Niin vain kävi.

12 syyskuun, 2016

Niin vain kävi, että tulin juuri pitäneeksi blogini pisimmän tauon. Yli viikko vierähti ilman yhtäkään postausta, vaikka joka ilta olisi ollut paljonkin kirjoitettavaa, ja olisin halunnut tulla kysymään neuvoa muutaman asian kanssa, jotka tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeiltäkin. Yrittäjien päivänä halusin kirjoittaa, miltä oma työurani tällä hetkellä näyttää, kun koitan selviytyä yhden päivätyön ja kahden sivutyön tasapainottelussa, mutta sinä iltana kaaduin sänkyyn jo puoli yhdeltätoista (ensimmäinen kerta sekin melko pitkään aikaan!) ikuisuudelta tuntuneen päivän jälkeen. Haluaisin niin kovasti olla päivisin läsnä lapsille, kun iltaisin löydän itseni tekemästä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja muistuttavat siitä, että olen paljon muutakin kuin äiti. On hassua jälleen sanoa näin, mutta elän varmasti yhtä elämäni ihanimmista ja samaan aikaan väsyttävimmistä ajoista.

Nämä synkät kuvat ei ole tässä postauksessa kuvastamassa tämänhetkisiä fiiliksiäni, vaan kertovat enemmänkin siitä, kuinka meillä on arki viime päivinä mennyt. Teen melko lyhyttä työpäivää, haen lapset jo ennen kolmea, ja työpäivän päälle vietän vielä toisen lähes samanlaisen ”työpäivän” lasten kanssa. Niko on parina viikkona ehtinyt juuri ja juuri käydä nukkumassa kotona, ja kaiken muun ajan Niko on painanut raksalla meille lisävarastoa, joka keksittiin tehdä vielä tässä viime metreillä ennen muun varastotilan valmistumista. Me ollaan hengailtu joinain iltoina lasten kanssa raksalla ihan vain siksi, että kotona lapset vuorotellen leikkivät hienosti yhdessä ja vuorotellen tappelevat k-a-i-k-i-s-t-a samoista leluista. Joskus työpäivän jälkeen kaipaan omaa tilaa ja hiljaisuutta, joten ehdottomasti helpointa on silloin ollut lähteä tontille tappamaan aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tulevien naapureiden kanssa.

Talo on onneksi valmistunut koko ajan huimaa vauhtia, ja nyt julkisivusta alkaa aika hyvin hahmottamaan kokonaisuutta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että haluan muuttaa ihan kaiken, ja joka toinen päivä suorastaan rakastan sitä, miltä talo tällä hetkellä näyttää. Keittiöfirmassa käydessäni pohdiskelin millin eroja kaapin reunan pyöristyksissä, ja lopulta naureskelin, kuinka isoilta tuollaisetkin pienet asiat nyt tuntuu, vaikka myöhemmin talon ollessa kokonaan valmis, se on kokonaisuus mikä ratkaisee. Siinä vaiheessa tuskin enää muistelen, valitsimmeko puhtaan valkoiset vai paperinväriset keittiönkaapit, vaan olen onnellinen siitä, kuinka unelmamme on vihdoin valmis. Jo nyt on suorastaan uskomatonta, että tammikuussa meillä on edessä muutto tuohon mustaan möhkäleeseen, joka ihan oikeasti rakentuu meidän perheelle. Kertokaa te, jotka olette rakentaneet, kuinka pitkään se ihmettely ja epäusko vielä jatkuu muuttamisen jälkeenkin?

Tämä viikko on töissä aavistuksen kevyempi, joten olen ladannut kovat odotukset sille, mitä haluan ehtiä saada valmiiksi. Toivon, että blogikin lähtee tästä taas päivittymään sitä tavallista jokatoinenpäivä-tahtia, ja olisi myös hienoa ehtiä pohdiskella talon sisustusratkaisuja kanssanne ennen kuin on jo aika kantaa tavaroita sisään. Snäpistä on tullut mulle koko ajan tärkeempi, ja olen saanut monia snäppejä teiltä milloin koskien remontointia tai rakentamista ja milloin arkea ihan yleensä. Huomenna ajattelin kysellä vielä pientä keittiöinspiraatiota, joten jos kotoasi löytyy kiva, vastaremontoitu keittiö, niin laitahan mielellään snäppiä tulemaan @minishowblogi 🙂

Vauvoja

1 syyskuun, 2016

Viikon sisällä olen sattumoisin ollut erityisen paljon pienten vastasyntyneiden lähettyvillä, ja mikäs siinä, tuskin sitä voikaan ihanampia uusia tuttavuuksia saadakaan. Essin pariviikkoista poikaa oli tarkoitus mennä katsomaan jo aiemminkin, mutta mun ja lasten yskiminen ja köhiminen on estänyt kaikki kyläilyt kuluneilta viikoilta. Eilen kuitenkin uskallettiin ajella Essille, ja olihan tuo pieni poika niin syötävän suloinen tyyppi, että olen aivan ihmeissäni, ettei mussa herännyt sen suurempaa vauvakuumetta. Luulen, että alan viimein Nooan syntymän jälkeen ymmärtää, kuinka ihania vauvat on ajatuksena, mutta kuinka hyvä meidän perheen on juuri tällaisenaan. Jo nykyisellään tunnen itseni enemmänkin ihmisraunioksi kuin elinvoimaiseksi ja pirteäksi, joten kolmas lapsi järkyttäisi tätä pakkaa niin, ettei rakennelmat mitenkään pysyisi enää kasassa, ainakaan näillä nykyisillä suunnitelmilla.

Tällä hetkellä elän selkeästi jonkinlaista välivaihetta, enkä oikein ole tyytyväinen mihinkään tekemisiini. Riittämättömyyden tunne on alkanut tuntua harmittavan tutulta, ja koko ajan huomaan odottavani seesteisempää aikaa, jolloin voisin edes yhtenä iltana viikossa istua koko illan telkan ääressä tai jolloin voisin viikon ajan kokeilla aikaisempaa nukkumaanmenorytmiä ja ehkä huomata olevani pirteämpi ja energisempi, enemmän oma itseni siis. Tämä sama tilanne on jatkunut jo ikuisuuden, ja on hassua huomata, miten optimistina silti joka päivä kuvittelen tilanteen huomenna olevan jo selkeästi parempi. Ja mistä sen tietää, ehkä huomenna saankin kaikki deadlinet kiinni, löydän blogille enemmän aikaa ja huomaan olevani sängyssä arkisin jo ennen yhtätoista. Ehkä huomenna Nooa alkaa nukkua täysiä öitä, ja aamuisin herätessäni ihan oikeasti olen pirteämpi ja jaksan taas innostua lenkkeilystäkin. Tai sitten käy niin, että opin näkemään tilanteet realistisemmin, sanon useammin ei ja ymmärrän, ettei aika yksinkertaisesti voi riittää ihan kaikkeen. Oma ongelmansa on varmasti sekin, että haluan keinolla millä hyvänsä pitää ainakin näin aluksi lasten hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä, mikä väistämättä tarkoittaa lisää yötöitä mulle.

Jottei koko postaus kuulostaisi niin alavireiseltä, voin myös kertoa, että raksalla meillä on hommat edenneet ihanasti eteenpäin, ja autokatoksen seinien noustua alkaa kokonaisuus jo hahmottua melko hyvin. Ensi viikolla on päätettävä keittiö, kodinhoitohuone ja kylppärit, joten tiedänpähän mihin käyttää tuleva viikonloppu sillä aikaa kun Niko on raksalla. Onneksi nämä on pelkästään kivoja juttuja, niin sitä jaksaa vaikka kokonaan ilman niitä yöunia! Ja kiitos muuten keittiövinkeistä, huomenna menen vielä tsekkaamaan yhden firman tarjonnan ja sen jälkeen homma alkaa suunnilleen olemaan paketissa.

Kerrostalossa

26 elokuun, 2016

Kohta kolme kuukautta kerrostaloelämää takanapäin, ja jos joku nyt kysyisi tykkäänkö vai en, olisi rehellisesti vastattava, etten oikein tiedä. Tai tiedän kyllä sen, ettei kerrostalot ole meitä varten juuri nyt tässä elämäntilanteessa, kolmenkymmenen vuoden päästä eläkeiän lähestyessä olen varmasti asiasta jo täysin eri mieltä, ja ellemme silloin jo asu jonkin kaupungin ytimessä, niin varmasti jokin ihana citykoti on parhaillaan etsinnässä. Mutta nyt kun meillä on kaksi äänekästä (sori naapurit!) ja menevää pientä lasta, kolmesti päivässä ulkoilutettava koira ja lasten superlyhyet hoitopäivät, joiden jälkeen olisi hyvä vielä ulkoilla toisen kerran iltapäivästä. Tähän yhtälöön kerrostalo sopii väliaikaisesti oikein loistavasti, mutta ehkä olen sen verran laiska ja helppoutta rakastava, että nautin siitä omasta pihasta, jonne lapset voivat kipaista touhuamaan milloin tahansa ja pihasta, jonka laidalla seisomiseen ei erikseen vaadita sen kummempia valmisteluita kuin crocsien jalkaan vetäminen. Pohjimmiltani taidan olla melko mukavuudenhaluinen, vaikka toisaalta olenhan valmis kolaamaan lumia ja ajamaan nurmikkoa kesät ja talvet, jos palkkana siitä lapset saavat vapauden juosta takapihan ja kotioven väliä miten tahtovat.

Kerrostalossa asumisessa olen huomannut muutamia hankaluuksia, kun aiemmin on tottunut toimimaan tietyllä tavalla rivitalossa. Ensimmäisenä alkoi kesällä vaivaamaan se, ettei ovia voinut pitää auki niin kuin itseä sattui huvittamaan. Itse asiassa parvekkeen ovea emme ole uskaltaneet pitää ollenkaan auki, koska on vain ajan kysymys milloin Nooa keksisi kiivetä terassituolilta katselemaan alapihan leikkialuetta samalla kun itse olen vaikkapa keittiössä ruoanlaittohommissa. Tai miksei Mineakin kurkottelisi kaiteen reunalla huudellen pihakavereilleen terveisiä tai innostuisi vilkuttelemaan Nikon ajaessa autolla pihaan töistä tullessaan. Tottakai lapsia on vahdittava kotonakin jatkuvasti, mutta on myös paljon tilanteita, jolloin lapset eivät ole silmieni edessä koko ajan. Niinpä olemme päätyneet siihen, ettei kumpikaan lapsista saa olla parvekkeella ilman jompaakumpaa vanhempaa, ja luulen että ratkaisu on ollut parempi kuin hyvä, vaikka Minea siitä valittaakin lähes päivittäin.

Toinen edelleen päänvaivaa aiheuttava asia on alapihan leikkipaikka. Entisessä kodissa Minea sai itsekseen olla etu- tai takapihalla, koska ovet olivat koko ajan auki, ja esim keittiöstä näin suoraan meidän aidatulle takapihalle. Nyt Minea haluaisi kovasti ulkoilla itsekseenkin, mutta kerrostalon neljäs kerros tuntuu olevan ihan liian kaukana pihasta, jotta uskaltaisin päästää Minean leikkimään ilman valvontaa. Olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän suhteen, koska tiedän Minean olevan luotettava siinä mielessä, ettei tyttö lähtisi omasta pihasta kauemmas, mutta koskaan kun ei tiedä, millaista muuta porukkaa tässä ympäristössä sattuu liikkumaan. Parempi pelata varman päälle kuin katua sitten myöhemmin, vai mitä?

Omalla pihalla itsekseen leikkimiseen liittyy myös toinen uusi ilmiö eli se, mitä lapset siellä itsekseen puuhailevat. Koskaan aiemmin en ole joutunut setvimään vastaavanlaisia sotkuja Minean ja Minean kavereiden kanssa kuin niinä parina kertana, kun Minea on saanut itsekseen leikkiä pihalla naapurin tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä ollaan puhuttu ties mitä ja milloin mistäkin, jätetty joku leikeistä ulkopuolelle tai keksitty jotain muuta hölmöä – ja ihan liian monesti leikit on päättyneet pahaan mieleen tai vielä useammin itkuun. Tämä johtuu varmasti siitä, ettei äidit tunne toisiaan, lapset eivät tunne toistensa vanhempia, ja kun kukaan ei ole näkemässä, niin tottakai lapset koettelevat rajojaan. Tiedän, ettei Minea olisi ystävälleen tahallaan ilkeä, mutta silloin kun äiti on tarpeeksi kaukana, alkaa tyttöjen yhteinen valikointi siitä, ketkä pääsevät mukaan leikkeihin ja ketkä ei – tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että todella tässä iässäkö se jo alkaa! Normaalisti näihin puututtaisi samantien, mutta lasten päsmäröidessä keskenään lopputulos voi olla mitä tahansa.

Jos lapset ei kunnolla tunne toistensa vanhempia, niin ei kyllä tunne vanhemmatkaan kaikki toisiaan. Kerrostalossa ihmisiä on jo niin paljon enemmän kuin rivitalossa, että ihmisistä tulee anonyymejä toisilleen, ja toisen noteeraamisen merkiksi riittää pelkkä moikkaaminen hississä. Itse kun rakastan yhteisöllisyyttä ja hyvää porukkahenkeä, jää kerrostaloelämän naapurisuhteet omaan makuuni hieman liian pinnallisiksi. Viehän se ihmissuhteiden rakentaminen tietenkin aikaakin, mutta jo pelkkänä ajatuksena tuntuu mahdottomalta ja muutenkin typerältä tutustua jokaikiseen tässä talossa, tai edes tässä kerroksessa, kun ihmisiä on kymmenen sijaan sata. Todellisena citymammana varmasti nauttisin siitä, ettei jokaisen naapurin kanssa tarvitse kaveerata, pienet kaupat on kaikki kävelymatkan päässä ja aina voi rullailla rattailla kahvilaan lounaalle (mitkä ei yksikään toteudu tässä meidän ei-city-kerrostalossa), mutta jostain syystä tykkään raahata neljää isoa kassillista ruokaa automarketista, tuntea naapurit niin hyvin että kaikki kutsutaan synttärikahveille ja arkena tönöttää tylsän pienessä lähipuistossa kotiverkkareissani miettimättä sitä, keneen matkalla voin törmätä. Tiedättekö mistä puhun? Siitä, kuinka loppujen lopuksi taidan sydämeltäni olla aavistuksen ”maalainen” kuitenkin, kun perinteinen lähiöomakotitaloelämä tuntuu enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta.

previous 1 … 14 15 16 17 18 19 20 … 52 next