Torstain treenit tosiaan jäi multa tällä kertaa väliin, vaikka muiden IWELLOjengiläisten mukaan ne oli yhdet parhaimmista koko projektin aikana. Tapaamisessa oli pohdittu ruokavaliota ja kaloreita tarkemmin, huomioiden ihmisen kalori-, proteiini- ja vitamiinitarve normaaliruokavaliossa sekä laihduttamisen aikana. Aihetta varmasti käsittelee joku muu porukkamme naisista, joten kurkkikaa Kertun, Essin, Lauran, Tiiun, Sannan, Heidin, Elinan, Tiian tai Niinan blogeista lisää infoa.
Koko hyvinvointiprojektiin mä lähdin alkujaan ryhmäpaineen ja -tsempin vuoksi, minkä takia tapaamisen väliin jääminen harmittaa erityisesti. Joka viikko on muiden innokkuudesta saanut itsekin uutta puhtia, mutta nyt lipsuminen tuntuu taas selkeästi helpommalta. Tällä hetkellä jopa tuntuu, etten ole koko projektiin lähtenytkään missään vaiheessa sata lasissa, vaikka toivoin itselleni selkeää 10 viikon projektia, jonka aikana tsempata itsensä takaisin siihen ihannekroppaan, jossa olen viihtynyt suurimman osan aikuiselämästäni. Projektista on jo puolet takana, ja vaikka liikunta on lisääntynyt nollasta kolmeen kertaan viikossa, ei silti ole kaikkensa antanut olo, koska herkuttelu ei ole vähentynyt mihinkään eikä vaaka tai peilikään kerro eri tarinaa kuin viisi viikkoa sitten. IWELLOn Henna painotti meille jo ensimmäisellä kerralla, että nyt haetaan kevyitä muutoksia, niitä muutoksia joihin on riittävän helppo sitoutua että hyvinvoinnista tulee osa normaaliarkea eikä pelkkä yksittäinen projekti tänä syksynä. Ennen raskautta lenkkeilin paljon ja tykkäsin juoksemisesta harrastuksena, sama tunne tuntuu nytkin palanneen, joten osittain projekti on jo onnistunut osaltani. Toisaalta taas mun on huomattavasti helpompi jatkaa kuntoilua ja pysyä ihannepainossani, jos ensin olen kertarykäisyllä pistänyt kroppani siihen kuntoon kuin tavoitteeni on. Tiedättekö mitä tarkoitan? Nykykunnossa on helpompi ajatella, että peli on menetetty joka tapauksessa joten miksi nähdä vaivaa tänäänkään. Omassa ihannekropassaan taas viihtyy niin hyvin, että fiilikseen jää koukkuun eikä hommaa halua enää pilata entisenkaltaisilla herkuttelun ylilyönneillä.
Onko mitään tehtävissä enää tämän projektin suhteen? Nyt mun on yksinkertaisesti pakotettava itseni katsomaan omia syömisiäni, panostettava ruokapuoleen karsimalla huonoista välipaloista ja rajoittamalla herkuttelua. Jos pystyisin siihen edes ne jäljellä olevat viisi viikkoa niin tilanne olisi jo varmaan ihan eri? Projekti-ihmisenä mun on tehtävä tästä itselleni projekti, joka merkitään kalenteriin ja suunnitellaan hyvin etukäteen. Viiden viikon ajan saa herkuttelu iltakuuden jälkeen jäädä pois, kahvipöydässä riittäköön yksi herkku kerrallaan, kalorilaskurissa saa päivän päätteeksi olla max 2000 kaloria ja juoksulenkkien on pidennyttävä 3-4 kilometristä 5-6 kilometriin. Samalla aloitan 30 päivän vatsahaasteen, jonka tein viime vuoden keväänäkin ja tulokset oikeasti näkyivät kiinteytyneenä keskivartalona! Poikkeukset herkuttelussa sallitaan erityispäivinä eli esim ensi maanantaina Helsingissä tai ystävien luona kahvitellessa. Jos lähden liian tiukalle linjalle ja koitan muuttaa tottumuksiani liian rajusti, tiedän varmasti epäonnistuvani ja ajattelevani herkkuja entistä enemmän. Jatkuva väsymys myöskin tuntuu vain pahenevan pikkumiehen tiheistä yöheräilyistä johtuen, mikä lisää sokerinhimoa ja laiskistaa jäämään sohvalle.
Ymmärrän, että jotkut teistä näkevät tämän ”laihdutusprojektin” turhana, koska mähän olen jo hoikka! Mutta muistakaa, että meillä kaikilla on se tietty paino tai peilikuva, jossa viihdytään, ja mun kohdallani se on nelisen kiloa kevyempänä. Ihannekropassani olin vielä ennen raskautta, joten kohdallani ei kait voi sanoa olevan kyse mistään epärealistisesta ”haluan näyttää siltä kuin viisi vuotta sitten” -projektista. Uskon että jokaisella on ominaispaino, jossa kroppa pysyy ollessaan terve – itse ainakin olen huomannut painoni pysyvän monen vuoden ajan suunnilleen samana ellei ruokatottumuksissa ole tullut suuria muutoksia. Ja tiedän, paino ei ole mikään hyvinvoinnin mittari, mutta tässä vaiheessa mä tarvitsen jotain konkreettista, josta mitata onnistumistani.
Vielä haluan jakaa teille pari hyödyllistä vinkkiä! Jos ajatuksena on laihduttaminen, suosittelen aloittamaan tarkistamalla oman kehonkuvan. Kuinka realistisesti näen oman peilikuvani? Netistä löytyy mm tämä kätevä sivusto, jossa voit syöttää oman painon ja pituutesi, ja tuloksena saat kuvia naisista, joilla on sama painoindeksi. Vastaako tulos omaa käsitystä itsestäni ja ihannevartalostani? Jos ruokatottumuksissa on fiksailtavaa, voi puhelimeen ladata FatSecret-appin, johon päivän ateriat on helppo syöttää yksitellen, ja appi laskee sinulle päivän kalorit. Mut yllätti se, kuinka aamupalapainotteisesti itse syön, kun monena päivänä jo aamusta on käytetty 600-700kcal. Päivässä on tullut nautittua vaihdellen 2000-3000kcal, mikä varmaan on imettävälle äidille ihan sallittavaa, mutta ei kyllä edesauta kropan muokkaamista. Omat liikuntasuoritukset voi FatSecretin lisäksi kirjata HeiaHeiaan, jossa voitte kavereiden kanssa perustaa oman tiimin, tsempata toisianne ja palkita toisianne hyvin suoritetuista treeneistä. HeiaHeia on mua auttanut konkretisoimaan omaa harjoittelua, kirjallisessa muodossa vain yksi treenikerta viikkoon tuntuu melkeinpä hävettävältä ja sitä suorastaan haluaa tsempata loppuviikkoa kohden.
Katsotaan miten käy, saanko itseäni niskasta kiinni vai meneekö homma niin sanotusti reisille! En halua kannustaa teitä olemaan tyytymättömiä omaan peilikuvaanne, vaan ennemminkin muistuttaa, että useimmiten se peilikuva on meidän oma valinta – jos muutoksen eteen ei ole tahtoa tehdä mitään, tulee kroppa hyväksyä jatkossakin sellaisena kuin se on. Terve itsetunto on sitä, että hyväksyy välttämättömät muutokset vartalossa, kuten iän, raskauden ja imetyksen tuomat turpoamiset, roikkumiset, ryppyyntymiset ja löystymiset, mutta myös ymmärtää sen, mihin voi itse halutessaan vaikuttaa.
P.S. Kuvat on meidän viikon takaisista hyvän mielen treeneistä, joissa tehtiin kiertoharjoittelua parin kanssa. Nappaa halutessasi kuvista vinkit liikkeisiin, sopikaa ystävän kanssa treffit lenkkipolulle ja käykää lopuksi liikkeet läpi. Meitä hemmoteltiin vielä superherkuilla smoothieilla, jotka lahjoitti Jyväskeskuksen Shake n’ Go. Suosittelen jyväskyläläisiä käymään, mä olen jo ehtinyt useampaan kertaan toteamaan banaani-suklaan ihan överihyväksi!
Tulin vasta eilisen postauksen kirjoittamisen jälkeen tajunneeksi, että oikeastaanhan meidän perheessä harrastaa kaikki eikä vain kolme! Tänäänkin aamulla ajeltiin Nooan kanssa muskariin, Minean kerhopäivä on sovittu joka torstaille muskarin ajaksi. Ihan hullua, miten Nooan muskari, Minean jumppa, mun IWELLOtapaamiset ja Nikon koris on kaikki osuneet torstaille.. Toisaalta hyvä juttu, ettei kaikki arki-illat mene jonkun harrastaessa, mutta väkisinkin iltapäivässä loppuu tunnit kesken, ja mun ja Nikon on jatkossakin vuoroteltava näissä hommissa.
Minea aloitti ensimmäisen harrastuksen, muskarin, aikoinaan samassa iässä kuin Nooa nyt. Kävimme sen syksyn seurakunnan muskarissa ja ekavauva-kerhossa, ja molemmat oli viikon kohokohtia niin mulle kuin Mineallekin. En tiedä mikä siinä on, mutta aika monet uudet taidot opittiin juurikin muskari- tai vauvakerhopäivinä – ensimmäistä kertaa Minea taisi seisoa tuetta vauvakerhossa. Viime vuoden syksynä käytiin naisvoimistelijoiden jumpassa, keväällä satubaletissa ja nyt Minea halusi taas mennä syyskaudeksi temppujumppaan. Samassa ryhmässä on jopa kolme kaveria, ja Minea tykkää jumpasta niin hulluna, että joka kerta tyttö on seisonut valmiina eteisessä jo paljon ennen lähtöä. Saadaan onneksi naapurin kanssa sovittua viemisiä ja hakemisia jatkossa vuorotellen, sillä heidänkin poika, Minean ”poikakaveri :D, käy myös samassa temppujumpassa. Tänään oli mun vuoro kuskata tämä hupaisa kaksikko, ja jumpan jälkeen tultiin vielä meille iltapalalle ja pannarille.
Nooan muskarissa ollaan käyty vasta kaksi kertaa, mutta jo niiden perusteella voi sanoa, että ero on aika valtava verrattuna Minean muskariin kolme vuotta sitten. Molemmat on olleet seurakunnan järjestämiä, mutta vetäjällä on niin iso merkitys omalle innokkuudelle ja ryhmähengelle, ja tottakai myös biisivalinnat vaikuttaa. Nooalla touhu on mennyt enemmänkin ihmetellessä, ja päikkäritkin alkaa juuri siihen aikaan painaa päälle niin että välillä meinaa tulla kiukku ennen muskarin loppua. Vielä kun automatkustus ei ole Nooan kanssa helpottanut ollenkaan, niin ehdin jo hetken aikaa miettiä lopettavani koko muskarin, mutta niin sitä kuitenkin taas ajeltiin tänään kiljuva vauva takapenkillä kohti seurakunnan tiloja. Samalla mietin, että varmaan aika monta reissua ja asiaa yleensäkin olisi jäänyt elämässä tekemättä, jos olisin varustettu yhtään huonommilla hermoilla tai omistaisin pessimistisen elämänasenteen! Kaikki varmaan tuntee perheen joka ei ikinä syö ulkona ihan vaan siksi, että se on lasten kanssa niin hankalaa? Tai perheen, joka on viimeksi matkustanut kotikuntaa pidemmälle 10 vuotta sitten, koska eihän siitä lasten kanssa mitään tulisi.
Meidän syksy mennään nyt näillä, parempi sitä harrastusrumbaa on harjoitella jo nyt kun mä olen kotona, koska myöhemmin se on varmasti ihan oma juttunsa työ- ja tarhapäivien jälkeen. Vaikka temppujumppa onkin toiminut Minealla paremmin kuin hyvin, ajateltiin kevätkaudelle etsiä joku pikkulasten tanssitunti. Ihme ettei se tullut jo aiemmin mieleen, sillä Minea tanssii joka ilta kotona. Eilen oli Hevisaurus-show, toissapäivänä Titi-Nallea ja tänään Robinia – ihan sama mitä musaa kuunnellaan, mutta tanssit on pystyssä vähintään kerran päivässä ja välillä tanssitaan kavereidenkin kanssa.
Millaiset harrastuskuviot teillä on? Ehtiikö sitä lasten kasvaessa ja harrastusten lisääntyessä enää ite harrastaa ollenkaan? Vai meneekö se siihen niin kuin mulla tänään, että pikainen juoksulenkki vetäistään sillä aikaa kun lapsi harrastaa?
P.S. Nämä kuvat ihanasta pikkuballerinasta on jo viime keväältä!