METSÄSSÄ

19 lokakuun, 2015

Jo jonkin aikaa mun on tehnyt mieli lähteä retkeilemään johonkin nättiin metsämaisemaan. Ajatuksissani näin jonkun ihanan luontopolun, lähteen, lammen tai pitkospuut keskellä suoaluetta. Sain pitkospuista jo niin vakavan pakkomielteen, että kaivelin eilen koko aamun googlessa Jyväskylän luontopolkuja. Olin kuullut, että tässä meidän lähelläkin olisi joku kiva paikka, mutta ongelma oli vain se, etten muistanut mikä, missä ja keneltä olin siitä kuullut. Eikä se tietenkään googlestakaan löytynyt vaikka koitin mitä hakusanoja. Niko oli koko asian suhteen vähän epäluuloinen, ja ehkä syystäkin sillä aloin netin selailun aika lailla samaan aikaan kun oli tarkoitus jo lähteä ulkoilemaan. Tämä ehkä osoittaa aika hyvin sen, että olen niin täysin sellainen nyt heti -tyyppi, joka keksii jotain toteutettavaksi yleensä periaatteella tehdään se nyt samantien!

Kun mitään selkeää vastausta pitkospuiden olemassaolosta emme löytäneet, lähdimme hakuammuntana kävelemään pururadalle, joka oli se kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Pakattiin repullinen eväitä mukaan, Nooa manducaan ja kaikille hyvät kävelykengät jalkaan. Ilmakin oli mitä täydellisin, aurinko paistoi täysillä eikä ollut yhtään syksyisen kalseaa. Mä olin intoa täynnä ulkoilemisesta, vaikka vasta muutama tunti aiemmin olin käynyt pitkän juoksulenkin ja jalat vielä palautuivat siitä. Ehdittiin kävellä noin 10 minuuttia niin Minea alkoi jo kysellä, ollaanko pian perillä. Koitin selittää, ettei me varsinaisesti olla menossa mihinkään vaan katsellaan metsää, nautitaan syksystä ja kävellään niin pitkälle kuin jaksetaan. No eihän me jaksettu, tai Minea ei jaksnut kun ajatus evästämisestä poltteli niin kovasti mielessä, että alkumetreiltä lähtien tyttö ehdotteli pysähtymistä jokaiselle kivelle tai kannonnokalle. Tiedätte varmaan kuinka rentoa on retkeillä toisen jatkuvasti jankuttaessa ollaanko jo perillä, pysähdytään jo, oisko jo eväsaika..

Onneksi meillä ei ollut sen kummempia suunnitelmia retken varalle, joten luovuttiin yrityksestä kävellä enää yhtään pidemmälle ja istahdettiin lähimmälle kannolle kaivamaan eväät esiin. Minea sanoi, että retkeilyssä ehdottomasti parasta on eväät, niin varmaan sanoisin mäkin, joten ei se omena ole kauas puusta pudonnut tässäkään suhteessa 😀 Meillä oli mukana mehua, keksejä ja mustikkamuffinssit. Saatiin evästää auringonpaisteessa kaikessa rauhassa kun Nooa nukkui koko retken ajan rintarepussa, hereillä ollessaan Nooaa ei nimittäin manducassa juurikaan viihdy.

Syksy varmaankin tällä hetkellä paikkailee huonoa kesää, koska viimeiset pari viikkoa on melkein joka päivä paistanut aurinko. Pukeutumisen kannalta kevät ja syksy on hankalinta aikaa kun aamuisin on kylmä, mutta päivällä paistaa aurinko niin lämpimästi, että aamun kerroksia saa vähentää tuntuvasti. Mulle itselleni kengät on ehkä se isoin ongelma, koska haluaisin vielä lompsia lenkkareilla, mutta maa on ainakin aamupäivisin sen verran kostea, että kengiltä kaipaisi parempia ominaisuuksia. Minealla on ollut nyt jonkin aikaa käytössä juuri näihin keleihin sopivat Lekmeriltä saadut Superfitin gore tex lenkkarit (jotka muuten näyttäisi olevan parhaillaan alessa), jotka ihan sattumalta vielä osuivat väriltään täydellisesti yksiin Gugguun pipon kanssa. Kengillä pärjää loistavasti vielä kun ei olla päivisin miinusasteiden puolella, ja ehdottomasti parasta niissä on tuo vedenpitävyys. Vierastan vähän peruskumppareiden käyttöä ellei sitten sada ihan kunnolla, joten tällainen notkeampi ja jalkaan istuvampi kenkä on lapsen touhuihin ehdottomasti kivempi. Samoilla lenkkareilla on kävelty kaupunkireissujakin yhdistettynä siistimpään takkiin, ja yllättävän hyvänä nämä on pysyneet, vaikka käyttö on puistossa ja metsissä rymytessä ollut aika armotonta! Pitäisi varmaan harkita itselleenkin jotain samantyylisiä, vaikka tuntuu kylläkin ettei aikuisille löydy lähellekään näin kivan näköisiä gore texejä.

Millä teillä kävellään syksy ja kevät? Mitä puette lapsille ja itsellenne?

PIIAN KOTONA

17 lokakuun, 2015

Koko eilisen aamupäivän vietin lasten kanssa Piian luona, juteltiin, lapset leikki ja nautittiin herkuista. Ollaan koitettu sopia treffejä jo jonkin aikaa, mutta perusarki on siitä kumma, että se menee hirveällä vauhdilla eteenpäin ja minkään vähänkään normaalista poikkeavan sopiminen tuntuu välillä lähes mahdottomalta. Toisaalta se on aika harmi, koska juurikin ne erityisemmät päivät on niitä, joista saa energiaa ja iloa seuraaviinkin päiviin – tai ainakin itse huomaan haukottelevani vähintään kaksi kertaa enemmän, jos ulkoilun sijaan ollaan vietetty aamu kotona tai koko päivänä ei olla nähty ketään muita kuin kännykän ruudulta snäpin vakioseurattavia. Nooan yöunet kun on mitä on, täytyy välillä päivän tekemiset suunnitella senkin mukaan, milloin Nooa nukkuu päiväunia ja mä pystyn ottamaan vähän rennommin. Minean alkaessa joskus päälle puolivuotiaana nukkua yli tunnin päiväunia, en suostunut liikkumaan oikein mihinkäään sinä aikana vaan nukuin samalla itsekin tai vaihtoehtoisesti istuin kaikessa rauhassa juomassa teetä ja syömässä herkkuja. Jokainen äiti sen tietää, kuinka maaginen hetki tuo päikkäriaika on!

Piia oli nähnyt meidän takia ihan liikaa vaivaa laittamalla lounasta ja leipomalla suklaakakkua. Saatiin syödä superhyvää kookosmaitoon tehtyä kasvissosekeittoa ja Sunnuntain gluteenittomien jauhojen pussinkyljestä löytyvällä ohjeella leivottua kakkua, joka ihan oikeasti oli hyvää ja kuohkeaa. Piian gluteeniton ja mun tänhetkinen maidoton on aika hankala yhdistelmä ruoan suhteen, mutta tämä kakku maistui meille kaikille. Samaa pohjaa voisi loistavasti käyttää esim täytekakussa tai varioida päällisen suhteen. Mokkapalojen kuorrute, päällinen tuotejuustosta tai ihan vaan pelkkää sulatettua suklaata – kaikki sopisi varmasti. Meillä oli kakun lisukkeena mansikkamelbaa ja kaurakermaa, niinkin hyvä yhdistelmä että taisin syödä kolme palaa, huuups!!

Kyllä niillä sisustusbloggaajillakin joskus on tavarat ”väärissä paikoissa” 😀 Överivärikäs muovihärpäke ei välttämättä ole ihan Piian sisustusmaun mukainen, mutta lapset tuntuu tykkäävän ihan eniten just niistä rumimmista tai ärsyttävimmistä leluista, ainakin meillä on aina mennyt niin. Ajatuksena pelkillä puupalikoilla leikkivä lapsi olisi hyvinkin sisustukseen sopiva, mutta yhtäkään lasta en taida olla tavannut, joka ei innostuisi niistä vanhempien painajaisleluista, kuten muovisista samaa tunnaria uudelleen ja uudelleen soittavista vauvaleluista.

Minea on aina ihan innoissaan menossa leikkimään Piian tytön kanssa, joka on noin neljä vuotta Mineaa vanhempi. Kaikki tuttujen isommat tytöt on Minealle vähän kuin esikuvia, ja aika monet jutut tyttö tekee isompien perässä. Harmi, ettei sama tepsi äitin kanssa, vaan ennemminkin päinvastoin kielloistakin huolimatta joka päivä Minea keksii asioita, joista täytyy alkaa taistelemaan. Joskus se voi olla väärän väriset sukat, väärä viikonpäivä herätessä tai väärä lusikka aamupalalla, josta väännetään, mutta onneksi kiukut loppuukin ihan yhtä yllättäen kuin alkavatkin. Uhmailu voi varmaan hyvin liittyä vielä tässä vaiheessa Nooan syntymään, sillä ekojen kuukausien kuherteluaika on nyt viimeistään ohi, ja Minea on varmaan tajunnut, että Nooa on ihan oikeasti tullut jäädäkseen.

Piian koti ja talon tarina raksaprojektista lähtien esitellään uusimmassa Avotakassa, joten käykäähän lukemassa. Tässä kodissa ihaninta musta on se, että Piialla on varmasti eniten tavaraa esillä mitä ehkä kenelläkään tutullani, ja siltikin kodin yleisvaikutelma on ihanan harmooninen ja rauhallinen. Jokaikinen tavara on omalla määrätyllä paikallaan, ja huomaa että perhe on asunut talossa jo muutaman vuoden, kun Piia on ehtinyt hioa yksityiskohdat viimeisen päälle. Innokkaan käsityöläisen omatekemiä tavaroita löytyy joka huoneesta, ja aina on joku pieni projekti meneillään ja uusin neulostyö olohuoneessa keskeneräisenä. Mitenhän sitä itse löytäisi samanlaisen tasapainoisen tilan sisustukseen vai onko se salaisuus siinä että rönsyillä saa, kunhan tyyli pysyy samana joka huoneessa. Toisaalta, joillain sitä silmää vaan on enemmän kuin toisilla, ja parasta on että jokaisen oma tyyli näkyy niin selkeästi sisustuksessa. Oletteko muuten muut huomanneet, että yleensä naisilla pukeutuminen noudattaa samaa tyyliä sisustuksen kanssa?

HOPLOPISSA

15 lokakuun, 2015

”Syyslomalla HopLopissa, ootko ihan täysjärkinen?!?” WhattsAppasi ystävä, kun oli katsonut mun postaaman snäppipätkän. En ollut itse asiassa edes tullut ajatelleeksi, että siellähän tosiaan voi olla pientä ruuhkaa, kun on loma-aika – koska en itse asiassa edes muistanut, että on lomaviikko.

Ystävä kysyi alkuviikosta lähdettäisikö joku päivä HopLoppiin, ja Mineahan oli samantien innoissaan ajatuksesta. Viime kerrasta on jonkin verran aikaa, olin ehkä viimeisilläni raskaana kun vietiin Minea sinne vähän kuin tulevien synttäreiden kunniaksi. Ennen tuli käytyä ennemmin Peukkulassa, joka oli siis samantyylinen riehumispaikka pienemmässä mittakaavassa ja kivoilla pienillä extrajutuilla, kuten leikkihuoneilla ja kesäisin pihasta löytyi lampaiden ja erilaisten puuhajuttujen lisäksi näyttelijöiden asuttamat talot. Peukkulassa ihanaa oli sen kotikutoisuus ja se, että siellä Mineakin touhusi jo alle 1-vuotiaana vaikka minkälaista. HopLopissa meno on enemmän sitä nollasta sataan, vanhemmat istuu kahvilla juurikaan katsomatta omien kersojensa perään ja pienemmät jää varmasti jalkoihin. Melutasokin on noin isossa paikassa ihan omaa luokkaansa, ja uskaltaisinko väittää että Peukkulassa lasten mielikuvituksellekin oli jätetty tilaa.

Mulla oli tänään mukana molemmat lapset, mikä sujui yllättävänkin hyvin kun Minealla oli kaveri jonka kanssa touhuta. Vaikka tuo meidänkin tyttö ihan kiitettävästi osaa riehua ja rellestää, niin perusluonteeltaan Minea on tietyllä tavalla vähän arka ja hillitty. Minea ei yleensäkään mene ja tee uusia asioita tuosta noin vaan, vaan on selkeästi enemmän sellaista pohdiskelevaa, tarkkaa ja pitkäjänteistä tyyppiä. Esimerkiksi tällä hetkellä kova juttu on kirjoittaminen, ja Minea jaksaisikin harjoitella kirjaimia ja kirjoittaa sanoja monta tuntia putkeen. Yhdessä vaiheessa sadutkin piti mielellään lukea tavutettuna tai sitten tyttö tavutti ne lause kerrallaan perässä sitä mukaa kun mä luin. Tänään isoimmasta liukumäestä piti ensimmäiset kaksi kertaa laskea mun kanssa vierekkäin ennen kuin uskalsi mennä seuraavat kerrat itekseen.

Koska Minean kanssa käytiin Peukkulassa jo ihan pienenä, en osannut etukäteen miettiä sitäkään, miten Nooa jaksaisi touhuta HopLopissa. Hyvin se onneksi menikin, Nooa ryömi siellä pitkin lattioita ja kiipeili kaikkialle mihin vain pääsi. Varmasti konttaavan kanssa olisi vähän helpompaa, mutta onneksi isoimman kiipeilytelineen vieressä oli pehmopala-alue (vai mikä nyt onkaan oikealta nimeltään?!), jossa Nooa viihtyi loistavasti mun jaloissa möngertäen. Me mentiin vielä helpoimman kautta ja ruokittiin lapset ja itsemme HopLopin ravintolassa, jotta kotiin saatiin kuskata hyväntuulisia lapsia. Ruokalista oli laajentunut ainakin salaateilla sitten viime kerran, mutta ainakin hampparit oli edelleen niin peruskamaa kuin vaan mahdollista. Tuli ruoan kanssa testattua Novellen uusi Plus-juoma ja sille voin antaa kaikki suositukset!!

HopLop vei kaikista meistä mehut niin, että jopa Minea kävi kotona päiväunille, vaikkei ole niitä muuten kotona nukkunut säännöllisesti enää yli vuoteen. Mäkin torkahdin Nooan kanssa sillä seurauksella, että nyt illalla on helppo kukkua – ja aamulla taas huomata olevansa kuolemanväsynyt. Paitsi että Nooa nukkui viime yönä yhden kolmen tunnin pätkän, joskohan tästä alkaisi meidän voittokulku?!

Käyttekö te paljon HopLopeissa tai muissa vastaavissa? Minkä ikäisenä ekaa kertaa? Ja mitä olette noin yleensä mieltä, tarvitaanko tällaisia riehumispaikkoja?

previous 1 … 179 180 181 182 183 184 185 … 395 next