä. Lähes kaikki koristeet odottaa vielä paikkaansa, kuusi on hommaamatta, pihalla ei ole yhtäkään jouluvaloa tai lyhtyä jne. Viime viikonloppuna jo meinasin reippaana tehdä laatikot pakkaseen kunnes muistin että blenderi meni edellisellä leipomiskerralla rikki. Eikun huomenna ostamaan uutta! Suoraan sanottuna tuntuu että joulu tulee tänä vuonna viikkoa liian aikaisin ja yleensä kun oon juurikin fiilistellyt sitä joulun odottelua niin nyt joudun kasaamaan kaikki odotukset aaton aikaan. Joulukortitkin tuli sitten lopulta lähetettyä vasta eilen, vaikka kuvat otin hyvissä ajoin. Joku varmaan ihmettelee miten ihmeessä voi olla näin saamaton, mutta uskokaa pois täällä on sata rautaa tulessa koko ajan, plus että välillä on osattava keskittyä leikkimään Mineankin kanssa vaikka tietää to-do-listan olevan täynnä tekemistä. Priorisoinnista on tullut ajatus numero ykkönen lapsensaannin jälkeen, tiedätte varmaan muutkin vanhemmat mistä puhun..

Lapsesta puheenollen, Minea lähti eilen mun porukoille Lahteen ja takaisin tyttö saadaan vasta maanantaina. Mulle nämä kolme päivää on hyvää siedätyshoitoa, vain kerran aiemmin oon ollut erossa Mineasta näin pitkään ja sekin oli äärettömän vaikeeta. Nytkin on jo päivän jälkeen tehnyt mieli lähteä hakemaan Minea kotiin, kun tuntuu niin oudolta olla kotona ilman tärkeintä perheenjäsentä. Pablokin aamulla tepasteli Minean huoneeseen herättelemään Mineaa ja tuli hölmistyneen näköisenä portaitten yläpäähän seisomaan kun sängyssä ei ollutkaan ketään. Sama tyhjä ja outo fiilis on mullakin. Varmana tää raskauskin saa tunteet pintaan ihan uudella tavalla, mutta ajatukset on pyörineet koko päivän ihan uusilla alueilla ja mietin jopa että olikohan ihan viisasta hankkia toinen lapsi, kun mä haluan rakastaa vaan tätä nykyistä. Huomenna kaikki varmasti taas näyttää jo valoisammalta, ja ennen kaikkea selkeämmältä. Kait tääkin kuuluu raskauteen, että kaikki on välillä vähän sekavaa eikä tiedä mitä asioista ajattelisi.

kohti joulua IMG5

kohti joulua IMG8 kohti joulua IMG7Uskon, että tähänkin kaikkeen tottuisi, jos sukulaisia asuisi samassa kaupungissa ja Minea olisi useammin hoidossa, mutta nkyisellään Minea viedään hoitoon vain silloin kun me molemmat ollaan oltu joissain juhlissa tai vastaavissa. Nyt suostuttiin päästämään tyttö vähän useammaksi yöksi ukkilaan ihan muuten vaan, koska mun vanhemmat on varmaan jo puolen vuoden ajan kyselleet milloin Minea voisi tulla kylään vähän pidemmäksi aikaa. Viikkoon en suostunut millään, mutta ajattelin että nyt on viimeinen mahdollisuus vähään aikaan kun vauvan synnyttyä tilanne on varmaan hyvä pitää suht tasaisena jonkin aikaa. Pitäähän tässä tilanteessa nähdä positiivisetkin puolet, kerrankin meillä on Nikon kanssa kahdenkeskistä aikaa olla vaan kotona ja hoitaa nämä viimeisetkin rästihommat pois jaloista. Ihanaa lauantaita teille! Me aletaan katsoa Sin City 2, en edes muista milloin viimeksi oltaisi vuokrattu joku leffa!!

PITIKÖ OTTAA KOIRA?

  pablo IMG2

Pablo ei viime postauksessa saanut yhtään palstatilaa, joten omistetaanpa ihan kokonainen postaus meiän 5-vuotiaalle ranskikselle! Mä oon koko lapsuuteni elänyt koirien kanssa, välillä on ollut yksi koira, välillä kaksi koiraa ja muitakin eläimiä kuten undulaatteja, kaksi marsua ja hamsteri. Ala-asteiässä erehdyin jopa ajattelemaan, että mun on ihan pakko saada kissa. Kinusin sitä vanhemmiltani niin kauan, että he lopulta varasivat meille valkoisen angorakissan, jota oli tarkoitus lähteä hakemaan Perhosta asti seuraavana päivänä. Illalla askarreltiin pahvilaatikosta kissanpennulle sänky, valittiin leluja ja valmistauduttiin tulevaan matkaan kuljetuskopalla ja uudella hihnalla, mutta koko yö meni valvomiseksi kun ajatukset pyöri vaan yhtä rataa: en mä tai meiän perhe olla mitään kissaihmisiä!

Loppujen lopuksi kissanhakureissu peruttiin heti aamulla, kun itkien valitin etten haluakaan mitään kissaa. Joo tiedän, kuulostaa vähän hemmotellulta lapselta joka muuttaa mieltään joka toinen päivä ja vanhemmat tekee niin kuin lapsi määrää, mutta ei asia ihan niinkään ollut. Vielä tänäkin päivänä mulla on tapana jahkailla pientenkin päätösten kanssa ikuisuus, yleensä viime kädessä tarvitsen vielä Nikon varmistuksen päätöksilleni ja siltikin voin vielä pohtia, tulikohan tehtyä järkevästi.

pablo IMG3

Vanhempieni viimeisimmän koiran, bullmastiffi Romeon, kuoltua 2008 syksyllä alettiin Nikon kanssa miettiä olisiko meistä hankkimaan oma koira. Aika moni tuntui epäilevän meiän päätöstä, mutta kesän 2009 lopulla silti haettiin Pablo hyvältä kasvattajalta Turusta. Mä aloitin Pablon kanssa tottelevaisuuskoulutuksen, jonka kakkoskurssin loppukokeessa Pablo sijoittui kaikkien ryhmien kolmanneksi taitavimmaksi – tuntuu aika uskomattomalta ajatella tätä nyt, kun katsoo tota meiän höntsäävää, yli-innokasta riehujaa. Jos koiralta toivoo äärimmäistä tottelevaisuutta ja ihmisen palvontaa, valitaan roduksi jotain ihan muuta kuin jääräpäinen, voimakastahtoinen ranskis, joka tekee ja tottelee vain silloin kun sitä huvittaa tai kun se näkee hyötyvänsä tilanteesta. Minean synnyttyä ehdotin koiria kouluttavalle työkaverilleni pientä Pablon koulutusleiriä, mutta vastaus oli naureskeleva vaihda ensin rotua.

Pablo sai aika pitkään nautiskella meillä ”ainoan lapsen asemasta” mutta synnäriltä tultuani huomasin ettei mulla ollutkaan enää samoja tunteita Pabloa kohtaan kuin ennen. Minea oli itkuinen, Pablon oli alkuun vaikea tottua äänekkääseen vauvaan ja jokainen lapsivieras oli niin kovin kiinnostava, että Pablon sain joka kerta lukita makuuhuoneeseen vierailujen ajaksi. Vähitellen koko koira alkoi lähinnä ärsyttää, kun kaiken muun stressin ja uuden elämäntilanteen keskellä Pablon kanssa sai taistella jokaisesta pienestäkin asiasta. Monta kertaa mietin, ja mietin vieläkin!, kuinka pajon helpompaa elämä oisikaan ilman koiraa, arki helpottuisi huimasti ja olisi yksi stressitekijä vähemmän.

pablo IMG1

On olemassa helppoja koiria ja sitten niitä vähän hankalampia, Pablo kuuluu varmaankin johonkin näiden välimaastoon. Suht nopeasti Pablo onneksi tottui Mineaan, järjetön vauvan nuoleminen, itkujen haukkuminen ja vauvaa sylissä pitävän päälle hyppiminen loppuivat vähitellen, mutta silti jäi monia asioita, jotka saa arjessa hermot kiristymään hetkessä. Pablo on edelleen vieraita kohtaan liian innokas ja joutuu monesti jäähyilemään, imurointia ei voi ajatellakaan ennen kuin koiran on lukinnut takapihalle, Pablo voi nuoleskella tassujaan tuntitolkulla joko hermostuneisuuttaan tai ihan vaan tylsyyttään ja sitä rataa.. Pieniä asioita, mutta uskomattoman ärsyttäviä kiireisissä tilanteissa joissa ei toivoisi mitään extrahässäkkää.

Nyt on alkanut mietityttämään, kuinka kaikki tulee taas muuttumaan toisen lapsen myötä. Minea ei ainakaan vielä suostu jäämään yksin sänkyynsä iltaisin nukkumaan, joten kohta meillä on kaksi nukutettavaa lasta plus ulkoilutettava koira. Voi jäädä oma aika iltaisin aika nolliin.. Koskaan ei siltikään ole tullut mieleen luopua Pablosta, enkä voi sanoa ymmärtäväni niitä pariskuntia, jotka ensin hankkivat koiran vauvan korvikkeeksi ja sitten pistävät koiran kiertoon kun kaikki ei enää olekaan niin helppoa lapsen tultua perheeseen. Kaikki on kuitenkin viime kädessä kiinni meistä omistajista – laiskuuttaan mekään ei olla enää jaksettu alkaa Pabloa kouluttamaan vanhoilla päivillään, vaikka koira varmasti vielä uusille tavoille oppisi. Pablosta on loppujen lopuksi tietenkin myös hurjasti iloa, etenkin Minealle joka silmät hehkuen odottaa ensimmäiseksi näkevänsä Pablon hoidosta tultuaan. Niin hyvin Pablokin on kuitenkin tilanteeseen sopeutunut, ettei välitä pätkääkään vaikka Minea makaisi päällä, vähän rutistelisi naamasta tai komentaisi. Perheenjäsen Pablo on siinä missä me muutkin.

Kertokaahan omia kokemuksianne te, joiden perheestä löytyy sekä koira että lapsia. Miksi se aina tuntuu menevän niin että ensin on koira, sitten lapset? Jos lapset tulee ensin, koira hankitaan vasta lasten ollessa sen verran vanhempia että hekin voivat osallistua koiranhoitoon. Ehkä sitä jo lapsen saatuaan ymmärtää, ettei kaikkeen siihen hässäkkään enää kaipaa mitään ylimääräistä, koira kun tuntuu olevan lähes kuin yksi lapsi lisää.

KETÄ ME OLLAAN?

 

blogiesittely IMG2

blogiesittely IMG6

Blogin muutto uuteen osoitteeseen on kuin uusi alku, jolloin kaikki alkaa taas puhtaalta pöydältä ja sitä toivoo tulevaisuudessa pystyvänsä antamaan enemmän kuin sata prosenttia. Tältä musta tuntuu just nyt, mä haluan olla kaiken sen luottamuksen ja arvostuksen veroinen, niin teille kun portaalillekin, ja uskonkin että bloggaaminen on laji jossa onneksi kehittyy koko ajan vähän kuin väkisinkin. Blogin tyyli on ja pysyy, siinä näkyy mun persoona ja meidän perhe sen verran kun itestä hyvältä tuntuu. Joskus kaverit naureskelee mun blogiminälle ja sanoo että todellisuudessa mä olen paljon suoraviivaisempi ja roisimpi, mikä varmaan on ihan tottakin vaikken tietoisesti blogissa karsi tyyliäni tai juttujani ylipäänsä. Mulle tärkeintä on täälläkin olla rehellinen oma itseni ja kirjoittaa asioista, jotka on tärkeitä meiän arjessa ihan oikeasti eikä vaan blogimaailmassa.

Alkutaipaleeni bloggaajana on jopa hieman nolo, ainakin niin amatöörimainen että moneen kertaan olen meinannut poistaa ensimmäiset kuukaudet blogihistoriastani kokonaan. Heti häistä seuraavalla viikolla saatiin mieheni kanssa tietää mun olevan raskaana, Minea syntyi kuukauden etuajassa helmikuussa 2012, ensimmäiset kuukaudet elettiin melkoisessa väsymyksen sumussa ja lopulta syksyllä päivien hieman helpottaessa sain idean blogin perustamisesta. Kaverillani oli blogi, jota itsekin hyvin satunnaisesti selailin – blogimaailma tuntui täysin vieraalta ja mielenkiinnottomalta vielä silloinkin kun otin oman blogger-tilin. En tiennyt mitään äitiysblogeista, tai blogeista ylipäänsä, ajattelin blogin perustamisen vain helpottavan Minean kuulumisten jakamista sukulaisille ja läheisille, jotka kaikki asuvat vähintään parin sadan kilometrin päässä. Kuvat räpsin kännykällä sen kummempia miettimättä. Vähitellen lukijoita alkoi kertyä edes jonkin verran ja arvatenkin kunnianhimo kasvoi sen myötä niin että kuvat oli otettava järkkärillä ja tekstiäkin piti kirjoittaa enemmän kuin pari sanaa. Missään vaiheessa en kuitenkaan kuvitellut jonain päivänä olevani tässä pisteessä että bloggaisin sivutyönäni ja olisin näin rakastunut tähän hommaan! Kuvissa ja uskoakseni myös tekstin kirjoittamisessa on päästy hurjasti eteenpäin ja elämääni on tullut blogin kautta mahtavia asioita kuten ihanat uudet ystävät ja valokuvaus.

blogiesittely IMG4  blogiesittely IMG8

Just nyt meidän kolmihenkisen perheen elämää mullistaa masussa kasvava pikkupoika, jonka laskettu aika on 2.3. Myönnän, että mua jännittää syntyykö meidän kakkonenkin etuajassa Minean tavoin, ja salaa stressaan muutamia muitakin asioita joista kirjoittelen vielä enemmän lähiviikkoina. Nikon kanssa ollaan jo alusta asti toivottu poikaa, ja käsittämättömästi ollaan saamassa mitä haluttiinkin – vielä kun poika syntyy terveenä ja kaikki menee synnytyksessäkin hyvin niin voin sanoa meidän olevan ehkä onnekkain perhe. Joitain toisten liiallinen onnellisuus ärsyttää, mutta mä olen optimisti ja toivon sen näkyvän myös blogissa siinä, ettei jokainen päivä ole mulle taistelua ja avautumista, vaan arjesta voi nauttia panostamalla pieniin kivoihin juttuihin. Mitä sitten jos meillä kuvataan viikonloppuisin aamupalatkin ja kotona on lähes aina siistiä? Niin mä tasapainotan kaikkea sitä epävarmuutta ja stressiä, jota jokaiseen päivään muuten kuuluu niin paljon.

 blogiesittely IMG9

En taaskaan osaa ajatella millaisen ensivaikutelman tällä tekstilläni teille annan, mutta toivon että kaikesta huolimatta tai juurikin siitä syystä palaatte blogin pariin tulevaisuudessakin. Jos porukkaan mukaan on ehtinyt jo uusiakin lukijoita, olisi kiva jos sanoisitte kommenttiboksissa moi tai kävisitte edelliseen postaukseen toivomassa postausaiheita. Mä sanon teille kaikille moi ja jatkan juttua niin kuin ennenkin – jutellen niitä näitä, joskus avautuen vähän enemmän ja ennen kaikkea eläen meiän perusarkea.

PIKAMOI JA SAA TOIVOA!

PIC1

Jee jee, täällä ollaan uudessa osoitteessa!! Vielä on muutamat säädöt kesken, mutta en malttanut olla tulematta sanomaan moikat kaikille! Koitettiin Minean kanssa tehdä jopa blogin ihkaensimmäistä videotervehdystä teille, mutta koko homma meni joka yrityksellä pieleen, kun joko mä unohdin mitä halusin sanoa tai Minean jutut meni pissakakkatasolle.. Se siitä ideasta tällä kertaa, joka tapauksessa halusin kertoa että oon niin innoissani kaikesta tästä uudesta, että voisin viettää seuraavat päivät ja viikot kuvaten blogia varten ja kirjoittaen uusia postauksia. Mieleni tekisi jakaa teille ihan kaikki mitä päähän milloinkin juolahtaa, ihan vaan kirjoittaa vaikka siitä kuinka kiva että ootte siellä tai miten ihanaa on se että perjantaina alkaa joululoma ja saan enemmän aikaa blogille. Uusi bannerikin on tekeillä, profiilikuva menee vaihtoon, mutta nyt jo voin sanoa että suorastaan rakastan tätä uutta ulkomuotoa, riittävän isoja kuvia ihan erityisesti. Iiiiik, sanoinko jo että mä oon superinnoissani?!!

Onko tänne ehtinyt löytää jo joku uusikin lukija? Huomenna tulen vielä kirjoittelemaan pidemmästi siitä kuka mä olen ja millaisista jutuista blogissa yleensä höpistään, mutta nyt teillä olisi mahdollisuus toivoa! Millaisia juttuja sä haluaisit jatkossa täältä löytää, mennäänkö täysin samalla linjalla vai olisiko jostain kiva lukea vähän enemmän tai vähemmän? Raskausjuttuja, asuja, Minean kuulumisia, arkipäiviä, parisuhdetta, ruokaa ja leivontaa, mielipiteitä, mitä vaan? Eikun toiveet kommenttiboksiin ja huomiseen!

1 12 13 14 15