Törmäsin tänään Iltalehden artikkeliin, jossa esiteltiin eräs vähävarainen suomalainen perhe. Perheessä on äiti, isi, neljä lasta ja kaksi koiraa. Millaista kuvittelette suomalaisen köyhyyden olevan? Pakolaiskeskustelujen yhteydessä on puhuttu paljon siitä, kuinka meidän tulisi ihan ensin auttaa hädässä olevia täällä omassa maassamme ja sitten vasta muita, jos nyt omiltamme sattuu jäämään yli. Ellei Suomella mene hyvin, ei meillä kyllä ole varaa auttaa ketään muutakaan tai kohta huomaamme olevamme samassa jamassa kuin ne maat, joita vasta autoimme. Eihän sellainen peli vetele, sanoo perussuomalainen!

Niin, se suomalainen köyhyys. Perheenäiti kertoi Iltalehdessä, että pahimmillaan ruokaostokset on saatava 20 eurolla viikossa. Ajatelkaapa itse, mitä sillä rahalla saisitte, kyllä tulisi hätä. Ei tarvitse kaupasta paljon muuta hakea kuin perunaa ja sianlihaa, leipä täytyy tehdä itse ja maidon sijasta juodaan vettä. Tai niin sitä ainakin kuvittelisi, jos miettii että itsellä kauppaan hurahtaa viikottain lähemmäs pari sataa euroa nelihenkisenä perheenä. Liikuttuneena ja hyväosaisena istuin siinä ja ajattelin, kuinka rankkaa tuollakin perheellä on, ei rahaa ruokaan ja kaksi neljästä lapsesta vielä kehitysvammaisia. Sitten luin tekstiä eteenpäin. Perheen isä on työtön, äiti omaishoitaja lapsilleen, joten perheen koko kuukausitulo koostuu erilaisista valtion tuista. Isällä oli ollut työpaikka vielä perheen asuessa Helsingissä, mutta sieltä muutettiin pois, miksikö – sitä ei artikkelissa kerrota. Jos artikkelia vielä lukee eteenpäin, käy ilmi että perheelle jää kuussa 2800€ käteen asumismenojen jälkeen. Siis anteeksi mitä?! 2800 euroa asumismenojen jälkeen ja jutun kirjoittajan mukaan se on vähävaraisuutta – sitäkö nykyajan hätä muka on! Työssäkäyvälle pariskunnalle tämä tarkoittaisi päälle 6000 euron yhteistuloja. Eikä siinä mitään, mutta artikkelissa esitellylle perheellä tämä summa tulee tilille joka kuukausi, vaikka toinen vanhemmista on työtön.

On vähän hassua, että me suomalaiset olemme kovin kärkkäästi arvostelemassa sitä, kuinka mamut tulee ja vie meiltä työpaikat, naiset ja rahatkin valtiolta, kun se kuitenkin vaikuttaisi siltä, että sen osaavat ihan suomalaiset itsekin. Työpaikat ehkä jätetään suosiolla muille, koska miksipä kaikkien sinne töihin tarvitsisikaan mennä, kun meillä on tämä toimiva systeemi nimeltä työttömyysturva – turva, jota osa meistä osaa taitavasti käyttää hyväkseen. Voihan sitä vaikka ajatella niinkin, että meillä on yhtenä vaihtoehtona työpaikka nimeltä valtio, joillekin se tarjoaa ikuiset lomat lähes kolmen tonnin kuukausipalkalla. Mihin osoitteeseen työhakemuksen voi lähettää? Olisin nimittäin valmis jäämään kotiin lasten kanssa vähän pidemmäksikin aikaa!

Omaishoitajana Iltalehden perheen äiti ansaitsee kaiken tuen ja rahan, jota pystymme perheelle tarjoamaan, mutta entäs kyseisen perheen 200 euron puhelinlaskut, kaksi koiraa ja niiden hoitokulut – samaan aikaan äiti kertoo seisovansa viikottain ruokajonossa ruokakassillisen perässä. Ollaanko me niin totuttu tiettyyn elintasoon ja tiettyihin ”ylellisyyksiin” että vähävarainen tarkoittaa nykyään normaalituloista perhettä? En tiedä, mitä ihmiset nykyään olettavat elämän olevan, mutta esimerkkinä kerrottakoon, että itse olen päässyt yli 3000 euron tuloihin opiskelemalla ensin yliopistossa useamman vuoden. Silti seuraan sivusta joidenkin opiskelijaystävieni elämää ja sitä kuinka he edelleen kamppailevat työnsaannin kanssa, joten edes hyvä koulutuspohja ei ole tae hyvistä tuloista tai edes siitä, että olisi vakituinen työpaikka. Tämä suhteutettuna siihen, että kuusihenkinen perhe 2800 euron käteen jäävällä osuudella katsotaan vähävaraiseksi, tuntuu aavistuksen hullunkuriselta. Tekisi mieli todeta, että Suomi on uusi luvattu maa, jos tämä Iltalehden esittelemä todellisuus on vähävaraisen elämää, mutta jotenkin kummasti luulen, ettei tässä ole ihan koko totuus? Ja tiedättekö mikä ärsyttää eniten? Se että tässä käy vielä samalla tavalla kuin mamu-keskustelussa ja jotkin yksittäiset poikkeustapaukset vie huomion kokonaiskuvasta ja todellisesta ongelmasta. Suomesta (ja naailmalta) kun varmaan vielä löytyy niitä ihan oikeasti vähävaraisia, joita me kaikki voimme auttaa esim Hopen, Punaisen Ristin, Planin ja Kirkon avun kautta.

Vaikka täällä jo mielellään otettaisi Minea takaisin kotiin, täytyy silti sanoa että arki vauva kanssa tuntuu omalla tavallaan ihanan helpolta. Ei ole pakko olla heti aamusta puistossa jos ei huvita, lounaan voi syödä vasta kello kolmelta, netflixiä voi vilkuilla samalla kun löhöilee leikkimatolla, karkkia saa syödä pitkin päivää ja päväunet voi ottaa silloin kun vauvakin! Meillä nämä Minean yökyläilyt on tosi harvassa, ja kun sukulaisia ei asu lähelläkään Jyväskylää, ei tyttö ole kerhoa lukuunottamatta muutenkaan ikinä hoidossa. En itse asiassa edes muista, milloin me oltaisi Nikon kanssa tehty kahdestaan jotain, käyty syömässä tai elokuvissa, eikä sitä oikein osaa kaivatakaan kun on niin tottunut ajatukseen, ettei niin tapahdu kuitenkaan. Välillä kuuntelen jopa vähän huvittuneena, kuinka ystävät tuskastelee treffiajan puutetta, koska todellisuudessa kaikki tuttumme puuhastelee enemmän pariskuntana kuin me koko Minean elinaikana. Kyllä senkin aika vielä tulee, ehkä sitten kun molemmat lapset on riittävän isoja menemään yökylään, tai miksei joskus voisi itsekin lähteä pienelle kaupunkilomalle.

Eilisen väsymyksen jälkeen mä olen kyllä toden teolla nauttinut tästä päivästä, kun ei ole ollut pakko tehdä mitään. Aamu meni pitkän kaavan mukaan, otin Nooan kanssa aamupäikkärit, syötiin ja lähdettiin käymään pihalla. Oon saanut katsoa Netflixistä sarjaa, johon koukutuin niin että koko tuotantokausi on pakko katsoa alusta loppuun. Hain lähikaupasta pullan ja söin sen hyvällä omatunnolla, välittämättä siitä että vaaka näyttää edelleen ihan samaa lukemaa kuin 8 viikkoa sitten hyvinvointivalmennuksen alkaessa. Aamupäivästä innostuin snäppäämään ihan lian paljon, selasin instaa, sähköposteja, katselin läppäriltä kuvakansioita ja ihmettelin iltalehden järjettömiä ”uutis”aiheita. Nauroin, kun joku lähetti mulle snäpin ja sanoi että on ihana seurata meidän tavallista arkea ja nähdä että ihan normityyppejä me bloggaajatkin ollaan! Todellakin, täällä ei kirjoittele mikään supermutsi vaan ennemminkin helposti laiskistuva, väsynyt ja arkisten juttujen kanssa puuhaileva äiti kotihousuissaan. Hyvän kuvan realismista antaa se, että illalla tein Nooalle huomisen soseita valmiiksi ja epähuomiossa kiinnitin Bamixin terää töpseli seinässä. Ennen kuin tajusinkaan hurahti terä pari kertaa viiltäen peukun ja keskisormen verille, ja loppuilta on mennyt vasenkätiseksi opetellessa.

Tunnustan, että on moniakin asioita, joissa mulla olisi äitinä parantamisen varaa. Yksi niistä on some ja kännykkä. Mitä enemmän sovelluksia puhelimesta löytyy ja mitä enemmän olen bloggaajana esillä somessa, sitä vähemmän olen arjessa läsnä. Vaikka blogi ei veisikään aikaa lapsilta, niin kaikki muu siihen liittyvä vie, ja puhelinta tulee huomaamatta selailtua myös silloin kun leikin lasten kanssa. Tarkistan sähköposteja, nappailen kuvia instaan, juttelen snäpissä tai keskustelen ystävien kanssa whattsappissa – pitkin päivää teen asioita, joissa kaikissa on puhelin jollain tapaa mukana. Yks ystäväni sanoi ladanneensa puhelimeensa sovelluksen, joka laskee tunnit ja minuutit, jotka olet viettänyt puhelimen ääressä, mutta en suoraan sanottuna edes tiedä haluanko itse kuulla totuutta. Toisaalta kyllä, luen ”lehteni” nykyään padilla, enkä näe siinä mitään eroa, istunko aamupalalla sanomalehden vai padin kanssa, mutta silti – täytyisi pitää somettomat tunnit silloin, kun lapset on hereillä ja leikkiseuraa vaille.

Ihan yhtä lailla on Minea oppinut vaatimaan padi-aikaa itselleen, varsinkin nyt viimeisten parin kuukauden aikana kun mun väsymys on selkeästi lisääntynyt ja joskus nukun aamulla Nooan kanssa päiväunia. On pakko keksiä Minealle siksi aikaa tekemistä, ja useimmiten se puolituntinen menee padia katsoessa. Onneksi näitä päiviä on harvoin, mutta myös muissa tilanteissa kuten ruoanlaiton aikana annan joskus padin Minealle viihdykkeeksi. Vähänkin pidemmillä automatkoilla Minea saa myöskin katsoa mun puhelimesta piirrettyä tai kuunnella musiikkia, joten ruutuaikaa voi kertyä päivälle jonkun verran ihan ilman pikku kakkostakin. Olen järkeillyt tätä tilannetta niin että se on vain väliaikaista ja ”pakollista” niin kauan kunnes mä lopetan yöimetykset ja saan nukuttua yöt paremmin tai saan arkeen paremman balanssin niin että kaikki someaika keskittyy itselläni Minean kerhopäiviin.

Kiireisinä päivinä havahdun vasta illemmalla huomaamaan, että sinä päivänä on Minean kanssa tullut leikittyä lähes luvattoman vähän. Yleensä kun saan kotihommat tehtyä, lapset syötettyä ja pöydät siivottua, puistoiltua, aloitamme touhuamaan jotain kunnes Nooaa väsyttääkin taas ja saan lähteä nukutushommiin. Kaikki pukemiset, siivoamiset, vaipanvaihdot ym vie huomaamatta niin paljon aikaa, ettei tietokonetta tule onneksi edes mieleenkään avata päivän aikana, mutta samaan aikaan on harmi että pelkkä arjen pyörittäminen on niin kuluttavaa, että muu aika jää suht vähäiseksi useimpina päivinä. Joskus kyllä mietin sitäkin, siivoanko, leivonko ja stressaanko ulkoisista seikoista liikaa, mutta tuntuu vaikealta uskoa että sotkuisten kotien äitit leikkisi tuplasti enemmän lastensa kanssa. Vai leikkiikö, mistä mä tiedän kun en kenenkään muun arkea ole seuraamassa! Omastani tiedän vain sen, että ruokaa on tehtävä joka päivä ja oma pää pysyy paremmin kasassa jos kotona on siistiä ja tavarat omilla paikoillaan. Mutta kertokaahan mulle, mitkä on ne teidän huonoimmat äitihetket ja onko sitä aikaa vaikka muille jakaa, jos unohtaa kaikki velvollisuudet?