RASKAUSVIIKKO 32+3

Viime viikolla mulla oli jälleen neuvolatsekkaus, ensin olin unohtaa koko jutun mutta yön pikkutunneilla mieleen tuli että lomaviikoillehan oli johonkin väliin varattuna neuvola-aikakin. Niin sitä vaan unohtaa kaikki velvollisuudet ja sovitut menot sillä hetkellä kun kalenterin heittää lomasäilöön, eikä huono juttu ollenkaan, sillä lomat otetaan lomina ja duunit on asia erikseen!

Käynnillä jälleen jutusteltiin peruskuulumisia ja otettiin mittoja. Alkaa jo tuntua huvittavalta kun mulla on kestovastauksena kaikkien kysymykseen ”miten oot voinut” sanoa, että loistavasti, ihan kuin normaalistikin. Saman vastauksen annoin neuvolassakin heti perään lisäten mitä nyt järkyttävää närästystä on taas ollut j-o-k-a päivä, supisteluja silloin tällöin ja jatkuvasti hengästyttää. Eikö olisi vaan parempi suoraan myöntää, ettei tässä ehkä ihan niitä parhaita vointeja eletä vaikkei mitään suurempaa valittamista olekaan?! Toisaalta on kuitenkin ihan normaalia ettei raskaana voi olla täysin samanlainen olo kuin ennen raskautta, joten sanoisin että mulla menee aika superhyvin – joillain kun raskausaika ihan oikeasti on tosi vaivainen ja sitä ei muuta kuin odota lapsen syntymää että olo paranisi. Siihen kaikkeen verrattuna närästykset yms ei oikein tunnu missään.

rv32 IMG1 rv32 IMG3

Painoa on tähän mennessä tullut jo +9,5 kg mikä tarkoittaa mun kohdalla uuden kymmenluvun ylittymistä. Mineasta olin 1,5kg isompi näillä viikoilla, mutta myös alkupaino oli useamman kilon enemmän, kun kroppa ehti turvota ehkäisyn poisjättämisen jälkeen parissa kuukaudessa muutaman kilon verran. Huomaan selvästi että paino on kertynyt muuallekin kuin mahaan, mutta onneksi niin maltillisesti ettei palautuminen huoleta ollenkaan, intoa urheiluunkin löytyy joten eiköhän kilot karise samaa tahtia kun on tulleetkin.. Toiveissa kylläkin olisi ettei tän vauvan kanssa joutuisi jumppaamaan ihan yhtä paljon ympäri kämppää kuin Minean, pudotetaan ne kilot mieluummin oikealla urheilulla.

Sykkeet, verenpaineet ja sokerit näytti kaikki normaalia, ainakaan täällä meilläpäin ei nykyään enää mittailla hemoglobiinia ellei olo sitten ole olennaisesti muuttunut viime kerrasta. Sf-mitta eli kohdunpohjankorkeus oli 26cm, alakäyrillä liikutaan ihan niin kuin Mineaakin odottaessa. Eikä maha tunnukaan mitenkään jättimäiseltä, vaikka kyykisteleminen ja kengännauhojen sitominen on jo aikoja sitten alkanut tuntua jokseenkin epämiellyttävältä. Neuvolan terkkari jo epäileväisenä vertaili käyriä toisiinsa, mutta totesi että sirolta tuntuu vauvakin käsituntumalla, joten kasvu on normaalia. En tiedä kuinka monella sisarukset on syntyneet suunnilleen samankokoisina, mutta tuskinpa mitkään kilon heitot kovin yleisiä on..?

Vauva (eli Veikko tai Möhis niin kuin Minea vauvaa kutsuu :D) oli terkkarin mukaan jo asettunut oikeaan asentoon pää alaspäin, ja siltä se kyllä on liikkeidenkin perusteella tuntunut kun tyyppi meinaa potkia itsensä ulos mun kylkiluiden läpi. Vilkkaimmat hetket on juurikin ne kun itse rauhoittuu, joten nukkumaanmenosta tuskin tulisi mitään ilman meikäläisen loistavia unenlahjoja. Alkaa muuten olla jo ihan perusjuttu se, että yöt joutuu nukkumaan tyyny jalkojen välissä – ilman sitä hyvän nukkuma-asennon löytäminen tuntuisi täydeltä mahdottomuudelta. Jotkut taitaa samaan tarkoitukseen hommata imetystyynyjä, mutta mulla se ei toiminut Minean kanssa imettäessä, joten jääköön tässä raskaudessa kokonaan hankkimatta. Miten menee teillä muilla raskaana olevilla? Millä viikoilla mennään ja mitkä on olot? Tiedän että ainakin jokunen odottava äiti löytyy sieltäkin puolelta, joten olisi kiva kuulla teidänkin kuulumiset!

SIMPPELI FAZERINA-KAKKU

kakku IMG4

Joku meni tekemään lupauksen, joka taisi mennä suunnilleen näin ei enää leipomista omaksi iloksi. Se lupaus piti niinkin kauan kuin sunnuntaihin asti, sillä keittiön pöydällä lojuva suklaakasa suorastaan huusi tekemään jotain hyvää. Saatiin aika monta pakettia suklaata joululahjaksi, ja vaikka ollaankin kovin ahkerina koitettu niitä tuhota, on jäljellä edelleenkin yksi täysi kulhollinen Fazerin herkkuja. Järkeilin (järkihän se tässä oli se joka päätti!) että leipomalla niistä pääsisi nopeammin eroon ja tein superhelpon juustokakun Fazerina-suklaista. Lopputulos oli sairaan hyvä kakku, jota tekisi mieli tehdä samantien lisää kun entiset on syöty. Ja tähänhän käy melkeinpä mitkä tahansa suklaat!

 

Fazerina-kakku

noin 100g Domino-keksejä

50g sulatettua voita

Murskaa keksit ja sekoita sulatettuun voihin. Painele 22cm irtopohjavuokaan. Alle voi laittaa leivinpaperin, jolloin kakun siirtäminen tarjoilualustalle sujuu helposti.

noin 20 Fazerina-suklaakonvehtia tai 200g suklaalevyä

3 dl kuohukermaa

1 pkt Philadelphia-tuorejuustoa

3 liivatelehteä

Sulata suklaa mikrossa. Vatkaa kerma, sekoita ensin tuorejuuston kanssa ja sitten hieman jäähtyneeseen suklaaseen. Kerma-tuorejuustoseosta kannattaa sekoittaa suklaan sekaan lusikallinen kerrallaan niin saa tasaisimman lopputuloksen. Liota liivatteet kylmässä vedessä pehmeäksi, keitä 3rkl vettä ja sekoita liivatteeseen. Sekoita liivate ohuena nauhana muuhun seokseen ja kaada pohjan päälle. Laita jähmettymään jääkaappiin, koristele halutessasi suklaalla ja vaahtokarkeilla.

PAKKASTA PAKOON

peukkula IMG9 peukkula IMG3 peukkula IMG8 peukkula IMG5   peukkula IMG10

peukkula IMG7

Kuulostaisi huomattavasti paremmalta, jos tää postaus kertoisi siitä kuinka lähdetään pakkasta pakoon johonkin lämpimään, mutta taitaa meiän perheen matkustelut tapahtua lähitulevaisuudessa vaan haaveilun tasolla. Yleisesti mä oon aika puistofriikki siinä mielessä että Minean kanssa ulkoillaan joka päivä, useimmiten kahteen kertaan, paitsi näinä päivinä kun mittari tänäänkin on näyttänyt -21c. Pukeutumiskysymyshän se ainoastaan on, mutta nyt kun vaihtoehdot takkien kanssa alkaa tällä mahalla olla vähissä niin ulkoilun sijaan otettiin Essin ja Milan kanssa äkkilähtö Peukkulaan. Hyvää energianpurkua lapsille ja terapeuttista juoruilua äiteille, todellinen win-win-tilanne

Peukkula on meille tuttu paikka, sillä siellä tuli hoitovapaalla rampattua melko useinkin silloin kun kelit ei ulkona houkuttaneet puistoiluun. Minea taisi olla jotain 8 kuukauden paikkeilla kun käytiin ekan kerran ja jo silloin tyttö sai paljon irti liukumäistä, potkumopoista, pallomerestä ja pomppulinnoista. Nykyään ehdottomia suosikkeja on tramppa, kioski ja prinsessahuone erilaisine mekkoineen – edellisellä kerralla taidettiin itse asiassa istua prinsssaleikeissä lähes koko aika ja siinä ehti tytön päällä vaihtua mekko jos toinenkin.. Peukkula on aika lailla niin kuin HopLopkin mutta huomattavasti kotoisampi ja pienemmässä mittakaavassa, siitä syystä myös enemmän mun mieleen – plus että Peukkulasaa pienempikin lapsi voi touhuta itekseen äitin istuessa kahvilla, kaikki on melkein näköetäisyydellä. Mila seikkaili Peukkulan touhuissa ekaa kertaa, mutta hyvin näytti hänkin viihtyvän. Loistava paikka sopia äititreffit jos perinteiset kahvilat kuulostaa lasten kanssa liian haastavilta! Onko paikka kaikille jyväskyläläisille tuttu jo ennestään?

P.S. Mulla on vaihteeksi pienet kuvakokeilut meneillään, joten älkää ihmetelkö jos kuvat on jatkossa vähän huonompilaatuisia! Vielä parin päivän jälkeen en aio kuitenkaan luovuttaa, vaan vielä testailen raw-kuvia, saapa nähdä kauan hermot kestää säätämistä..

SYNNYTYSPELKO

Joko synnytys pyörii mielessä, mitkä tunnelmat on tällä kertaa, jännittääkö? Viime viikolla terkkari kyseli neuvolassa olenko alkanut jo miettiä tulevaa synnytystä, varmaan tiedoissani jossakin näkyy että viime kerralla synnytystä tuli mietittyä vähän enemmänkin, ehkä vähän kohtuuttoman paljonkin. Vannoin jo pitkään ennen kuin lapsia tuli edes harkittua, että varmasti vaatisin sektion sitten kun lasten hankkimisen aika joskus olisi. En ollut tainnut koskaan edes kuulla yhtään synnytystarinaa, mutta olin vain varma etten haluaisi synnyttää vaikka lapsia haluaisinkin. Luonnollinen tapahtuma tuntui ajatuksissa niin kovin epäluonnolliselta ja mahdottomalta.

Raskaaksi tultua olin edelleen varma että haluan sektion, hinnalla millä hyvänsä. Olin kuullut, että sektio olisi kyllä mahdollista saada kunhan tarpeeksi vahvasti osaisi ilmaista pelkonsa, ja vaikken niin hysteerisesti asiaan suhtautunutkaan olin valmis vaikka pariin tekoitkuun jos se sitä vaatisi. Synnyttämisessä ei pelottanut se etten jaksaisi, että lapselle tapahtuisi jotain eikä sekään että se varmasti sattuisi enemmän kuin mikään muu – kauhein ajatus oli kaikki ne pysyvät vauriot, joita yllättävänkin monelle naiselle synnytyksessä tulee. En halunnut joutua korjausleikkauksiin tai viikkokausien palautumisrumbaan, halusin suunnitellun sektion päiväkirurgiassa, nopean palautumisen ja pienen, lähes huomaamattoman arven mahaani.

pelko IMG2

Kävin muutamia keskusteluja aiheesta neuvolassa, huomasin kuinka viikot vaan huomaamatta vierivät eteenpäin kunnes lopulta tajusin etten kehtaakaan ottaa sitä valittavan pelkurin roolia vieraan ihmisen edessä. Ennemminkin halusin yhtäkkiä näyttää että musta on tähän, vien homman loppuun asti vaikka en haluaisikaan. Raskausviikolla 35 pääsin niin sanotulle pelkopolikäynnille eli kävin sairaalassa ensin juttelemassa kätilön kanssa ja sen jälkeen synnytystapa-arviossa. Tässä vaiheessa olin antanut periksi jo sen verran, että pystyin harkitsemaan alateitse synnyttämistä mikäli lapsen kokoarvio olisi maksimissaan 3,5kg. Jättimäistä nelikiloista vauvaa en synnyttäisi, silloin saisi lääketiede hoitaa asian. Ennen pelkopolilla vierailua olin lukenut muutamia synnytysoppaita (niistä paras oli Hyvä syntymä), jotta osaisin paremmin ilmaista pelkoni ja tietäisin synnytyksestä enemmän. Kätilön kanssa keskusteltiin mm lääkkeellisen puuttumisen vaikutuksesta synnytykseen, imukuppisynnytyksistä, repeämistä ja kivunlievityksestä. Kätilö suhtautui jokaiseen kysymykseeni ja huolenaiheeseeni vakavasti, vastaili ammattitaitoisesti ja kirjasi ylös toiveitani. Synnytystapa- ja kokoarvion tehnyt vanhempi mieslääkäri taas ei ottanut pelkojani tosissaan, naureskeli vain kuinka hysteerisiä nykyaikana naiset ovat ja totesi, että jokainen nainen on luotu synnyttämään alateitse. Niinpä niin tervemenoa kokeilemaan itse, mietin silloin.

Se mikä asian mun kohdallani lopulta ratkaisi oli kun lääkäri totesi lapsen olevan sillä hetkellä noin 2,7kg ja paikkojen olevan jo sen verran valmiina synnytykseen, ettei vauva tulisi hänen arvionsa mukaan olemaan mahassa laskettuun aikaan asti. Viikoilla 35 en edes tajunnut pelätä mitä kaikkea ennenaikaisuus voisi lapselle vielä tässäkin vaiheessa aiheuttaa, vaan iloitsin siitä ettei homma ainakaan jatkuisi yliajalle kiloja kasvatellen. Lopulta Minea syntyi alateitse viikolla 36+2.

Nyt jälkikäteen mietittynä koko pelko tuntuu jopa naiivilta ja nololta, mutta toisaalta tunne oli silloin niin vahva ettei sitä voinut järjellä perustella poiskaan mielestä. Ja sattuuhan sitä kaikenlaista synnytyksissä, onneksi ei vaan minulle ekalla kerralla eikä toivottavasti nyt toisellakaan. Tällä hetkellä fiilikset on aika erilaiset kuin silloin kolme vuotta sitten. Synnytys ei pelota, luotan siihen että toisella kerralla se on vähintään samanlaista tai helpompaa, ja enemmän mietin sitä kuinka elämä tulee sujumaan kahden lapsen kanssa. Iso osa pelkoani johtui varmasti myös synnytyksen hallitsemattomuudesta, mikä ei kaltaiselleni luonteelle, joka haluaa itse päästä vaikuttamaan mahdollisimman moneen, ole ehkä se helpoin paikka. Koskaan kun ei tiedä miten synnytys etenee, kauan se kestää, onko tiedossa vielä pahempia kipuja tai millaiset arvet se jättää – jos näihin tietäisi etukäteen vastauksen, voisin hyvin synnyttää vaikka ilman kivunlievitystä, tärkeintä että tietäisi mitä on vielä edessäpäin. Miten te olette kokeneet synnytyksen raskausaikana? Voiko sitä olla jännittämättä ollenkaan vai kuuluuko pelko jossain määrin jokaisen synnyttäjän ajatuksiin, toisilla vaan vahvempana? Entä löytyykö sieltä ketään joka on läpikäynyt sektion pelkonsa vuoksi?

TAMPEREEN KADUILLA

 villakangastakki IMG4villakangastakki IMG3takki // SheInside (saatu blogin kautta)

neule & housut // H&M

huivi // Vila

kengät // Impuls

laukku // Mulberry

villakangastakki IMG6 villakangastakki IMG1

Se olisi huomenna pakollinen paluu arkeen edessä, tosin vain kolmeksi viikoksi ennen kun jo alkaa äitiysloma. Töissä on muutenkin tiedossa huomattavasti rennommat viikot kuin syksyllä, jolloin oli päiviä joina ei edes lounastaukoa ehtinyt pitää. Vielä vikallakin viikolla ennen joululomaa istahdin lounaalle vaikka piti olla jossain ihan muualla, ja vastauksena pomon kysyvään katseeseen sanoin, että nyt oli pakko tulla syömään tai en yksinkertaisesti jaksa loppupäivän paikasta toiseen juoksemista. Onneksi nyt helpottaa, en nimittäin edes halua ajatella miten jatkuva kiireen ja riittämättömyyden tunne vaikuttaa mahassa mun fiiliksissä mukana elävään vauvaan..

Kiireestä rennompiin tunnelmiin ja vielä takaisin Tampereen kaduille. Tuli otettua asukuvat veljen kerrostalon kulmilla, nautiskelin niin näistä vanhoista näteistä talojen julkisivuista joita Jyväskylästä saa etsimällä etsiä kaiken sen 70- ja 80-lukulaisen laatikkomaisuuden seasta. Tampere viehättää muutenkin meitä ihan superpaljon, ja viime vuonna katselin huvikseni työpaikkoja ja myynnissä olevia taloja Tampereen seudulta, sitä kun ei koskaan tiedä vaikka joskus vielä asuttaisi siellä päin. Pientä turhautumista Jyväskylään on viime aikoina ollut havaittavissa, kun haluttaisi kovasti alkaa rakentamaan muttei sopivia tontteja (tai tontteja yleensäkään) oikein ole tarjolla. Yksi kiva jo löydettiin noin vuosi sitten, kaikki piti olla kauppaa vaille selvää mutta yksityinen myyjä tekikin niin sanotusti reilut ja myi tontin rakennuttajalle. Tulevana keväänä on kaupungilta tulossa uusi omakotitaloalue myyntiin ja siinä meidänkin kaikki toivo on – jos nyt ei tärppää, aletaan varmasti harkita muitakin kaupunkeja ihan tosissaan.

Asusta vielä sen verran että sain SheInsidelta mahtavan takin, joka oversize-mallinsa ansiosta mahtuu näilläkin raskausviikoilla vielä helposti kiinni. Syksyllä jo haaveilin vastaavasta laatikkomaisesta harmaasta takista, mutta nyt kevättä kohti tykkään ehdottomasti enemmän tästä beigeen taittavasta, aavistuksen jopa persikkaisesta väristä joka on kivaa vaihtelua muuten niin musta-harmaa-valkoinen-linjaani. Parasta takissa on että se on melkein kuin heittäisi päällensä superlämpimän neuletakin, rento ja helppo yhdistää mihin tahansa asuun. Energistä viikkoa kaikille, onko siellä muita töihin palaavia lomailijoita?

PIKAREISSU TAMPEREELLE

 tampereella IMG3 tampereella IMG2 tampereella IMG1 tampereella IMG4

Eilinen oli kaiken kaikkiaan huippupäivä! Ensin aamu alkoi tiedolla että mun hyvälle ystävälle syntyi aamuyöstä kolmas lapsi, mun tuleva kummipoikamuru <3 Ehdittiin jo vaihtaa kuulumiset ja synnytyskertomukset puhelimessa, ja jotenkin omakin tuleva synnytys konkretisoitui ihan eri tavalla ja tajusin että se on oikeasti jo ihan kohta. Muisteltiin Nikon kanssa sitä kuinka Mineaa odottaessa otettiin superrennosti kaikkien hankintojen suhteen, ja niinhän siinä lopulta kuitenkin kävi että Niko pyöri paniikissa ympäri Prismaa ostamassa 50 senttisiä vauvanvaatteita, pyyhettä, vaippoja jne sillä aikaa kun mä valmistauduin vauvan kanssa osastolla kotiinlähtöön. Jospa kakkoskierroksella osattaisi varautua vähän paremmin?! Sain muuten myös inspiraation alkaa luonnostella Minean synnytyskertomusta, sitä siis tiedossa ensi viikolla.

Meillä ei ollut tiedossa mitään ihmeempää viikonlopulle joten keksittiin ihan yllättäen lähteä Tampereelle mun veljen luokse. Aamupäivästä eilen ajeltiin mestoille, katsastettiin Ideapark pikaisesti, käytiin syömässä, tehtiin Stokka-kierros ja löhöttiin loppuilta kämpillä. Samantien auton ovesta ulos astuttua Minea veti komeasti mahalleen kuralätäkköön, eikun apteekkiin hakemaan laastareita verisiin polviin, Hennesistä uudet leggarit ja homma jatkui entiseen tapaan. Huh mitä menoa tää välillä tuntuu olevan! Ihme että viime kädessä aina selvitään ehjin nahoin.

Pari-kolmetuntinen shoppailukierros alkoi meikäläisessä tuntua iltapäivästä niin että huomasin ekat raskausturvotukset sormissa odotellessani smoothieta Hesen jonossa. Jalatkin oli sen verran poikki että voisi hyvinkin olla mun viimeisiä kaupunkijuoksuja ennen synnytystä.. Saatiin onneksi muutamia pakollisia vauvahankintojakin tehtyä, kuten toppahaalari, potkiksia ja housuja. Voisin niistäkin laittaa vielä kuvia blogiin, kun parista jutusta oon aika innoissani! Nyt tuntuu rehellisesti sanottuna katujyrän alle jääneeltä, sillä yö tuli nukuttua huonommin kuin aikoihin. Matkasänkyä ei ollut mukana joten meiän koko perheen yöpaikkana toimi mun veljen 180cm sänky eikä se todellakaan tuntunut riittävän kun keskellä riehui ympäri sänkyä pyörivä 2vee. Miten te perhepetiläiset yleensäkään nukutte?? Mä heräsin yön aikana jonkun sata kertaa, joko Minean jalka naamalla tai ite tippumisvaarassa sängyn reunalla. Never again!

 

LUPAUKSIA

Nyt kehiin ne pakolliset uuden vuoden lupaukset, pakkohan sitä jollain on taas huijata itsensä uskomaan että kaikki pahat tavat unohtuu vuodenvaihtumisen myötä. Jos sitä elämäntaparemonttia ei ole koko vuoden aikana saanut aikaan, niin tuskinpa yhden yön kääntyminen aamuksi asiaa muuttaa – mutta yritettävä on! Mitäs te olette lupailleet, vai onnistuitteko mua paremmin välttämään itsensä huijaamisen kokonaan tänä vuonna?

ulkoilua IMG3  ulkoilua IMG1

No aloitetaan siitä elämäntaparemontista. Tiedän olevani herkuttelija pahimmasta päästä, syön niin paljon makeaa päivittäin että kaiken logiikan mukaan mittani voisi olla kaksinkertaiset, plus että nyt parin viikon sisään kuvioihin on astunut uusi pahe nimeltä limppari. Keväällä ennen raskautta lenkkeilin aktiivisesti, kävin jopa juoksemassa kympin ja melkein haaveilin puolimaratonistakin, kunnes kuvioihin astui raskauspahoinvointi. Siihen jäi juoksut, kävelykin alka näillä liitoskivuilla tuntua ylitsepääsemättömältä. Liikuntaakin tulee kuitenkin normaalisti harrastettua jonkun verran, ja tässä parin kuukauden aikana olen jo ehtinyt kaihoisasti haaveilla siitä kuinka haluan taas raskauden jälkeen aloittaa lenkkeilyn mahdollisimman pian ja tavoitteena olisi päästä takaisin normaalipainoon ensi syksyyn mennessä. Fiksua olisi samalla kiinnittää huomiota herkuttelun määrään, ja niin aionkin – ei herkkuja kuuden jälkeen illalla, ei omaksi huviksi leipomista ja väsymyksen hoitoon ennemmin pieni ulkoreippailu kuin suklaalevy. Siinäpä vasta tavoitetta kerrakseen, hah!

ulkoilua IMG4

Toiseksi mun on ihan pakko oppia paremmaksi ajankäyttäjäksi. Vaikka kohta alkaakin äitiysloma eikä töiden aikataulut enää sanele päivärytmiä entisellä tavalla, niin voin kuvitella että kahden lapsen kanssa liikkeellelähtö on hidasta kuin mikä. Minealle ulkovaatteiden pukeminen on aina yhtä hässäkkää, tyttö juoksentelee pitkin kämppää äitiä karkuun ja alkaa keksiä ties mitä tekosyitä ettei vaan tarttisi ite pukea ja yhtäkkiä jokaikisestä lelusta tulee elämääkin kiinnostavampi. Tähän kun lisätään vielä vauva, talvipakkaset ja helposti hermonsa menettävä, väsynyt äiti niin lähtöä saa varmasti alkaa valmistella vähintään puolta tuntia ennen itse h-hetkeä. Ja voin vannoa ettei tätä äitiä nähdä vauvan synnyttyä seuraavaan puoleen vuoteen minkäänlaisissa meikeissä. Tai edes hiukset harjattuina.. Saavutus lienee tulee olemaan jo se jos vaatteet saa päälleen oikeinpäin.

ulkoilua IMG2

Uhkarohkeasti päätin vielä luvata kolmannenkin asian, nimittäin sen että koitan pitää hermoni paremmin ja ennemmin olla hiljaa kuin ärähtää. Välillä tuntuu vaikealta muistaa (etenkin kovassa kiireessä) että Minean pitää antaa tehdä ja kokeilla asioita mahdollisimman paljon itse, siitäkin huolimatta että silloin yleensä sattuu ja tapahtuu. Leipoessa se tarkoittaa mulle extrasiivoamista, pukemisessa vaatekasan viikkaamista lattioilta ja vaatteiden vaihtamista useampaan kertaan, maidon lasiin kaatamisessa maitoläikkiä joka puolella ja hampaiden pesussa puoli tuubillista hammastahnaa pöydällä. Mutta siltikin, nää on tärkeitä juttuja Minealle enkä mä voi kieltää sitä oppimisen iloa toiselta vain siksi että haluaisin päästä helpommalla. Tarvitaan siis ainoastaan uudet hermot, uusi asennoituminen ja uusi seesteisempi minä – check, check ja check!

VUODEN PARHAAT 2014

Vuotta 2014 on helppo muistella, sillä meille se on ollut täynnä onnellisia tapahtumia, hyvää mieltä, ihania ystäviä, iloisia uutisia, positiivista mieltä ja sitä itseään, onnea. Vaikka kaikkiin vuosiin mahtuu myös omat vastoinkäymisensä niin viime kädessä jokainen vuosi tuntuu loppumetreillään kuitenkin onnistuneelta, ja hyvä niin. Mä en voisi olla onnellisempi tästä meidän pienestä perheestä, joten veikkaisin että ensi vuodesta tulee vieläkin parempi, toivottavasti tähänastisen elämäni paras. Welcome 2015!!

  uusivuosi IMG1

uusivuosi IMG2

uusivuosi IMG3

Vuonna 2014

opin huomaamaan kuinka itsenäinen ja äärettömän hauska pieni tyttö meillä on.

blogini muutti kahteen kertaan, ensin vuoden vaihteessa Kide-blogeihin ja nyt joulukuussa Mamalifeen.

en vieläkään oppinut priorisoimaan tai hallitsemaan aikaani niin etten olisi jatkuvasti pari minuuttia myöhässä.

aloin potea vauvakuumetta, tulin raskaaksi ja vietin kesän parhaat kelit oksentaen päivittäin.

innostuin täysillä valokuvauksesta ja päätin että joskus vielä suoritan valokuvaajan tutkinnon.

löysin selkeän oman juttuni bloggaajana ja rakastuin hommaan enemmän kuin koskaan.

sain ihanan uuden ystäväjoukon joka tulee varmasti ensi vuonna olemaan entistäkin tärkeämpi vauva-arkea eläessä.

oivalsin itsestäni uusia puolia, hyviä ja huonoja, joihin haluan ensi vuonna kiinnittää huomiota.

menetin hermoni useammin kuin koskaan aiemmin.

kävin Pariisissa.

suunnittelin useimmat päivistäni sen mukaan, mikä olisi Minealle mieluista puuhaa.

täytin 30, mutten juhlinut vanhenemistani ollenkaan.

en stressannut juuri mistään sen pahemmin, vaan luotin siihen että kaikki aina järjestyy.

paiskin läpi kiireisimmän työsyksyn ikinä, siltikään vapaa-ajastani tinkimättä.

uudistin koko olohuoneen ja lastenhuoneen sisustuksen.

sain ihastella kuinka valtavan määrän uusia taitoja Minea oppi, potkupyöräilystä uimarenkaalla uimiseen ja englanninkielisten laulujen ja lorujen hoilaamiseen.

kutsuin ystäviä kylään vähintään kerran viikossa.

Paljon hyvää on mahtunut tähän vuoteen, muutamia isompia asioita mutta enimmäkseen pieniä juttuja joista on saanut sitäkin enemmän iloa. Haluan vielä sanoa, että myös te olette tärkeitä, jokainen kommentti sekä hiljainen lukija merkitsee mulle ja blogilleni paljon – nähdään myös ensi vuonna! Kiitos että olette olleet mukana, ja parasta vuotta 2015 kaikille teille ihanille <3 <3 !!

PIKKUTYTÖN ALEASU

  kidsfashion IMG4

kidsfashion IMG3

pipo, huivi, takki ja leggarit // H&M

kengät // DinSko

kidsfashion IMG2kidsfashion IMG1

kidsfashion IMG5

Uusi vuosi mielessä päätin eilen etten halua synnyttää mitään överikokoista sokerilasta ja ajattelin poistaa kaiken extrasokerin elämästäni. Hyvin alkoi heti tää aamu, aamupalan jälkeen kaivoin paniikissa pakkasesta banaani-nutellakakkua ja siinä sitä jäistä könttiä veitsellä sahatessani mietin kuinka ylpeä sitä voi aikuinen nainen taas itsestään olla. Tuttu juttu mulle, sitä saa mielestään loistavan idean mutta yhtä loistavalta tuntuu päätöksen unohtaminen tiukan paikan tullen 😀

Aamusta lähdettiin Minean kanssa kaupungille katsomaan olisiko ketjuliikkeissä jo hyvät alet päällä, jotta saisin täydennettyä vauvan vaatekaappia. Eikös ne söpöimmät edulliset lastenvaatteet löydy Hennesistä, Lindexiltä tai KappAhlista? Shoppailusaldo jäi tällä erää kuitenkin aika köyhäksi ja kotiin lähdettiin vain parin paidan kanssa. Keskityttiin ehkä enemmänkin fiilistelyyn, syömiseen ja ihmettelyyn.. Pakko muuten vinkata että Arnoldsista löytyy ihan loistavat toastit muutamalla eurolla, mun suosikkina veggie jonka täytteenä on aurinkokuivattu tomaatti, feta, pesto ja artisokka. Minea sai naapuripöydästä pienet naurut lauleskellessaan kovaan ääneen Robinia: ”mä en haluu kantaa sitä pippelii!”. Joku se vaan haluaa ymmärtää sanat tahallaan väärin, vaikka varmaan sata kertaa ollaan korjattu että kyllä siinä tittelistä lauletaan..

Alet alkoi joissain kaupoissa jo ennen joulua ja silloin bongasin Minealle kivan tekoturkistakin, pipon ja lähes joka päivä käytössä olleen tuubihuivin. Kengät tyttö valitsi eilen ihan ite Lahden reissulla, kun tajusi että nehän on ihan samanlaiset kuin äitilläkin, sovituksen jälkeen niitä ei enää suostuttukaan riisumaan jalasta edes maksamisen ajaksi. Hyvin muuten kävisi tää asu melkein sellaisenaan äiteillekin, vai mitä sanotte? Meillä on huomenna edessä ainakin toinen ostoskierros lähimarketin liikkeisiin, parien rakettien räjäyttely ja limpparien poksauttelu. Miten teillä otetaan uusi vuosi vastaan?

VIIHDYKETTÄ AUTOMATKOILLE

Takaisin kotona ollaan! Parissa päivässä tuli istuttua autossa niin monta kilometriä etten halua edes ajatella. Nyt sitä vielä pystyy, tästä kuukausi eteenpäin niin ei varmaan enää tarvitse haaveilla jättimahan kanssa minkäänlaisista automaratooneista..

Nykyään sitä ei muuten tule edes ajateltua millaista helvettiä meillä kaikki automatkat oli vielä pari vuotta sitten. Minea ei viihtynyt autossa alle vuoden ikäisenä ollenkaan ja matkat oli pakko koittaa sijoittaa päiväuniaikaan. Sehän tarkoitti sitä että kahden erillisen pätkän ajaminen saman päivän aikana oli mahdottomuus tällä systeemillä, tai sitten toisella näistä matkoista saatiin nauttia hermojakiristävästä huutokonsertista. Naksuilla ja rusinoilla saatiin ostettua aina muutama minuutti hiljaisuutta kerrallaan, kunnes suunnilleen vuoden iästä eteenpäin Minea alkoi tajuamaan leluista, kirjoista ja muista viihdykkeistä enemmän ja niilläkin päästiin kilometrejä eteenpäin. Paitsi että meillä Niko ajaa melkeinpä kaikki automatkat ja mä olen lapsuudessa kärsinyt autopahoinvoinnista. Vielä nykyäänkään ei tarvitse haaveilla lukevansa kirjaa tai tekevänsä muutakaaan kovin hyödyllistä – myöskään Minean viihdyttäminen takapenkillä ei ollut se helpoin tehtävä kun parin minuutin välein oli taas tuijotettava edessä avautuvaa tietä. Voitte siis varmaan kuvitella, ettei meiän perheessä harrastettu kovinkaan monia hupimatkoja ihan vaan moikkaamaan kavereita tai sukulaisia..tai jos harrastettiin niin perille päästyä meillä molemmilla vanhemmilla oli todennäköisesti hermot jo niin kireällä että tekohymyn ylläpitäminen vaati suorastaan uuvuttavaa ajatustyötä.

 autossa IMG1autossa IMG2 autossa IMG3

image

Aika erilaisissa tunnelmissa meillä onneksi nykyään ajetaan. Eilinen kotiinpaluu sujui yhdellä pysähdyksellä, joulupukilta saadulla eläinkirjalla, Netflixin Halinalleilla ja kerran läpi kunnellulla Robinin 16-levyllä. Lyhyemmillä matkoilla autossa yleensä pauhaa Robin, melkein ärsyttävyyteen asti sillä lähes vuosi putkeen on kuunneltu yhtä ja samaa cd:tä, ja voin sanoa että biisit alkaa meikäläiselläkin olla hyvin hallussa. Pitkillä matkoilla ehdoton pelastus on ollut padi ja Netflix. Youtuben videoista ei koskaan oikein tiedä mitä saa, kun taas Netflixissä voi halutessaan luoda lapselle oman profiilin, jonka sisältö on rajattu. Minean ykkösohjelmat tällä hetkellä on Halinallet ja Barbit, joita tuijottaen puolentoista tunnin ajomatka sujuu uskomattoman leppoisasti! Löytyy meiltä äitini kannettava dvd-soitinkin, mutta sen kanssa saisi olla kanniskelemassa mukanaan leffoja, plus että akku kestää varmaan alle puolet siitä mitä padissa.

Nyt sitten jännityksellä odotellaan millainen tapaus paljastuu tästä meidän kakkosvauvasta. Viime kerran kauhukokemukset mielessä ollaan jo ennakkoon kateltu uutta autoa sillä ajatuksella, että kahden lastenistuimen väliin olisi hyvä mahtua vielä yksi aikuinen. Kertokaahan tekin kokemuksianne, miten matkat vauvan kanssa on sujuneet ja onko kakkonen ollut yhtä helppo tai hankala.

MAKKARANKUORIMEKKO

Vaikka rakastankin joulua ja tunnustaudun kunnon joulufiilistelijäksi, on mun heti joulun jälkeen päästävä kaikesta tonttu- ja pukkikrääsästä eroon, vietävä kuusi pihalle ja orientoiduttava jo kevättä kohti. Sama juttu joulupostausten kanssa, en enää jaksa lukea niitä muiden blogeista enkä innostu itekään kirjoittamaan joulujuttuja kun mielessä kolkuttelee ihanat aurinkoiset kelit ja kodin sisustaminen kevääseen. No okei, ehkä vähän alennusmyynnitkin jotka tuntuu taas jo alkaneen täydellä teholla ennen kun vuosikaan on ehtinyt vaihtua.

mekko IMG3 mekko IMG4 takki ja kengät // Mango

mekko // BikBok

mekko IMG2

Mainitsin aiemmin instaan (@minishowblogi) kuvaamastani mekosta, joka oli siinä mielessä loistolöytö että se näyttää siedettävältä sekä näin raskaana että raskauden jälkeenkin. Voi olla että synnytyksen jälkeen menee muutama kuukausi ennen kun kroppa on sellaisissa mitoissa taas että voisi tätä makkarankuorta pitää, mutta seuraavat viikot aion ainakin viihtyä mekossa mahdollisimman usein. Laatikkomaiset ja väljät mekot vaan korostavat mahan kokoa mutta tällainen slimmimpi malli voi raskaana toimia yllättävänkin hyvin, kunhan muistaa hyvän ryhdin (unohtuu mulla liian usein). Mutta mitä tykkäätte mekosta, hot or not?

ROAD TRIPILLÄ

Jyväskylä – Mäntsälä – Lahti – Porvoo – Lahti – Jyväskylä. Eilen alkoi meiän porukan etelän reissu ystäviä ja sukulaisia kierrellen, tarkoitus olisi taas kyläillä niin monessa paikassa kun kolmessa päivässä ehtii. Ei vaan tule ihan joka kuussa käytyä Lahdessa mummoloissa ja sitten kun harvoin tulee, tuntuu kyläpaikkoja olevan jonoksi asti ja yhtäkkiä huomaa että viimeksi on jotain ystävää nähnyt melkein vuosi sitten.

Road trippi aloitettiin kurvaamalla heti ekana Mäntsälään mun ala-asteystäväni Sarekan Suomen kotiin. Sareka asuu pääasiassa miehensä kanssa Kanadassa joten sanomattakin on selvää, että meiän tapaamiset on nykyään tosi harvassa! Onneksi on whattsapp jossa kuulumisia tulee vaihdeltua edes silloin tällöin niin pysyy kartalla mitä toistemme elämiin milloinkin kuuluu. Sareka oli kutsunut luokseen kolmisenkymmentä läheistään rekiajelulle, iltaa istumaan ja juoruilemaan – ihan käsittämätön järkkäilijätyyppi, jolle perusillanistujaiset on aina jotain tätä luokkaa! Sare oli ite aamulla väsäillyt koko porukalle kalakeitot, joulutortut ja paketitikin oli jokaiselle pukki vielä jemmannut, mä en suorastaan kestä tuon naisen vieraanvaraisuutta ja tapaa jolla huomioida läheisiään.

hevostalleilla IMG5 hevostalleilla IMG6 hevostalleilla IMG7 hevostalleilla IMG8 hevostalleilla IMG9 hevostalleilla IMG11 hevostalleilla IMG2 hevostalleilla IMG12 hevostalleilla IMG10 hevostalleilla IMG3 hevostalleilla IMG1

Minean paketista tuli lasten kamera ja arvatkaa mitä meikäläinen sai? Selfie stickin, hahah onko mulla instassa muka niin paljon omakuvia että tuntuu että olisi tarvetta moiselle tikulle!?! Minealle lahja ainakin osu ja uppos, koska ekan tunnin aikana kuvia oli otettu jo noin sata-kaks ja tänään aamulla on räpsiminen jatkunut ihan yhtä innokkaana – selkeesti äitinsä tyttö, koko ajan kamera kädessä :D! Kameralla voi ottaa muistiin noin tuhat kuvaa, niitä voi editoida ja kuvat saa piuhalla siirrettyä koneelle katseltavaksi ja teetettäväksi. Mietin jo miten me ei ite tätä keksitty, koska kamerahan on ihan paras lahja tuolle tytölle, joka lähes päivittäin seurailee mun kuvaustouhuja ja vähän väliä kyselee saako ottaa seuraavaksi pari kuvaa. Ylpeenä Minea jo totesikin eilen pariin kertaan että tää on sit mun ikioma kamera ja mä saan päättää mitä tällä kuvataan ja kuka tällä saa kuvata.

Seuraava yö vietetään täällä ”maalla” Nikon porukoilla täyshoidossa Nikon veljen perhe seurana. Joulu ja lomathan on sukulaisaikaa parhaimmillaan, eikö? Kerrankin on aikaa vaan olla, pulkkailla, pelata ja saunoa. Mun illan projektina on ollut 1000 palan palapeli, niin sairaan koukuttavaa hommaa etten varmana mene nukkumaan ennen kun on valmista! Mitä kuuluu teiän viikonloppuun?

JÄLKITUNNELMIA JOULUSTA JA KIDEISTÄ

jouluaatto IMG4 jouluaatto IMG6 jouluaatto IMG3 jouluaatto IMG8 jouluaatto IMG2 jouluaatto IMG5 jouluaatto IMG9 jouluaatto IMG1

Joulu yhdistettynä tähän raskauteen on saanut mun pääni pehmenemään niin totaalisesti että tekisi mieli huudella rakkautta kaduilla vastaantulijoille. Vaikka Minea on noin kerran tunnissa koetellut jonkun meistä hermoja, ei mulla ole pokka vielä pettänyt oikeastaan kertaakaan vaan ajatukset pyörii jossain ihmeen hattaraisissa tunnelmissa. Eilen hymyilin itekseni nukkumaan mennessä ja mietin kaikkea maan ja taivaan väliltä tyyliin miten eityisen hyvin meillä asiat on ja kuinka kaikkein eniten rakastan normiarkea. Oli pakko vielä käydä pussailemassa nukkuvaa Mineaa, katsoa parit videopätkät tytön touhuista puhelimelta, voivotella ajan kulua ja melkein jopa kirjoitin postauksen siitä, kuinka aion vaikka väkisin muistuttaa itelleni joskus puolen vuoden päästä kun elämä varmasti tuntuu kahden lapsen kanssa rankalta, että hei muistatko ne yön onnen fiilikset, jotka olisi mut saaneet lupaamaan mitä vaan jos olisi mahdollista pitää nämä tän hetken onnelliset päivät ikuisesti! Huomaatteko nyt? Jotkut hormonit täällä taas on vauhdissa!

Täytyy nyt vielä tässä perheonnessani todeta, että sanokaa mitä sanotte mutta lapsen myötä se elämä saa tarkoituksensa. Tiedän kyllä ettei kaikilla ole samaa mahdollisuutta haluamaansa jouluun, perheeseen tai yhdessäoloon ja siksi mä haluankin olla onnellinen omasta elämästäni. En tiedä, miltä joulukaan musta enää tuntuisi tässä iässä ellei se kaikki hössötys, joulupukkikulissit ja lahjashowt konkretisoituisi kattoessani Minean onnen kiljahduksia. Tai sitten mun vaan on vaikea nähdä tilannetta enää toisin kun omaa elämäähän tässä eletään ja erityisen ihanaa sellaista.

Toinen asia mikä väkisinkin hyppäsi takaisin ajatuksiin on oman blogini muutto tänne Mamalifeen ja Kide-blogien lopettamisuutinen. Muuttaessani en voinut vielä valottaa Kidejen tilannetta sen enempää, mutta halusin kuitenkin vielä nyt sanoa sen että blogini muutto olisi ollut edessä jossain vaiheessa anyway. Lopettamisilmoitus oli mulle oiva sysäys eteenpäin tehdä jotain sellaista mikä oli pienen aikaa hautunut mielessä. Kesän lopulla sain tarjouksen toisenlaisesta diilistä, mutta silloin en ollut vielä valmis jättämään hyvää blogikotia – nyt lopettamista ei taas tarvinnut surkutella hetkeäkään vaan lähdin innolla tähän uuteen haasteeseen! Kaikki pisteet hienosta portaalista Heliannalle, musta ei varmaan olisi yrittäjäksi vaikka kyse olisikin rakkaasta intohimosta. Parasta kaikessa on musta se, että Kidejen bloggaajat tuntuu kaikki löytäneen oman paikkansa portaalin loppumisesta huolimatta ja kaikki myös tuntuu saaneen portaalilta paljon, olivat he sitten mukana muutaman kuukauden tai vuoden!

NYT SAA JOULU TULLA!

jouluvalmisteluja IMG7

jouluvalmisteluja IMG4 jouluvalmisteluja IMG6 jouluvalmisteluja IMG1  jouluvalmisteluja IMG10 jouluvalmisteluja IMG9 jouluvalmisteluja IMG8 jouluvalmisteluja IMG5

Jos mulla oli joulutunnelma vähän hakusessa, niin eipä ole myöskään näkynyt tässä talossa minkäänlaista stressiäkään! Viime jouluna väsäilin vielä yön pikkutunneillakin paperisia joulukoristeita ja tein kaikenlaisia karkkeja ja suklaita ite. Äitini on tässä viikon mittaan ehtinyt sanoa ehkä kymmeneen kertaan meikäläiselle että älä stressaa, ota rennosti äläkä laita mitään turhia. No worries, stressattu ei ole, kovin rennosti ei lapsiperheessä oteta varmaan ennen lasten kotoamuuttoa ja turhiakaan ei ole väsäilty. Joulun menu on maksalaatikkoa lukuun ottamatta kokonaan itse tehtyä, mutta ruoka on se yksi ja ainut juttu johon haluan jouluna panostaa vaikka mikä olisi. Tässä iässä ja elämänvaiheessa ei enää odota saavansa lahjoja, vaan tärkeintä on yhdessäolo, ja koko homma huipentuu iltapäivän ateriaan, jonka pitää ehdottomasti olla lähestulkoon överimitoissa. Kellä ei olisi tapana syödä liikaa ja silti mässäillä siihen päälle vielä suklaata pitkin päivää?!

Jouluperinteisiin meillä on jo pitkään kuulunut ne perinteiset aamupuurot, haudoilla vierailut ja sukulaisten luona käynnit. Yleensä aamupäivät aloitettiin mun vanhemmilla, syötiin iltapäivästä, käytiin mummolassa ja tultiin takaisin kotiin avaamaan lahjoja. Viime vuonna rikottiin peruskaavaa ja oltiinkin joulu täällä meillä kotona. Alkoi tuntua siltä että perheenä olisi kiva luoda omia perinteitä eikä juosta paikasta toiseen, Minean kanssa kun olisi ollut kiva käydä molemmissa mummoloissa. Onhan siinä oma hommansa kun laittaa kaikki ruoat itse sen sijaan että istuisi porukoitten valmiiseen joulupöytään, mutta lähes parin sadan kilometrin välimatkan takia on päätettävä ollaanko kotona vai sukulaiskierroksella. Viime vuonna saatiin molempien vanhemmat jouluksi meille ja tänä vuonna mun vanhemmat ja veli. Huomattavasti rauhallisempi joulumeininki meillä on tällä systeemillä, mutta toisaalta pääasia meille on kuitenkin Minea ja tytön jouluilo.

Nyt alkaa valmistelut huomista varten olla aika hyvällä mallilla, huomiselle jäi kuusen koristelu ja muutamien ruokien teko. Naapurin setä lupasi pukkikierroksellaan käydä meidänkin ovella heittämässä lahjakassin, sisälle asti tuskin tarvitsee tulla kun Minea jo tänään ilmoitti kovaan ääneen ettei tykkää joulupukista, vain pienistä tontuista. Meikäläinenkin alkaa virittäytyä vähitellen joulutunnelmaan herkuttelemalla ehkä maailman helpointa ja yhtä parhaista jouluherkuista rocky road -suklaata. Vielä huomenna tulen toivottamaan hyvät joulut, koittakaahan joulun jännitykseltä saada nukuttua 😉

LAHJATOIVEITA

Viime jouluna meillä kävi vähän hassusti joululahjojen suhteen, oltiin nimittäin ite ostettu parit lahjat Minealle, läheisille ja sukulaisille sanottiin joitain toiveita ja lopputuloksena Minea sai noin kolmisenkymmentä pakettia! Homma siis lähti täysin käsistä, ja lopulta jouduttiin säästämään osa paketeista vielä helmikuun synttäreillekin, kun tyttöraukka oli ensin aukonut kolmena päivänä peräkkäin lahjoja. En millään haluaisi opettaa lapsilleni sellaista yltäkylläisyyden kulttuuria, jossa jouluna, synttäreinä ja muuten vaan tavaraa pursuaa ovista ja ikkunoista eikä lahjoihin ja niiden antajiin kiinnitetä sen kummempaa huomiota. Ennemminkin jokainen lahja pitäisi avata rauhassa, leikkiä lelulla ja kiinnittää huomiota myös siihen, kuka lahjan antaja on. Jouluna tämä nyt joka tapauksessa vähän hämärtyy mutta kyllä se kymmenenkin pakettia on alle 3-vuotiaalle riittävä määrä. Parempi olisikin jos tavaraa saisi oikeaan tarpeeseen eikä vain antamisen ilosta..

lahjatoiveita IMG1

Kuvat: Levykauppa Äx, ToysRus, Seppälä

Toivottavasti viime vuodesta on opittu jotain, sillä mä olen ostanut Minealle vain kaksi lahjaa ja mieheni ei yhtäkään. Minea on itse sanonut toivovansa Robinin uutta levyä, poneja, ponilinnaa, prinsessamekkoa, uimapukua ja kylpytakkia. Silloin tällöin puheissa on myös pyörinyt Onneli ja Anneli -dvd ja kaverin luona huippuleluja tuntuu olevan kaikenlaiset keittiövälineet. Muovailuvahat on jo pitkään olleet kovassa huudossa ja niihin leikkeihin Minea monesti hakee välineitä meiän keittiöstä – siitä keksin ostaa Play Doh tarvikkeita vähän monipuolisempiin kokkailuleikkeihin. Näitä toiveita oon koittanut sukulaisille jakaa niin että kaikille olisi joku yksi mielekäs juttu hankittavana eikä lopputuloksena hukuttaisi tänä vuonna siihen lahjapaljouteen. Tottakai tiedän paketeista tulevan paljon myös kivoja ja tarpeellisia asioita, joita en tähän osannut listata, mutta noin periaatteessa näillä mennään. Plus että todellisuudessa Minealla on oikeastaan tosi vähän leluja eikä niitä osteta kuin jouluna ja synttärinä, ei meitä siis siinä suhteessa voi materialismista syyttää 😀

Onko teidän tytöillä samoja toiveita?

NEULEKERROKSIA

neuleasu IMG2

neuleasu IMG4 neuleasu IMG5  neuleasu IMG1Mahtavaa, huomenna meiän mini tulee kotiin vaikka kovasti mun äiti koittikin saada vielä edes yhden lisäpäivän! Mitä mä sitten olen saanut viikonloppuna aikaan? Vähän töitä, enemmänkin en mitään. Jouluruokien teko jääköön huomiselle ja tiistaille, lahjoja en ajatellut juurikaan hankkia ja siivouksen suhteen mennään tänä vuonna vähän laiskemman kautta. Kuusi onneksi saatiin olohuoneen nurkkaan (kiitos Mane ja Ilona!) ja heti aamusta koettiin huippuylläri, kun Minean australiankummit ilmestyi pimpottelemaan ovelle. Ei ollenkaan mikään turha viikonloppu siis, vaikka puolikkaan päivän kulutin niinkin tärkeään hommaan kuin viimevuotisen Marimekon kuusikossa-kankaan etsintään. Mihin ihmeeseen oon voinut jemmata sen?!

Aamupäivästä lähdin kaupungille kiertelemään ajatuksena ostaa muutamat joululahjat sukulaisille, mutta huomasinkin lopulta etsiskeleväni itelleni muutamia raskausaikaan sopivia vaatteita. Huutava tarve mulla oli ulkoilutakista ja samalla löysin kivan trikoomekonkin. Mekko siis lähti lopulta kassan kautta kotiin, instaseuraajat (@minishowblogi) tietää mistä puhun! Parin viime viikon aikana on ollut illanistujaisia ja pikkujouluja, joihin lähtiessä mulle on joka kerta tullut kunnon asukriisi. Tuntuu ettei kaapissa kohta ole enää mitään muuta kuin farkut ja neule, jotka näyttää hyviltä tän raskausmahan kanssa, mutta välillä olisi kiva pukeutua vähän vaihtelevammin. Nämä tän päivän asukuvat on niin sitä perusmua, neule tai tässä tapauksessa kaksi päällekkäin ja pipo pelastamaan bad hair day. Jotain piristystä kaipaisin, mielellään jotain sellaista missä raskausmaha oikeasti näyttää kivalta. En tiedä ootteko muut raskaana olevat samaa mieltä, mutta tosi harvat löysät vaatteet sopii ison mahan kanssa – ennemminkin ne vaan saa olon tuntumaan valasmaiselta. Mä taas en koskaan ole oikein viihtynyt tiukoissa vaatteissa ja arkena käytettynä välttelen niitä nyt raskaanakin. Joten ymmärrätte varmaan että vaihtoehdot on aika vähissä! Taidan viettää loppuillan googlaillen ja selaillen instaa josko sieltä löytyisi inspiraatiota tähän loppuraskauden pukeutumiseen, tiedä vaikka saisin jotain vähän siistimpääkin vedettyä päälleni kuin ylisuuret neuleet ja kortsupipot.

MISSÄ MUN JOULUTUNNELMA?

L-O-M-A, sitä tässä parhaillaan vietetään ja vielä seuraavat kaksi viikkoakin! Eikä senkään jälkeen ole kun vaivaiset kolme viikkoa ennen äitiysloman alkua, miten tää aika voikaan mennä niin nopeasti?! Vaikka kaiken järjen mukaan mulla pitäisi olla lomafiilikset ylimmillään, en millään pääse vielä lomamoodille kun viikonlopun aikana on tehtävä muutamia työjuttuja koneella ja kaiken lisäksi parin päivän ajan on vaivannut inhottava päänsärky, johon ei panadolit tunnu kunnolla tepsivän. Päänsärystä huolimatta eilen haettiin sitä lomatunnelmaa pienimuotoisilla pikkujouluilla, kiitokset vielä Piialle, Katjalle, Miialle, Tiialle, Jennalle, Hennalle ja Rillalle kyläilystä! Ihan järjettömiä herkkuja nuo naiset olivat loihtineet, onneksi meikäläinen on päässyt rääppimään niistä vielä tänäänkin!

kohti joulua IMG1 kohti joulua IMG3 kohti joulua IMG6 kohti joulua IMG4

Mun panostus tarjoomisten suhteen oli salaatti ja superhelppo kääretorttu. Tein perustorttupohjan ja väliin sekoittelin kuohukerman ja piparirahkan. Sekaan sopisi vielä piparimurut, mutta multa ei sattunut löytymään kaapista piparin piparia, ja hyvin maistui kääretorttu ihan tuollaisenaankin. Kiinnostava tuttavuus mulle oli Piian tekemä punajuuri-vuohenjuustoleipä, jonka resepti oli bongattu Pirkka-lehdestä – suosittelen testaamaan!

Vähän harmitti kutsua talo täyteen bloggaajia, kun meillä tuntuu kaikki jouluvalmistelut olevan täällä niin kesken, tai paremminkin kokonaan tekemättä. Töissä on ollut niin järjetön kiire, etten ole yhtään ehtinyt asennoitua siihen ajatuksseen että joulu ihan oikeasti on jo parin päivän päästä. Lähes kaikki koristeet odottaa vielä paikkaansa, kuusi on hommaamatta, pihalla ei ole yhtäkään jouluvaloa tai lyhtyä jne. Viime viikonloppuna jo meinasin reippaana tehdä laatikot pakkaseen kunnes muistin että blenderi meni edellisellä leipomiskerralla rikki. Eikun huomenna ostamaan uutta! Suoraan sanottuna tuntuu että joulu tulee tänä vuonna viikkoa liian aikaisin ja yleensä kun oon juurikin fiilistellyt sitä joulun odottelua niin nyt joudun kasaamaan kaikki odotukset aaton aikaan. Joulukortitkin tuli sitten lopulta lähetettyä vasta eilen, vaikka kuvat otin hyvissä ajoin. Joku varmaan ihmettelee miten ihmeessä voi olla näin saamaton, mutta uskokaa pois täällä on sata rautaa tulessa koko ajan, plus että välillä on osattava keskittyä leikkimään Mineankin kanssa vaikka tietää to-do-listan olevan täynnä tekemistä. Priorisoinnista on tullut ajatus numero ykkönen lapsensaannin jälkeen, tiedätte varmaan muutkin vanhemmat mistä puhun..

Lapsesta puheenollen, Minea lähti eilen mun porukoille Lahteen ja takaisin tyttö saadaan vasta maanantaina. Mulle nämä kolme päivää on hyvää siedätyshoitoa, vain kerran aiemmin oon ollut erossa Mineasta näin pitkään ja sekin oli äärettömän vaikeeta. Nytkin on jo päivän jälkeen tehnyt mieli lähteä hakemaan Minea kotiin, kun tuntuu niin oudolta olla kotona ilman tärkeintä perheenjäsentä. Pablokin aamulla tepasteli Minean huoneeseen herättelemään Mineaa ja tuli hölmistyneen näköisenä portaitten yläpäähän seisomaan kun sängyssä ei ollutkaan ketään. Sama tyhjä ja outo fiilis on mullakin. Varmana tää raskauskin saa tunteet pintaan ihan uudella tavalla, mutta ajatukset on pyörineet koko päivän ihan uusilla alueilla ja mietin jopa että olikohan ihan viisasta hankkia toinen lapsi, kun mä haluan rakastaa vaan tätä nykyistä. Huomenna kaikki varmasti taas näyttää jo valoisammalta, ja ennen kaikkea selkeämmältä. Kait tääkin kuuluu raskauteen, että kaikki on välillä vähän sekavaa eikä tiedä mitä asioista ajattelisi.

kohti joulua IMG5

kohti joulua IMG8 kohti joulua IMG7Uskon, että tähänkin kaikkeen tottuisi, jos sukulaisia asuisi samassa kaupungissa ja Minea olisi useammin hoidossa, mutta nkyisellään Minea viedään hoitoon vain silloin kun me molemmat ollaan oltu joissain juhlissa tai vastaavissa. Nyt suostuttiin päästämään tyttö vähän useammaksi yöksi ukkilaan ihan muuten vaan, koska mun vanhemmat on varmaan jo puolen vuoden ajan kyselleet milloin Minea voisi tulla kylään vähän pidemmäksi aikaa. Viikkoon en suostunut millään, mutta ajattelin että nyt on viimeinen mahdollisuus vähään aikaan kun vauvan synnyttyä tilanne on varmaan hyvä pitää suht tasaisena jonkin aikaa. Pitäähän tässä tilanteessa nähdä positiivisetkin puolet, kerrankin meillä on Nikon kanssa kahdenkeskistä aikaa olla vaan kotona ja hoitaa nämä viimeisetkin rästihommat pois jaloista. Ihanaa lauantaita teille! Me aletaan katsoa Sin City 2, en edes muista milloin viimeksi oltaisi vuokrattu joku leffa!!

PITIKÖ OTTAA KOIRA?

  pablo IMG2

Pablo ei viime postauksessa saanut yhtään palstatilaa, joten omistetaanpa ihan kokonainen postaus meiän 5-vuotiaalle ranskikselle! Mä oon koko lapsuuteni elänyt koirien kanssa, välillä on ollut yksi koira, välillä kaksi koiraa ja muitakin eläimiä kuten undulaatteja, kaksi marsua ja hamsteri. Ala-asteiässä erehdyin jopa ajattelemaan, että mun on ihan pakko saada kissa. Kinusin sitä vanhemmiltani niin kauan, että he lopulta varasivat meille valkoisen angorakissan, jota oli tarkoitus lähteä hakemaan Perhosta asti seuraavana päivänä. Illalla askarreltiin pahvilaatikosta kissanpennulle sänky, valittiin leluja ja valmistauduttiin tulevaan matkaan kuljetuskopalla ja uudella hihnalla, mutta koko yö meni valvomiseksi kun ajatukset pyöri vaan yhtä rataa: en mä tai meiän perhe olla mitään kissaihmisiä!

Loppujen lopuksi kissanhakureissu peruttiin heti aamulla, kun itkien valitin etten haluakaan mitään kissaa. Joo tiedän, kuulostaa vähän hemmotellulta lapselta joka muuttaa mieltään joka toinen päivä ja vanhemmat tekee niin kuin lapsi määrää, mutta ei asia ihan niinkään ollut. Vielä tänäkin päivänä mulla on tapana jahkailla pientenkin päätösten kanssa ikuisuus, yleensä viime kädessä tarvitsen vielä Nikon varmistuksen päätöksilleni ja siltikin voin vielä pohtia, tulikohan tehtyä järkevästi.

pablo IMG3

Vanhempieni viimeisimmän koiran, bullmastiffi Romeon, kuoltua 2008 syksyllä alettiin Nikon kanssa miettiä olisiko meistä hankkimaan oma koira. Aika moni tuntui epäilevän meiän päätöstä, mutta kesän 2009 lopulla silti haettiin Pablo hyvältä kasvattajalta Turusta. Mä aloitin Pablon kanssa tottelevaisuuskoulutuksen, jonka kakkoskurssin loppukokeessa Pablo sijoittui kaikkien ryhmien kolmanneksi taitavimmaksi – tuntuu aika uskomattomalta ajatella tätä nyt, kun katsoo tota meiän höntsäävää, yli-innokasta riehujaa. Jos koiralta toivoo äärimmäistä tottelevaisuutta ja ihmisen palvontaa, valitaan roduksi jotain ihan muuta kuin jääräpäinen, voimakastahtoinen ranskis, joka tekee ja tottelee vain silloin kun sitä huvittaa tai kun se näkee hyötyvänsä tilanteesta. Minean synnyttyä ehdotin koiria kouluttavalle työkaverilleni pientä Pablon koulutusleiriä, mutta vastaus oli naureskeleva vaihda ensin rotua.

Pablo sai aika pitkään nautiskella meillä ”ainoan lapsen asemasta” mutta synnäriltä tultuani huomasin ettei mulla ollutkaan enää samoja tunteita Pabloa kohtaan kuin ennen. Minea oli itkuinen, Pablon oli alkuun vaikea tottua äänekkääseen vauvaan ja jokainen lapsivieras oli niin kovin kiinnostava, että Pablon sain joka kerta lukita makuuhuoneeseen vierailujen ajaksi. Vähitellen koko koira alkoi lähinnä ärsyttää, kun kaiken muun stressin ja uuden elämäntilanteen keskellä Pablon kanssa sai taistella jokaisesta pienestäkin asiasta. Monta kertaa mietin, ja mietin vieläkin!, kuinka pajon helpompaa elämä oisikaan ilman koiraa, arki helpottuisi huimasti ja olisi yksi stressitekijä vähemmän.

pablo IMG1

On olemassa helppoja koiria ja sitten niitä vähän hankalampia, Pablo kuuluu varmaankin johonkin näiden välimaastoon. Suht nopeasti Pablo onneksi tottui Mineaan, järjetön vauvan nuoleminen, itkujen haukkuminen ja vauvaa sylissä pitävän päälle hyppiminen loppuivat vähitellen, mutta silti jäi monia asioita, jotka saa arjessa hermot kiristymään hetkessä. Pablo on edelleen vieraita kohtaan liian innokas ja joutuu monesti jäähyilemään, imurointia ei voi ajatellakaan ennen kuin koiran on lukinnut takapihalle, Pablo voi nuoleskella tassujaan tuntitolkulla joko hermostuneisuuttaan tai ihan vaan tylsyyttään ja sitä rataa.. Pieniä asioita, mutta uskomattoman ärsyttäviä kiireisissä tilanteissa joissa ei toivoisi mitään extrahässäkkää.

Nyt on alkanut mietityttämään, kuinka kaikki tulee taas muuttumaan toisen lapsen myötä. Minea ei ainakaan vielä suostu jäämään yksin sänkyynsä iltaisin nukkumaan, joten kohta meillä on kaksi nukutettavaa lasta plus ulkoilutettava koira. Voi jäädä oma aika iltaisin aika nolliin.. Koskaan ei siltikään ole tullut mieleen luopua Pablosta, enkä voi sanoa ymmärtäväni niitä pariskuntia, jotka ensin hankkivat koiran vauvan korvikkeeksi ja sitten pistävät koiran kiertoon kun kaikki ei enää olekaan niin helppoa lapsen tultua perheeseen. Kaikki on kuitenkin viime kädessä kiinni meistä omistajista – laiskuuttaan mekään ei olla enää jaksettu alkaa Pabloa kouluttamaan vanhoilla päivillään, vaikka koira varmasti vielä uusille tavoille oppisi. Pablosta on loppujen lopuksi tietenkin myös hurjasti iloa, etenkin Minealle joka silmät hehkuen odottaa ensimmäiseksi näkevänsä Pablon hoidosta tultuaan. Niin hyvin Pablokin on kuitenkin tilanteeseen sopeutunut, ettei välitä pätkääkään vaikka Minea makaisi päällä, vähän rutistelisi naamasta tai komentaisi. Perheenjäsen Pablo on siinä missä me muutkin.

Kertokaahan omia kokemuksianne te, joiden perheestä löytyy sekä koira että lapsia. Miksi se aina tuntuu menevän niin että ensin on koira, sitten lapset? Jos lapset tulee ensin, koira hankitaan vasta lasten ollessa sen verran vanhempia että hekin voivat osallistua koiranhoitoon. Ehkä sitä jo lapsen saatuaan ymmärtää, ettei kaikkeen siihen hässäkkään enää kaipaa mitään ylimääräistä, koira kun tuntuu olevan lähes kuin yksi lapsi lisää.

KETÄ ME OLLAAN?

 

blogiesittely IMG2

blogiesittely IMG6

Blogin muutto uuteen osoitteeseen on kuin uusi alku, jolloin kaikki alkaa taas puhtaalta pöydältä ja sitä toivoo tulevaisuudessa pystyvänsä antamaan enemmän kuin sata prosenttia. Tältä musta tuntuu just nyt, mä haluan olla kaiken sen luottamuksen ja arvostuksen veroinen, niin teille kun portaalillekin, ja uskonkin että bloggaaminen on laji jossa onneksi kehittyy koko ajan vähän kuin väkisinkin. Blogin tyyli on ja pysyy, siinä näkyy mun persoona ja meidän perhe sen verran kun itestä hyvältä tuntuu. Joskus kaverit naureskelee mun blogiminälle ja sanoo että todellisuudessa mä olen paljon suoraviivaisempi ja roisimpi, mikä varmaan on ihan tottakin vaikken tietoisesti blogissa karsi tyyliäni tai juttujani ylipäänsä. Mulle tärkeintä on täälläkin olla rehellinen oma itseni ja kirjoittaa asioista, jotka on tärkeitä meiän arjessa ihan oikeasti eikä vaan blogimaailmassa.

Alkutaipaleeni bloggaajana on jopa hieman nolo, ainakin niin amatöörimainen että moneen kertaan olen meinannut poistaa ensimmäiset kuukaudet blogihistoriastani kokonaan. Heti häistä seuraavalla viikolla saatiin mieheni kanssa tietää mun olevan raskaana, Minea syntyi kuukauden etuajassa helmikuussa 2012, ensimmäiset kuukaudet elettiin melkoisessa väsymyksen sumussa ja lopulta syksyllä päivien hieman helpottaessa sain idean blogin perustamisesta. Kaverillani oli blogi, jota itsekin hyvin satunnaisesti selailin – blogimaailma tuntui täysin vieraalta ja mielenkiinnottomalta vielä silloinkin kun otin oman blogger-tilin. En tiennyt mitään äitiysblogeista, tai blogeista ylipäänsä, ajattelin blogin perustamisen vain helpottavan Minean kuulumisten jakamista sukulaisille ja läheisille, jotka kaikki asuvat vähintään parin sadan kilometrin päässä. Kuvat räpsin kännykällä sen kummempia miettimättä. Vähitellen lukijoita alkoi kertyä edes jonkin verran ja arvatenkin kunnianhimo kasvoi sen myötä niin että kuvat oli otettava järkkärillä ja tekstiäkin piti kirjoittaa enemmän kuin pari sanaa. Missään vaiheessa en kuitenkaan kuvitellut jonain päivänä olevani tässä pisteessä että bloggaisin sivutyönäni ja olisin näin rakastunut tähän hommaan! Kuvissa ja uskoakseni myös tekstin kirjoittamisessa on päästy hurjasti eteenpäin ja elämääni on tullut blogin kautta mahtavia asioita kuten ihanat uudet ystävät ja valokuvaus.

blogiesittely IMG4  blogiesittely IMG8

Just nyt meidän kolmihenkisen perheen elämää mullistaa masussa kasvava pikkupoika, jonka laskettu aika on 2.3. Myönnän, että mua jännittää syntyykö meidän kakkonenkin etuajassa Minean tavoin, ja salaa stressaan muutamia muitakin asioita joista kirjoittelen vielä enemmän lähiviikkoina. Nikon kanssa ollaan jo alusta asti toivottu poikaa, ja käsittämättömästi ollaan saamassa mitä haluttiinkin – vielä kun poika syntyy terveenä ja kaikki menee synnytyksessäkin hyvin niin voin sanoa meidän olevan ehkä onnekkain perhe. Joitain toisten liiallinen onnellisuus ärsyttää, mutta mä olen optimisti ja toivon sen näkyvän myös blogissa siinä, ettei jokainen päivä ole mulle taistelua ja avautumista, vaan arjesta voi nauttia panostamalla pieniin kivoihin juttuihin. Mitä sitten jos meillä kuvataan viikonloppuisin aamupalatkin ja kotona on lähes aina siistiä? Niin mä tasapainotan kaikkea sitä epävarmuutta ja stressiä, jota jokaiseen päivään muuten kuuluu niin paljon.

 blogiesittely IMG9

En taaskaan osaa ajatella millaisen ensivaikutelman tällä tekstilläni teille annan, mutta toivon että kaikesta huolimatta tai juurikin siitä syystä palaatte blogin pariin tulevaisuudessakin. Jos porukkaan mukaan on ehtinyt jo uusiakin lukijoita, olisi kiva jos sanoisitte kommenttiboksissa moi tai kävisitte edelliseen postaukseen toivomassa postausaiheita. Mä sanon teille kaikille moi ja jatkan juttua niin kuin ennenkin – jutellen niitä näitä, joskus avautuen vähän enemmän ja ennen kaikkea eläen meiän perusarkea.

PIKAMOI JA SAA TOIVOA!

PIC1

Jee jee, täällä ollaan uudessa osoitteessa!! Vielä on muutamat säädöt kesken, mutta en malttanut olla tulematta sanomaan moikat kaikille! Koitettiin Minean kanssa tehdä jopa blogin ihkaensimmäistä videotervehdystä teille, mutta koko homma meni joka yrityksellä pieleen, kun joko mä unohdin mitä halusin sanoa tai Minean jutut meni pissakakkatasolle.. Se siitä ideasta tällä kertaa, joka tapauksessa halusin kertoa että oon niin innoissani kaikesta tästä uudesta, että voisin viettää seuraavat päivät ja viikot kuvaten blogia varten ja kirjoittaen uusia postauksia. Mieleni tekisi jakaa teille ihan kaikki mitä päähän milloinkin juolahtaa, ihan vaan kirjoittaa vaikka siitä kuinka kiva että ootte siellä tai miten ihanaa on se että perjantaina alkaa joululoma ja saan enemmän aikaa blogille. Uusi bannerikin on tekeillä, profiilikuva menee vaihtoon, mutta nyt jo voin sanoa että suorastaan rakastan tätä uutta ulkomuotoa, riittävän isoja kuvia ihan erityisesti. Iiiiik, sanoinko jo että mä oon superinnoissani?!!

Onko tänne ehtinyt löytää jo joku uusikin lukija? Huomenna tulen vielä kirjoittelemaan pidemmästi siitä kuka mä olen ja millaisista jutuista blogissa yleensä höpistään, mutta nyt teillä olisi mahdollisuus toivoa! Millaisia juttuja sä haluaisit jatkossa täältä löytää, mennäänkö täysin samalla linjalla vai olisiko jostain kiva lukea vähän enemmän tai vähemmän? Raskausjuttuja, asuja, Minean kuulumisia, arkipäiviä, parisuhdetta, ruokaa ja leivontaa, mielipiteitä, mitä vaan? Eikun toiveet kommenttiboksiin ja huomiseen!

1 12 13 14 15