Yhdessä ja erikseen

20 heinäkuun, 2016

Tämä postaus oli tarkoitus julkaista jo maanantaina, mutta huomasin vasta jälkikäteen, etten ollutkaan painanut julkaise-nappia. No, näitä perusmokia tuntuu sattuvan mulle nykyään ihan vähän väliä – vai miltä kuulostaa saman paidan ostaminen Nooalle kahteen kertaan viikon sisään tai kirppariostosten maksaminen väärälle tilille ja kahteen kertaan sekin? Tiedän, että aikataulujen unohtamiset ja kaikki muutkin sähläykset johtuu pelkästään siitä, että taidan jollain tasolla ylikuormittaa itseäni tällä hetkellä, mutta kun muuten elämä rullaa hyvin ja asiat hymyilee (voiko niin edes sanoa?!), niin tällä flow-fiiliksellä mennään jatkossakin! Ja todellakin, flow-fiilistä olen elänyt viime päivät uuden kamerani kanssa, sillä olen suorastaan tanssahdellut malttamattoman innoissani kuvaamaan asiakkaita tietäen, että samalla pääsee tutustumaan koko ajan paremmin uuden rungon mahdollisuuksiin.

Nikolla on menossa jo toinen kesälomaviikko, ja nyt on alkanut itsestäkin tuntua, että saan vihdoin siitä perinteisestä kesämoodista kiinni. Kävin eilen juoksemassa 6km, jonka jälkeen mieleni teki heittäytyä laiturille makaamaan selälleen, ei siksi että olisin ollut mitenkään poikki lenkistä, vaan siksi että taivas näytti niin kauniilta. Kyllä ne säät vaan vaikuttaa yllättävän paljon siihen, kuinka sitä huvittaa tai ei huvita tehdä mitään. Lähes kaksi viikkoa sateita sai meidät jo epätoivoisesti kaivelemaan netistä äkkilähtöjä, mutta kaikki mitä oli ensi viikolle saatavilla, oli noin yhteen sanaan kiteytettynä Turkki. Jätimme sitten lopulta varaamatta, ja samalla ihmettelimme, miten emme koskaan ota opiksemme, vaan joka kesä etsimme samalla miksei täältä löydy mitään -paniikilla pikaista helpotusta Suomen surkeille säille ja vannomme, että seuraavalle vuodelle matka varataan hyvissä ajoin. Mitä luulette, pääseekö meidän porukka ensi vuonnakaan Etelä-Suomea pidemmälle?

Maanantaina Niko lähti Minean kanssa elokuviin katsomaan Iso kiltti jättiläinen, joten me jäätiin kotiin Nooan kanssa kaksin. Harvemmin on nyt viime aikoina tullut vietettyä aikaa vain Nooan kanssa, ja olin suorastaan vähän yllättynyt, miten erilainen tuo pieni mies oli itsekseen kuin siskonsa kanssa yhdessä ollessa. Yleensä Minealla ja Nooalla on koko ajan menossa kunnon härdelli niin että melua riittää enemmän kuin kerrostalossa olisi suotavaa. Molemmat pomppii, riehuu, kiljuu, karjuu, kinastelee, juoksentelee ja sotkee – useimmiten kaikkea tätä yhtäaikaa. Vähän väliä saa komentaa jompaakumpaa rauhoittumaan, jotta toinenkin saisi sykkeet tasaantumaan, sillä ei ole montaakaan asiaa, joita Nooa ei yrittäisi tehdä Minean perässä.

Kuitenkin huvittavaa oli se, kuinka rauhallinen poika meillä yhtäkkiä olikin. Nooa touhusi itsekseen duploilla, keskittyi reippaammin syömiseen enkä tainnut kuulla yhtäkään karjaisua tai nähdä yhtäkään pomppua. Ihan kiva joo, mutta luulen Nooan loppujen lopuksi olevan eniten itsensä silloin kun saa olla yhdessä siskon kanssa. Ääntähän tähän maailmaan mahtuu (sanoo ne, jotka ei asu meidän naapurissa), ja jos multa kysytään, niin lapsen riemu on ehdottomasti parasta katseltavaa.

Viimeinen kuukausi kotiäitinä

3 heinäkuun, 2016

Heräsin tässä tajuamaan kuinka mulla on juuri käynnistynyt viimeinen kuukausi kotiäitinä. Uskon vahvasti, että tämä on viimeinen laatuaan ikinä, sillä vaikka kolme lasta ei lukumääränä olisikaan mitenkään mahdoton, niin ajatuksena se tuntuu liian raskaalta ja vaativalta omaan elämäntilanteeseeni, etenkin kun kumpikaan näistä meidän lapsista ei ole vauva-aikana ollut sieltä helpoimmasta päästä. Nooan unien kanssa taistellaan tälläkin hetkellä, ja useamman viikon ajan olen saanut öisin valvoa Nooan kanssa tunnista kahteen, kun heräilyt alkavat melkein heti sen jälkeen kun itse pääsen sänkyyn. Just nyt odotan kauhulla elokuuta ja sitä jos joudun edelleen valvomaan öisin ja seuraavana aamuna heräämään töihin. En tiedä, onko musta siinä tapauksessa työntekijäksi ollenkaan, mutta toivon että tämä tilanne jotenkin maagisesti korjaantuu itsestään ennen töiden alkua tai ainut vaihtoehto on aloittaa unikoulu (jota en toivoisi joutuvani tekemään).

Jos ihmiset on kysyneet, millä mielellä olen palaamassa töihin, niin voin rehellisesti sanoa, että jatkaisin hoitovapaata jos se vain olisi mahdollista, mutta toisaalta myös kaipaan sitä, ettei tarvitse olla kotona lasten kanssa lähes 24/7. Kotonaolo voittaa kyllä kaiken muun, mutta on se joskus melko raskastakin. Mielessä pyörii vähäpätöiset asiat kuten onko liikaa pyydetty että saisi käydä rauhassa vessassa, eikö sitä saa edes kymmeneksi minuutiksi täysin keskittyä ruoanlaittoon tai miksi ihmeessä pitää koko ajan olla kieltämässä jompaa kumpaa lapsista tekemästä jotain täysin järjetöntä – leikkisivät nätisti nyt edes hetken aikaa niin saisi joskus tehdä jotain keskeytyksettä alusta loppuun. Onhan se ihan oikeasti aika luksusta syödä töissä lounas kaikessa rauhassa ilman että ravaat pöydän ja jääkaapin väliä hakemassa unohtuneita tarvikkeita tai ilman että joudut hotkia lautasesi tyhjäksi samalla kun lapsi vieressä heittelee omaa ruokaansa joko pitkin pöytää tai lattialle koiran syötäväksi. Tai entäs se, että huonommilla ilmoilla se onkin joku muu, joka sinne puiston laidalle lähtee seisoskelemaan lasten kanssa eikö itse tarvitse kaivaa sadetakkia naulakon perältä. Ajatus tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta että haikealta, koska loppujen lopuksi, mitä muutakaan sitä oikeasti haluaisi tehdä kuin seisoa hiekkalaatikon reunalla hymyillen sille, kuinka ihanaa elämä on kun mukana on nämä kaksi mitä mahtavinta pientä tyyppiä. Vasta Minean ja Nooan myötä elämä on alkanut näyttää todellisen ihanuutensa, vaikkei se missää nimessä hullumpaa ollut aiemminkaan.

Samalla kun hoitovapaapäivät käyvät vähiin koitan miettiä positiivisesti sitä, kuinka päivät tulevat meillä silti olemaan melko kevyitä ja arki edelleen kotipainotteista. Lasten hoitopäivät pidetään kuusituntisina niin että meillä on koko iltapäivä aikaa touhuta yhdessä asioita, ja joinain aamuina vien lapset myöhemmin hoitoon niin aamut ei tunnu niin kiireisiltä. Varmaan syksy tulee olemaan se kaikkein väsyttävin, kun kaikki on vielä uutta ja vaatii koko perheeltä totuttelua, mutta keväällä asiat on aina valoisampia ja kummasti arkikin tuntuu helpommalta. Kertokaa te, jotka olette vasta totutelleet uuteen arkeen, miten kaikki on lähtenyt sujumaan ja onko se paljon erilaista kahden kuin yhden lapsen kanssa? Meneekö aamut pakostikin ajan kanssa kilpaa juostessa, ja onko alku ollut itsellekin hankalaa?

Tunteet pinnassa

15 kesäkuun, 2016

*yhteistyössä Lotus Nessu

Kesä tuntuu herättävän meidät suomalaiset syksyn pimeydestä ja talven kohmeesta, mutta samaan aikaan jollain tavalla kesä on melko haikeeta ja tunteellistakin aikaa. On ystävien ja sukulaisten juhlia, loppumattomia kesäöitä, grillijuhlia hyvällä porukalla, reissuja perheen kanssa ja niitä ihan tavallisia kesäisiä arkipäiviäkin, jolloin ulkoillaan kun huvittaa ja syödään ruoaksi vesimelonia ja jätskiä. Kaikki tuntuu ihanan helpolta, on niin helppo rakastaa kesää ja sen mukanaan tuomaa huoletonta fiilistä, mutta juurikin niihin pysähtyneisiin hetkiin kiteytyy kaihomielinen ajatus siitä, että yksittäiset hetket muuttuvat liian nopeasti muistoiksi valokuva-albumeissa. Etenkin tätä pienlapsiaikaa voisin pullottaa johonkin säilöön ja avata vasta vuosien päästä, jos se vain olisi mahdollista.

Tälle kesälle meillä ei ole isompia juhlia tiedossa kuin muutamat, kun taas joskus on ollut kesiä, joihin on saanut sovittaa jopa kuudet juhlat polttareineen ja hotelliyöpymisineen. Tottahan se on, että silloin kesän muita menemisiä on pitänyt sovitella juhlien sanelemiin raameihin, mutta itselleni on aina ollut tärkeää olla mukana läheisten tärkeissä tapahtumissa, olivat ne kuinka pieniä tai isoja tahansa. Meillä aikoinaan luki hääkutsussakin, että toivomme ystävien ja sukulaisten olevan osa tärkeää päiväämme ja muistoa, joka tuona päivänä luodaan.

Toukokuun viimeisenä lauantaina saimme olla mukana, kun kaksi rakasta ystäväämme sanoi toisilleen tahdon. Parilla on jo yli kymmenen vuoden pituinen yhteinen historia takanaan sekä 3-vuotias hurmaava poika, joten avioliiton voisi sanoa viimeistelevän tämän kolmikon perheenä. Pariskunnan molemmat osapuolet on mulle jo nuoruudesta saakka olleet tärkeitä ihmisiä, ensin erikseen ja myöhemmin yhdessä, joten vihkiminen, hääpuheet, polttareissa vanhojen muistelu, juhlapäivässä mukana oleminen, kaksikon valokuvaaminen – häät kokonaisuudessaan nostatti ilon tunteet pintaan niin että silmäkulmaa sai pyyhkiä useampaankin otteeseen.

Joskus tunteiden näyttäminen julkisesti voi olla yllättävänkin vaikeaa, vaikka ilon tai surun peitteleminen tuntuu saavan tunteet vain entistä voimakkaammin pintaan. Uskon, että tässä asiassa vanhempien esimerkillä on suuri vaikutus, sillä pieni lapsi osoittaa tunteita hyvinkin vapaasti tilanteessa kuin tilanteessa, ja me aikuiset opetamme lapsille tunteiden hillintää. Olen koittanut itsekin opetella vapaampaa tunteiden ilmaisua, jotta Minea ja Nooa oppisivat, että on ok itkeä silloin kun itkettää, ja kyyneleet kuuluu ihan yhtä hyvin ilon kuin surunkin hetkiin. Meillä kyllä tunteillaankin molemmista, tai ainakin minä ja lapset. Suurissa onnenhetkissä kuten lasten syntymät tai työpaikan saanti on kyyneleet kihonneet silmäkulmiin ihan vain jo siitä ajatuksesta, että meille on tapahtunut jotain niin onnekasta. Viime viikolla silmäni kostuivat liikutuksesta, kun ihana ystäväni tarjosi auttavaa kättään kaiken tämän arkisen väsymyksen ja ajanpuutteen keskelle tai kun Minea niin kauniisti puhui Nooasta ja siitä onnesta kun on pikkuveli. Ilonkyyneleet ei vaadi suuriakaan tekoja, vaan hyvinkin pieni katse tai kädenojennus arjessa voi olla riittävä herättämään ylitsepursuavan onnentunteen.

Suomessa valmistettu Lotus Nessu kulkee mulla aina mukana käsilaukussa, koskaan kun ei tiedä milloin tunteet nousee pintaan ja nenäliinalle on tarvetta. Nessu nenäliinat on valmistettu yhteistyössä allergia- ja astmaliiton kanssa, kovin herkkäihoisille löytyy tavallistakin pehmeämpi ja pölyämätön Nessu Sensitive tai hoitavaa balsamia sisältävä Nessu Aloe Vera. Häihin mä sujautin laukkuuni kätevän matkapakkauksen, josta tarjosin nenäliinaa muillekin sitä tarvitseville, ja itsellänikin paketti oli koko ajan käden ulottuvilla.

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu oli monelle varmasti yksi tunteikkaimmista, kun pienet koululaiset saivat todistuksensa ja valmistuneet päättivät koulunsa. Meillä ei vielä näissä merkeissä tunteilla pariin vuoteen, mutta Nessut pysyy kyllä jatkossakin lähellä siltä varalta, että arki yllättää kaikessa ihanuudessaan. Olisi kiva kuulla teidän muidenkin äitien ajatuksia tunteiden näyttämisestä. Tunteillaanko teillä avoimesti niin ilossa kuin surussakin vai mitkä on niitä tilanteita, kun Nessuille on eniten käyttöä?

previous 1 … 16 17 18 19 20 21 22 … 52 next