Viime vuodelta osa 1

4 tammikuun, 2017

Hetken se otti, mutta nyt olen jälleen blogin parissa ja sainpa tehtyä ensimmäisen osan viime vuoden koonnistakin. Huomasin muuten kuvia valitessani, että vuosi 2016 tuntuu pyyhkiytyneen muististani suurimmaksi osaksi, koska kokonaisuutta oli yllättävän vaikea hahmottaa näin jälkikäteen. Onneksi otsikointi valokuvakansioissani antoi vihjeitä siitä, mitä missäkin kuussa on tapahtunut, ja millaisia yksityiskohtia vuosi piti sisällään, muuten en ehkä osaisi kertoa vuoden tapahtumista juurikaan mitään. Nooan vauvavuosi oli jo ohi (onneksi ja valitettavasti), ja lasten kanssa oleminen ja eläminen oli selkeästi edellistä vuotta tasaisempaa ja rennompaa. Kuitenkin jatkuva kiireen ja stressin tunne oli keväästä saakka koko ajan läsnä, kun kahmin itselleni enemmän töitä kuin mitä oli millään matematiikalla mahdollista kotiäitinä tehdä. Ihanat, rakkaat ystävät ympärilläni koittivat parhaansa mukaan tarjota apuaan arkeeni, mutta nyt voin todeta, että vasta töitä vähennettyäni olen jälleen jotain muutakin kuin to-do-listojen alle hautautuva, silmäpusseja piilotteleva ja jatkuvasti anteeksi pyytelevä ihmisraunio. Vain positiivinen asenteeni sai minut päivisin touhuamaan kaikenlaista normaaliin tapaan, sillä muuten olisin loppusyksystä varmasti irtisanoutunut niin äidin roolista kuin päivätyöstänikin.

Koettelemusten kautta ihminen onneksi oppii, vaikka onhan se sääli, että omassa arjessani jalkoihin on meinannut jäädä kaksi pientä lasta, kun äitillä ei oikein koskaan tunnu olevan riittävästi aikaa leikkiä tai vain olla. Liian lyhyet yöunet näkyy liian lyhyessä pinnassa, joten ei taida olla ihan turhaa luvata tänä vuonna panostaa omaan hyvinvointiin lähtien perustasosta? Juuri nyt tuntuu vahvasti siltä, että tästä uudesta vuodesta tulee kotoilun, hyvän ruoan, sisustamisen, perheen ja ystävien vuosi.

tammikuu

Viimevuotinen tammikuu näyttäytyi lumisena ja kylmänä, ihan niin kuin näyttäisi käyvän tänäkin vuonna. Pulkkailukuvia lasten kanssa tallentui kameran muistiin kymmenittäin, ja luistimiakin tuli vedettyä jalkaan kiitettävän paljon. Perinteiset flunssat sairastettiin koko perheen voimin, ja Nooa-murulle taisi iskeä influenssakin, kun kuume sahasi edestakaisin viikon verran, ja poika oli kohtalaisen surkeana. Pienen miehen huono vointi sai jopa harkitsemaan influenssarokotteita tälle vuodelle, vaikka yleensä meillä ei extrarokotteita ole otettu.

Lopulta rokotteet unohtui, mutta yksi pidemmän aikaa mielessä pyörinyt ajatus sai viimein tukea sen verran, että uskaltauduin aloittaa lapsi- ja perhekuvaajan hommat kotiäitiyden sivussa. Päätös taisi samaan aikaan olla sekä vuoden parhaita että huonoimpia, koska pääsin toteuttamaan intohimoani valokuvauksen parissa, mutta työtilanteeni ruuhkautui kesän aikaan niin pahasti että yöunista oli karsittava isommalla kädellä. Balanssi on onneksi jälleen saavutettu työn ja vapaa-ajan välillä, ja kunhan raksakiireet taas helpottavat, otan uusia kuvattavia studiolleni. Siitä olen ollut äärimmäisen onnellinen ja kiitollinen, että kuvattavia on riittänyt mainostamattakin juuri sopivasti omiin resursseihini nähden<3

helmikuu

Helmikuu tarkoittaa perinteisesti meidän perheessä synttäriputkea, ensin Nooa, sitten minä ja kuun lopussa vielä Mineakin. Nooa sai juhlia ihan ensimmäistä synttäriään kelta-sinisissä sävyissä, ja Minea valitsi itselleen Frozen-synttärit, kuinkas muutenkaan. Samaan hässäkkään pidin synttärien välissä vielä NOSH vaatekutsutkin, joten helmikuu oli lähinnä leipomista, järjestelyä ja edellisten juhlien siivoamista, ja tietenkin ystävien kanssa ajan viettämistä. Molempia lapsia juhlittiin kolmena päivänä, joten kuun lopussa jalkoja sohvalle oikaistessani nauroin, että vuoden lyhyimpään kuukauteen meillä mahtui yhteensä kahdeksan juhlapäivää! Koko kuukausi oli kieltämättä yhtä juhlaa, mutta haittaakos tuo, tuskin elämässä koskaan voi olla liikaa kakkua ja glitteriä?

maaliskuu

Juhlimisen jälkeen rauhoituttiin perusarkeen hetkeksi ennen kuin olikin jo pääsiäinen ja aika jälleen juhlia – paljon pienimuotoisemmin tosin. Minea kävi virpomassa Nooan seuratessa norsupuvussa rattaista, ja juhlimme me vielä Kertun pojankin 1-vuotissynttäreitä. Ystäväperheen kanssa tehtiin kuun alkupuolella risteily Tukholmaan, mikä oli varmasti helpoin ja stressittömin matkavaihtoehto tällä porukalla. Risteily oli meille vuoden sisään jo toinen, ja luulenpa että tänäkin keväänä pakataan kamat ja suunnataan jossain välissä Silja linelle – iso suositus siis laivamatkailulle lapsiperheenä.

huhtikuu

Alkoi selkeästi jo näyttää keväältä, kun saimme taivaalta enemmän vettä kuin lunta, ja vapun aikoihin Jyväskylään saapui tivoli. Oli ihana huomata, miten molemmat lapset saivat tivolikäynnistä jo niin paljon enemmän irti tänä vuonna, ja siitähän innostuneena tuli sitten kesälläkin kierrettyä kolmessa eri huvipuistossa. Minealle ostettiin potkupyörän tilalle ensimmäinen ihan oikea pyörä, johon appareita ei tarvittukaan ollenkaan, kun tyttö lähti jo kymmenen minuutin pyörätreenin jälkeen tuosta noin vaan ajelemaan. Potkupyörä siirrettiin odottamaan seuraavaa kesää ja pikkuveljen kasvamista.

Vappuna treffattiin blogiporukalla meillä ja herkuteltiin ihanalla brunssilla. Mikä mahtava syy syödä aivan liikaa juuri paistettuja munkkeja! Viime kevään yhteisiä treffimuistoja selaillessa tuntuu paitsi iloa myös haikeutta siitä, kuinka tällä samalla porukalla nykyään nähdään niin kovin harvoin kun suurin osa on aloittanut työt tai opiskelut eikä aikaa arjessa yksinkertaisesti enää ole samalla tavalla. Aikansa kutakin, niinhän se tuntuu menevän, ja niin vaan ne äitiysloman ystävät helposti jää vähemmälle näkemiselle, kun perheaikakin on kortilla. Loppukuu kului huhtikuussa meidän osalta aika lailla sisätiloissa, molemmat lapset kun sairastuivat peräjälkeen vesirokkoon.

toukokuu

Toukokuu oli selkeästi jo kesää, ja siihen ne viime vuoden lämpimät päivät melkein jäivätkin. Jälleen juhlimme, oli yhdet 5-vuotissynttärit Oktonautti-teemalla, ja heti kuun alussa tietenkin äitienpäivä. Me olimme tehneet asuntokaupat vanhasta asunnostamme, ja ihan toukokuun loppuun saakka jännitimme mistä löydämme väliaikaisasunnon raksaprojektin ajaksi eli kesäkuusta seuraavan vuoden helmikuuhun. Muut ihmiset taisivat olevan tilanteestamme enemmän huolissaan kuin me itse, ja niinhän siinä lopulta kävikin että asunto saatiin, vaikka mitään sopivaa ei ensin näyttänytkään olevan tarjolla.

kesäkuu

Kesäkuu tarkoitti muuttoa uuteen kotiin ja totuttelua uudenlaiseen arkeen ja kerrostaloelämään. MInea kävi Pikku Joutsenen uimakoulun ja tykkäsi niin paljon, että olisi halunnut syksyllä jatkaa, mutta lopulta toiset harrastukset veivät voiton, ja joukkuevoimistelu ja enkkukerho saivat riittää. Juhannusta vietettiin Turussa ystävien kanssa Muumimaailmassa ja Caribiassa, sekin sen verran loistava reissu että Turkuun ja Naantaliin tulee varmasti lähdettyä uudelleen, ehkä jo tulevana kesänä. Kesäkuussa starttasi myös projekti, joka tulee meille olemaan once in a lifetime kokemus – kaivinkoneet aloittivat työnsä meidän omalla tontilla, meidän perheen unelman toteuttamiseksi.

Ajatuksia rakastamisesta

29 joulukuun, 2016

Joskus ennen aikaa blogin tai muiden sivutöiden luin melko paljon kirjoja, selailin iltaisin lehtiä ja seurasin aina jotain yhtä tv-sarjaa kerran viikossa – toisin sanoen aikaa kaikelle extralle oli suhteellisen paljon, äitiydestä huolimatta. Vähitellen blogi tuli ja vei muut harrastukset (paitsi satunnaisen lenkkeilyinnokkuuden), kirjat jäi ja sarjojen seuraaminen nykyisin tarkoittaa Netflix-maratoneja kipeänä tai lasten käydessä ukkilassa. Jouluna kuitenkin tein poikkeuksen, passitin äitini kirjastoon ja tein paluun kirjojen maailmaan lukemalla yhden koskettavimmista ja hirveimmistä kohtaloista. Olin jo useamman vuoden ajan aikonut lukea Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle, mutta mielessäni käyty kamppailu siitä, onko tämän kirjan lukeminen mieltä avartavaa vai pelkästään masentavaa, ei johtanut mihinkään lopputulokseen, ja kirja unohtui ajan myötä. Nyt kertomuksen luettuani voin todeta, että kirjan tapahtumat jää mieleen pyörimään ikävällä tavalla, ja taisin juuri todeta, että lapsille hankitut kalliit vakuutukset tulee meilläkin olemaan jatkossa aiempaa kovemmalla käytöllä. Ihan vain varmuudeksi.

Jäähyväiset Einolle on tositapahtumien kuvaus, kertomus siitä, kuinka lapsensa voi menettää yhdessä yössä. Toki sitä jokainen vanhempi joskus pelkää oman lapsensa turvallisuuden tai hyvinvoinnin puolesta, niin olen itsekin tehnyt kaksi ennenaikaista lasta synnyttäneenä ja monta kuumetautia vierestä katsoneena, mutta positiivisena luonteena osaan aina kääntää huolet kyllä tässä parhain päin vielä käy -ajatteluksi. Ehkä sen takia annan lasten usein touhuta hyvinkin vapaasti, kokeilla vaikeita ja hurjiakin temppuja ja hyppyjä, pomppia sohvilla ja sängyillä, kiivetä itse syöttötuoliin, juosta, kokeilla ja erehtyä. En osaa huolestua pienistä, lääkäriin vien vain pitkittyneissä taudeissa ja pienet kolhut otsassa eivät saa ensimmäisenä ajattelemaan aivotärähdystä. Mutta mitä sitten jos. Jos jotain sattuisikin, tiedän etten voisi koskaan unohtaa tai olla ajattelematta, olisiko varovaisuudella kaiken voinut välttää. Mikä on uhkarohkeaa ja mikä liioittelua? Miten luottaa elämään mutta silti toimia riittävän varovaisesti? Mitä ylipäätään tarkoittaa sana riittävästi kun kyse on lapsista? Maalaisjärjellä pääsee varmasti hyvin pitkälle, mutta entäs kun meillä kaikilla se maalaisjärki on niin hyvin erilainen?

Olen huomannut, että kahden lapsen äitinä olen varovaisempi kuin silloin kun huolehdittavana oli vain yksi, ja keskityin muutenkin ehkä hieman vähäpätöisempiin äitiyden puoliin (kuten siihen onko päiväunia varmasti nukuttu tarpeeksi tai sisältääkö vauvan ruoka lisäaineita). Toisen lapsen kohdalla tiesin jo ennen syntymää, millaisen paikan sydämessäni tämäkin lapsi tulee saamaan, ja tiesin että äitiys on tinkimätöntä rakkautta, jossa sitä tekisi kaikkensa lastensa puolesta. Vasta tässä syksyllä luin naisesta, joka raskaana ollessaan joutui päättämään, kumman hengen säästäisi, oman vai lapsensa. Päätös oli hänelle raskas mutta helppo, äiti synnytti terveen lapsen isänsä huolehdittavaksi. Silloin ajattelin itsekin, että en keksi mitään sellaista tilannetta, jossa en olisi valmis uhrautumaan lasteni puolesta.

Kaikesta rakastamisesta ja kaikkensa antamisesta huolimatta sitä joskus väsyy arjessa niin että lapset jäävät kiireiden ja stressin jalkoihin. Aina ei jaksa leikkiä, kokata munakasta ihmeellisempää tai ulkoillakaan joka päivä, eikä siitäkään tulisi kokea syyllisyyttä. Harvoin sekään asettaa meitä vanhempina paremmuusjärjestykseen, kuinka kauan lasta on täytynyt yrittää ennen onnistumista, joten tuskin menettämisen pelkokaan tekee meistä sen enempää arjen sankareita, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Maailmalla tapahtuvat kauheudet eivät jätä meitä rauhaan, ja aion jatkossakin avartaa ajatteluani vuodattamalla kyyneliä toisten hirvittäville kohtaloille, mutta samaan aikaan on muistettava elää hetkessä, luottaa tulevaisuuteen ja luottaa etenkin siihen, että positiivisella ajattelulla kaikki näyttää paljon valoisammalta. Toivon todella, etten koskaan joudu katumaan luottamustani siihen, että kaikki aina järjestyy ja toivon, että tuleva vuosi on meidän perheelle seesteinen, jopa tylsä, jos se tarkoittaa turvaa, terveyttä ja arkista onnellisuutta.

Flunssan karkotusta

27 marraskuun, 2016

Olihan se varmasti arvattavissa, että vielä se lasten flunssa tarttuu muhun ja Nikoonkin. Nooan kuume jatkui nelisen päivää, ja käynti Terveystalolla näytti keuhkoputkentulehdusta, joten eipä olisi tainneet lapsetkaan olla tällä viikolla hoitokuntoisia edes loppuviikosta. Niinpä mä sairastelin eilisen päivän ”rennosti” lasten kanssa kotona, Nikon tehdessä yhdeksäntuntisen työpäivän buranan voimalla. Nikon poissaolo töistä olisi tarkoittanut viikonloppuna töihin menoa tai järkyttävää määrää ylitöitä ensi viikolla, joten Niko halusi ennemmin tehdä normipäivän perjantaina, kipeästä olosta huolimatta. Nyt voi vain todeta, että onneksi on viikonloppu niin ehdimme toivottavasti koko porukka tervehtyä kunnolla ensi viikoksi.

Monilla tuntuu olevan omat konstinsa flunssan karkoittamiseen, kuten inkiväärit, tehojuomat tai valkosipuli, mutta mä olen aina ollut vähän huono pitämään huolta itsestäni. Flunssan iskiessä mulla parhaiten yleensä toimii se kun jatkan tavallista arkea pienestä huonosta olosta huolimatta, sillä heti jos pysähdyn lepäämään, iskee tauti monesti entistä pahemmin päälle. Tiedän, ei kovin hyvä keino painaa pää kolmantena jalkana, jos kroppa antaa merkkejä taudista, mutta ihme kyllä se useimmiten auttaa flunssan torjumisessa. Ehkä se kertoo vain siitä, että sopivalla stressin määrällä kroppa saa jotenkin blokattua taudin ainakin joksikin aikaa, ja saattaahan se olla, että myöhemmin se kostautuu entistä kauemmin kestävällä flunssalla?

Vietettyäni viikon nenäliinojen ja nivea-purkkien keskellä oli tänään ihan kirjaimellisesti t-o-d-e-l-l-a rentouttavaa lähteä kahdestaan Minean kanssa Prismaan. Leikkipaikan sohvilla kahvia hörppiessä ja kännykkää selaillessa sitä taas muisti kuinka helppoa yhden (todella omatoimisen ja reippaan!) lapsen kanssa kaikki onkaan. Matkustaminen, kaupassa käynti, ravintolassa syöminen – yksi, jo vähän vanhempi lapsi menee siinä missä kuka tahansa aikuinenkin. Olen muutenkin irtisanoutunut kauppareissuista yksin molempien lasten kanssa, ja ennemmin tilaan vaikka pizzaa hoitopäivän jälkeen kuin lähden kiertelemään kaupan hyllyjä lapset mukanani. Viime reissulla Nooa heittäytyi vain kolmesti maahan kiukuttelemaan, ja sitä edellisellä jätettiin kaupan myyjä siivoamaan käytävältä lasinsiruja ja tomaattimurskaa.

Sen lisäksi että kiittelen viikonlopun saapumista, totean, että onneksi on hitaat viikonloppuaamut! Silloin meitä on kaksi vanhempaa vastaamassa lasten tarpeisiin, ja itse saattaa jopa juoda aamukahvinsa tai -teensä selaten lehtiä ja inspiroituen vanhoista ja uudemmista sisustusjutuista. <3

previous 1 … 8 9 10 11 12 13 14 … 36 next