Katse tulevaan?

Vanhat, parin vuoden takaiset valokuvat ovat viime aikoina tupsahdelleet jotenkin kummallisesti esiin eri yhteyksissä. Joko facebook nostaa vanhempia muistoja feediini tai haen jotain reseptiä tai vastaavaa omasta blogistani ja vahingossa törmään kuviin itsestäni ajalta ennen Nooaa ja muutama vuosi sitten. Lasten vanhat kuvat on erityisen ihanaa katseltavaa, mutta entäpä nuo omat sitten?

Jos jotain voin todeta kahdessa vuodessa tapahtuneen, niin olen vanhentunut enemmän kuin koskaan eläessäni, kuntoni on romahtanut ja painoni puolestaan kiivennyt siihen vastakkaiseen suuntaan pari astetta liikaa plussan puolelle. Naapuri laittoi eilen itsestään vanhan kuvan häämatkaltaan ja ihmetteli, mihin on kadonnut se tyyppi, joka kuvassa niin hoikkana ja pirteänä vilkuttelee aurinkorannalla. Parempi vaan kun ei enää katso noita vanhoja kuvia, vastasin ja tajusin, että niinhän se vaan on, se mikä on tapahtunut salakavalasti pikkuhiljaa, on aika karua kohdattavaa ennen ja jälkeen -kuvissa.

Nämä kuvat on ottanut ihana Mari. Ja juurikin joskus silloin pari vuotta sitten.

Toki moni ihanakin asia on vaikuttanut siihen, että nyt ollaan tässä jamassa missä ollaan, sillä lapset tuovat mukanaan valvottuja varmasti vielä tulevaisuudessakin. Loppu on kiinni omista valinnoista, eli siitä kuinka paljon liikkuu, nukkuu, syö ja panostaa itseensä. Jos on aina ollut lähes kaikissa näissä hieman huono, niin tuskin asia tulee ihan heti muuttumaan, ainakaan itsestään?

Parasta varmaan on hyväksyä, etten ole enää sama tyyppi kuin vaikka silloin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa ehtii valvoa paljon, kahdessa vuodessa ehtii myös herkutella paljon. Vaikka joka kevät lupaan itselleni, että tästä keväästä tulee erilainen ja otan itseäni niskasta kiinni aloittamalla säännöllisen urheilemisen, niin joka kevät myös rikon lupaukseni. Jälleen tänäkin vuonna olen vakuuttunut siitä, että kyllä tämä tästä helpottaa ihan pian, mutta ketä yritän oikein huijata? Edelleen ensi viikolla ja ensi kuussakin naputtelen näitä blogitekstejäni puolenyön jälkeen, leivon vähintään kerran viikossa ja hoidan ihoani kerran puolessa vuodessa. Ja vaikka ihan tosissani haluaisin pystyä parempaan, niin kaikesta huolimatta en osaa olla itselleni yhtään vihainen – ehkäpä kuitenkin olen loppujen lopuksi vähän luovuttajaluonne, vaikken olisi koskaan uskonut niin toteavani.

Entäs teillä, lupauksia ja kesäksi kuntoon -projekteja vai ei?

Rytmiä hakemassa

Jotenkin blogi on nyt vähän päässyt laiskistumaan, mikä johtunee varmastikin siitä että myös allekirjoittanut on täällä voinut edelleen hyvin laiskasti. Tänäänkin istuin Minean jumpan aikana puolitoista tuntia pukuhuoneessa tekemässä työhommia ja samalla mussuttamassa suklaapatukkaa. Toinen, ja ehkä myös parempi, vaihtoehto olisi ollut lenkkeillä tunnin verran ja jättää työt myöhempään iltaan, mutta kummasti viime aikojen teemana on ollut valita se kaikkein iisein reitti, oli kyse sitten siivoamisesta, lenkkeilystä tai ruoanlaitosta.

On muuten ihme juttu, mutta joululomalta palaamisen jälkeen on töissä väsyttänyt paljon enemmän kuin yhtenäkään syksyn pimeimmistä päivistä. Mistähän sekin johtuu? Olisiko ehkä siitä, että pimeään aikaan kahden viikon loma sekoittaa rytmit jo niin pahasti, että töihinpaluu on vaikeampaa kuin esimerkiksi kesäloman jälkeen, jolloin on täynnä auringon tuomaa energiaa. Tilasin jo ennen joulua ison paketillisen erilaisia vitamiineja itselleni, mutta kappas vaan, siellä ne edelleen odottelee avaamattomina kaapissa. Kertonee jotain meikäläisen saamattomuudesta, vai mitä!

Yksi juttu sentään löytyy, mihin on tullut panostettua ihan arkenakin. Olen nimittäin yrittänyt siirtää viikonloppufiilistä arkiaamuihin tekemällä astetta parempia aamupaloja ja lounaita töihin mukaan. En muista milloin olisin viimeksi vienyt eväitä töihin, sillä jos en käy lounaalla, en yleensä syö työpäivän aikana mitään (keksejä ja suklaata lukuun ottamatta). Siksi onkin suorastaan ihme, että tänäänkin yllätin itseni aamulla seitsemältä keittiöstä paistamasta halloumia ja pinjansiemeniä, ja se jos mikä pelasti koko päivän. Ehkä tästä voisi vielä tulla tapa, auttaisi ainakin vähentämään herkkujen syöntiä kun suklaan tilalla olisi ihan oikeaa ruokaakin.

Uskon vakaasti että kyllä tämä vielä tästä. Kunhan ensin saan miellessä pyörivät pari työjuttua saatettua päätökseen ja mikäli ilmat taas lämpenisivät, niin raahautuisin jälleen lenkillekin. Kiinnostaisiko teitä muuten lukea Minean voimisteluharrastuksesta? Tai toki saa esittää muitakin toiveita, jos jokin postaus olisi erityisen mieluinen (liukuovet on jo asialistalla!).

Laiska alku vuodelle

Enpä tiedä, onko siellä kellään muulla tätä samaa, mutta omalta osaltani tämä vuosi on pyörähtänyt liikkeelle hyvinkin laiskasti. Olihan tässä kaikenlaisia suunnitelmia erilaisten projektien suhteen, mutta mikään niistä ei ole ottanut tuulta alleen, ihan vain koska motivaatio on vielä hukassa.

Myös vuoden ensimmäinen työviikko on ollut hieman takkuinen, mutta siitä saan syyttää ainoastaan itseäni ja liian pitkälle valvottuja iltoja (öitä siis!). Loman kello kahden pintaan nukkumaan rytmin jälkeen on vain niin vaikeaa saada itseään unille siihen aikaan, että jaksaisi vähän ennen seitsemää olla pirteänä ylhäällä. Ja toisaalta, luulen että rytmin muutos jo itsessään ottaa oman aikansa, menin sitten nukkumaan ajoissa tai en.

Lapsilla on heilläkin ollut omat taistelunsa, sillä muutokset hoitopaikan ryhmäjaoissa on saanut aikaan sen, että ne hoitoon menemisen hankaluudet, joiden karkottamiseksi taisteltiin koko pitkä syksy, ovat jälleen palanneet ainakin osittain. Lapset eivät enää näe hoitopäivän aikana toisiaan käytännössä ollenkaan, ja toiveista ja valituksista huolimatta Nooa joutui eri ryhmään myös tärkeän parhaan ystävänsä kanssa. Aiemmin reippaasti hoitoon jäävä poika onkin nyt aamut itkua tihrustava ressukka, joka niin kovasti yrittää pidättää kyyneliä päiväkodin ovella, jotta hoitoon jääminen olisi itselleen edes hitusen helpompaa. Jos olen aikaisemmin ollut päiväkotivastainen mielipiteissäni, niin tämän jälkeen voin varmasti todeta olevani sitä entistäkin enemmän.

Molempien lasten syntymäpäivät lähestyvät hurjaa vauhtia, ja niitä pitäisi jo alkaa suunnittelemaan, mutta luulen juuri nyt tarvitsevani yhden perheviikonlopun, jolloin ei tarvitse tehdä mitään. Tämä viikonloppu se ei taida olla, sillä Nikolla onkin reissu tiedossa, ja me ollaan lasten kanssa kotivahteina, ja lisäksi pari työhommaa odottelee to do listalla. Viikko ei kuitenkaan ole kokonaan epäonnistunut, sillä viikon parhaimpana Nooa aloitti tänään elämänsä ensimmäisen jumpan, ja poika oli siitä niin innostunut, että itsellekin palasi usko parempaan loppukuuhun. Saattaisin viikonloppuna jopa innostua karsimaan kotoa vähän talvea pois ja lisätä tilalle raikkaampia kevätjuttuja. Vai onko vielä liian aikaista hempeille, vaaleille väreille? Olo on ainakin enemmän hempeä kuin räsikyvä, sillä maanantaista saakka olen vain odottanut sitä että vihdoin viikonloppu taas saa unohtaa aikataulut ja lorvia pulkkamäessä puolet päivästä. Suunnitelmiin saattaa myös kuulua Netflix, mutta lupaan nukkua paremmin kuin tällä viikolla tähän mennessä.

1 … 22 23 24 25 26 27 28 … 45