Katse tulevaan?

Vanhat, parin vuoden takaiset valokuvat ovat viime aikoina tupsahdelleet jotenkin kummallisesti esiin eri yhteyksissä. Joko facebook nostaa vanhempia muistoja feediini tai haen jotain reseptiä tai vastaavaa omasta blogistani ja vahingossa törmään kuviin itsestäni ajalta ennen Nooaa ja muutama vuosi sitten. Lasten vanhat kuvat on erityisen ihanaa katseltavaa, mutta entäpä nuo omat sitten?

Jos jotain voin todeta kahdessa vuodessa tapahtuneen, niin olen vanhentunut enemmän kuin koskaan eläessäni, kuntoni on romahtanut ja painoni puolestaan kiivennyt siihen vastakkaiseen suuntaan pari astetta liikaa plussan puolelle. Naapuri laittoi eilen itsestään vanhan kuvan häämatkaltaan ja ihmetteli, mihin on kadonnut se tyyppi, joka kuvassa niin hoikkana ja pirteänä vilkuttelee aurinkorannalla. Parempi vaan kun ei enää katso noita vanhoja kuvia, vastasin ja tajusin, että niinhän se vaan on, se mikä on tapahtunut salakavalasti pikkuhiljaa, on aika karua kohdattavaa ennen ja jälkeen -kuvissa.

Nämä kuvat on ottanut ihana Mari. Ja juurikin joskus silloin pari vuotta sitten.

Toki moni ihanakin asia on vaikuttanut siihen, että nyt ollaan tässä jamassa missä ollaan, sillä lapset tuovat mukanaan valvottuja varmasti vielä tulevaisuudessakin. Loppu on kiinni omista valinnoista, eli siitä kuinka paljon liikkuu, nukkuu, syö ja panostaa itseensä. Jos on aina ollut lähes kaikissa näissä hieman huono, niin tuskin asia tulee ihan heti muuttumaan, ainakaan itsestään?

Parasta varmaan on hyväksyä, etten ole enää sama tyyppi kuin vaikka silloin kaksi vuotta sitten. Kahdessa vuodessa ehtii valvoa paljon, kahdessa vuodessa ehtii myös herkutella paljon. Vaikka joka kevät lupaan itselleni, että tästä keväästä tulee erilainen ja otan itseäni niskasta kiinni aloittamalla säännöllisen urheilemisen, niin joka kevät myös rikon lupaukseni. Jälleen tänäkin vuonna olen vakuuttunut siitä, että kyllä tämä tästä helpottaa ihan pian, mutta ketä yritän oikein huijata? Edelleen ensi viikolla ja ensi kuussakin naputtelen näitä blogitekstejäni puolenyön jälkeen, leivon vähintään kerran viikossa ja hoidan ihoani kerran puolessa vuodessa. Ja vaikka ihan tosissani haluaisin pystyä parempaan, niin kaikesta huolimatta en osaa olla itselleni yhtään vihainen – ehkäpä kuitenkin olen loppujen lopuksi vähän luovuttajaluonne, vaikken olisi koskaan uskonut niin toteavani.

Entäs teillä, lupauksia ja kesäksi kuntoon -projekteja vai ei?

2 Comments

  1. Olen pyöritellyt tämän viikon blogin luonnoksissa postausta vähän samasta aiheesta. Mä tosin en enää juuri jakaa haikailla vanhan kropan perään, sillä viime vuosina olen saanut käsitellä ja kantaa niin isoja asioita, että timmi vatsa on tippunut tosi kauas prioriteettilistalta, jos siellä ikinä on ollutkaan. Mutta sellaisen henkisesti kevyemmän olon kyllä haluaisin saavuttaa ja löytää arjesta enemmän omia hetkiä, vaikka ihan pieniäkin. Veikkaan, että tuota kautta on mahdollista saada se ihan oikeakin liikunnan ilo eikä se, että kolme viikkoa käydään lenkillä, koska on ”pakko” ja sitten taas lopetetaan.

    Vastaa
  2. Melina tammikuu 30, 2018

    Sepä se ongelma varmaan useimmiten onkin, että liikunta ja terveellisesti syöminen tulee kausittain, mutta niitä on vaikea saada osaksi loppuelämää! Itse en niinkään ajattele hyvinvointia jonain, mitä pitäisi niinkään arvottaa yhtään mihinkään. Oman hyvinvoinnin kun ei tarvitse olla mistään muusta pois – harvemmin se kait onkaan? Viihtyminen omassa itsessään, niin henkisesti kuin fyysisesti, on kokonaisvaltaista hyvinvointia, joka vaikuttaa perusonnellisuuteen ja sitä kautta ihan kaikkeen muuhunkin.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.