Kun kaikki muutkin haluaa, niin tottakai munkin on saatava! Olen koittanut miettiä, mikä se on se juttu, joka saa meidät sekoamaan jostakin tavarasta tai vaatteesta niin paljon, että siitä tulee pakko saada. On ihan pakko saada sitä ja pakko saada tätä, aina (jos juuri koskaan) uuden ostamiselle ei ole järkevää perustelua, mutta itselleen voi helposti perustella sen, miksi meidän kannatti ennemmin sijoittaa rahat audiin kuin skodaan, tai kun köyhän ei kannata ostaa halpaa, niin tottakai haen Vepsäläiseltä Artekia mieluumin kuin Ikeasta Hemnesiä. Ja nimenomaan kannattaa – tai todellisuudessa ehkä ei, mutta nykyään niin monilta löytyy koti täynnä brändejä, joihin kymmenen vuotta sitten vain rikkailla oli varaa. Enää materia ei kerro juuri mitään ihmisen todellisesta varallisuudesta, vaan materian hamstraamisesta ja kaikenlaisesta hifistelystä on tullut harrastus, johon hurahtaa niin miehet kuin naisetkin.
Kuulun itsekin niihin, jotka tuhlaa aika ajoin rahaa joskus järjettömältäkin tuntuviin asioihin, ja silloin kun ihan oikea tarve herää, haluan yleensä viimeisintä muotia tai uusinta tekniikkaa. Ajattelen, etten halua ostaa jo valmiiksi vanhentunutta, kun tiedän esimerkiksi tekniikan etenevän huimaa vauhtia eteenpäin, ja mitä tulee nyt vaikka kodinkoneisiin niin yhtäkkiä huomaan, kuinka elintärkeältä itsensä viilentävä astianpesukone tai automaattisulatuksella toimiva pakastin alkaakaan tuntua, vaikka aikaisemmin olen hyvin pärjännyt ilmankin. Ilmiö on kuin vyöryvä lumipallo, joka alkaa muutamasta ostoksesta, leviää kaveripiirissä, kasvaa valtakunnalliseksi villitykseksi ja kohta huomaat, kuinka onkin pakko saada vähän kaikenlaista. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että tavaraa on haalittu nurkkiin useamman vuoden ajan ja jatkuvasti kasvavalla innokkuudella, joten on aika vastareaktioille eli niille, jotka vastustavat liiallista kuluttamista kaikissa muodoissaan.
Monella mittapuulla kuluttaminen onkin täysin turhaa, mutta itseäni ehkä eniten huvittaa se, miten erilaisia kulutustottumuksia arvotetaan yhteiskunnassamme. On ok matkustaa lentokoneella hankkimaan elämyksiä maapallon toiselle puolelle tai panostaa kuukauden palkka laadukkaaseen stereojärjestelmään, kukaan ei myöskään kyseenalaista rahankäyttöäsi, jos kerrot harrastavasi ruoanlaittoa ja satsaavasi erikoisempiin raaka-aineisiin, mutta lastenvaatteet on yleisen arvostelun alaista, ellei jopa naisille tyypillinen, pinnallinen harrastus, jota ei luokitella samantasoiseksi itsensä toteuttamiseksi kuin vaikkapa elokuvissa käyminen tai hyvän viinin nauttiminen. Meikit, lastenvaatteet, bikinifitness – jos jokin on tyypillistä vain naisille, on se turhaa hömppää.
”Mä oon ilonen, että oon netistä löytänyt ryhmän, jossa äitit jakaa saman intohimon näihin lastenvaatteisiin!”
”Suomalaiset ei tykkää kehuista, lastakaan ei saa sanoa kauniiksi tai se ylpistyy. Ajatellaan, että merkkivaatteissa lapsi oppii leuhkaksi, mut en mä sille lapselle mitään merkkiä hehkuta. Ihan normaalituloisia mekin ollaan, mut säästän sitte jostain muusta (en tupakoi tai käytä alkoholia).”
”Kaikessa, missä vain pystyn katson ensin tuotteen ekologisuutta ja eettisyyttä, sitten vasta tulee hinta. Kyllä meidän ruokakassikin varmaan maksaa normaalia enemmän, mutta valitsen luomua, koska se on tärkeä valintakriteeri meille.”
”Miksi on hyväksyttävämpää ostaa cittarista? Ostat kympin rätin, joka on käytön jälkeen roskissa, materiaali voi olla epämukavaa ja vaate on niin sukupuolikuositettu, ettei sitä voi kierrättää sisaruksilla.”
”Miks lapsilla pitäisi olla huonompaa? Meillä lapset saa parasta ja ite pärjätään vähän vähemmälläkin.”
Miksi ihmeessä kukaan sitten haluaisi panostaa lastenvaatteisiin? Eikö nykyäideillä ole parempia kohteita, joihin rahansa käyttää tai onko lattemammojen arki sisällötöntä hömppää, jossa syvempiä haavoja paikataan pakonomaisella ostamisella? Jos lastenvaateharrastajien vastauksiin on uskomista, niin vaatteista vain on tullut niin arkipäiväisiä arvovalintoja, että niillä – ihan niin kuin silläkin maksaako ruokakaupassa pientä extraa saadakseen riiston sijasta luomua ja reilua kauppaa – halutaan sekä vaikuttaa että osoittaa kuuluvansa tiettyyn pienemmän piirin porukkaan. Kun kahdet bugikset rullaavat toisiaan vastaan pikkukaupungin kaduilla, äidit voi hymyillä toisilleen tietäen, että ovat jollain tapaa samalla aaltopituudella, ehkä hiekkalaatikolla jopa saada sen tarvittavan rohkeuden lähestyä toista tutulla keskustelunaiheella. Se voi hyvin olla kantoliinassa toimivaksi todettu trikookangas tai Bobon harvinaisempi kuosi joka yhdistää, arkipäiväisten valintojemme perusteella ei kuitenkaan ketään ole syytä nostaa jalustalle tai katsoa alaspäin.
”Onhan se vähän hullua tuhlata näin paljon rahaa näihin, ja vaikka tää on kivaa ja vähän kuin harrastus, niin on tää myös jonkinlainen riippuvuus. Mutta mieluumin tämä kuin joku pahempi.”
”Tarkkaa rahamäärää en osaa tähän sanoa mut veikkaan 500€/kk. Mut ei kerrota sitä kellekään!”
”Vaatteet on nykyään mulle tosi tärkeitä, koska haluun että lapset näyttää hyvältä. Ostan mä myös hm, lindex ym jos vaan silmää miellyttää, mutta niissä jälleenmyyntiarvo on aika huono.”
”Facebook-ryhmissä jos näkee jonkun päällä jotain kivaa, niin sitä rupee myös itsekin haluamaan x2.”
”Jos mun kaveri pukee lapsensa mihin sattuu, niin ei se mua kiinnosta ollenkaan. Silti tuntuu, että muilla on aina sanottavaa mun vaatevalinnoista, koska laitan niihin enemmän rahaa. Se taitaa olla ongelma vaan muille, ei mulle itelle.”
Myös meiltä löytyy lapsilta vaatteita, jotka eivät ole olleet välttämättömyys, vaan ne on hankittu ihan yksinkertaisesti siksi, että kuosi on miellyttänyt silmääni. En maksa vaatteista tai mistään muustakaan tavarasta ylihintaa, ostan suurimman osan uusista vaatteistamme hyödyntäen alekoodeja ja pidän vaatemäärän suht vakiona laittamalla jatkuvasti vanhoja vaatteita kiertoon. Koska ostan laadukkaita lastenvaatteita, olen myös voinut säästää monet Minean vanhat vaatteet odottamaan Nooan kasvamista, ja lisäplussana useat hieman hintavammat merkit on myös ekologisempia ja vastuullisempia. Valitettavasti ketjuliikkeistä harvemmin saa muuta kuin halvan tuotannon tavaraa, ja kotimaisesta, ekologisesta tai luomusta joutuu maksamaan extraa, laatu ja pienyrittäjyys kun maksaa.
Parasta kaikessa taitaa olla se, että meillä on mistä valita ja jokainen voi itse päättää, missä arjen valinnoissa tukee mitäkin arvoja. Raja on useinkin melko häilyvä, ja vaikka itsekin haluan ostaa kotimaista tai laadukasta pelkän halvan sijaan, niin samalla tulee myös ostettua jotain vain ulkonäön tai brändin vuoksi, tai halpisketjussa asioidessani unohdan, millaisen tuotantoprosessin vaatteet ovat läpikäyneet. En kiellä etteikö meidänkin pihassa olisi uutta mersua, jos siihen olisi varaa (mitään en tiedä merkin ”paremmuudesta”, mutta onnistunut brändäys mersulla ainakin on), ja tuskin silloin kukaan tulisi viereen kommentoimaan, kuinka pinnallista elämäni on siksi että hankin uuden, kalliin auton, joten eikö vaatteille voisi antaa harrastuksena saman arvon kuin mille muulle tahansa tavaralle tai elämykselle? Ehkä me silloin jopa huomattaisi, kuinka yksittäisestä vaatteesta voi tulla merkittävämpi kuin kertakäyttöinen kaatopaikkatavara, jolla ei lyhyen käyttöikänsä jälkeen ole enää mitään arvoa.
*Lainausmerkeissä lukevat sitaatit on kerätty Facebookin vaateryhmäläisten haastatteluista.
