Enpä muista olenko kovinkaan usein viettänyt kaupunkijuhannusta, siitäkään huolimatta etten ole mitään perinteisiä mökki-ihmisiä. Olen saattanut useammallekin ystävälleni ihmetellä, miksi suomalainen haluaa lomalla tehdä koko ajan jotain? Tuntuu melkein kuin meidän olisi liian vaikea vain olla, ottamatta stressiä siitä, kuinka paljon olisi tehtävää ja heittää työhanskat totaalisesti nurkkaan. Mökille lähdetään jotta päästään siivoamaan, kitkemään, kasvattamaan, kantamaan, putsaamaan, lämmittämään, pesemään, kokkaamaan ja mitä näitä  nyt on. Lomalla pitää osata myös lomailla, onhan sekin taito että pystyy totaalisesti tyhjentämään kalenterinsa ihan kaikesta.

Voi olla että kymmenen vuoden päästä olen mökkeilystä jotain ihan muuta mieltä, mutta nyt tekemistä tuntuu olevan kotonakin jo niin paljon sekä sisällä että ulkona, että itselleni paras loma on juuri sellainen, joka muutaman yön päässä häämöttää. Suoralla lennolla takuuvarmoihin lämpöasteisiin, all inclusive ja meri vieressä – jos tällä yhdistelmällä ei saa ajatuksia nollattua, niin tuskin millään. Ja sitä lomalta oikeastaan enimmäkseen odotankin, rentoutumista ja perheen yhteistä aikaa ilman velvollisuuksia.

Koska lomamatka on niin lähellä, päätimme olla lähtemättä tänä juhannuksena mihinkään kotia kauemmas. Saimme ystäväperheen pariksi yöksi meille kylään, itse asiassa saman porukan kanssa vietimme myös viime juhannuksen, silloin vain Turussa ja Naantalissa. Tänä vuonna keskityttiin olennaiseen eli hyvään syötävään ja lenkkeiltiin aina välissä, että jaksettiin taas syödä vähän lisää. Lapset oli selkeästi onnellisia siitä, että saivat vapaasti leikkiä toistensa kanssa pidemmän aikaa tai kuten Eemeli totesi ”kerrankin sai olla ulkona ihan rauhassa”. Kokkoa ei tällä kertaa päästy katsomaan, mutta Niko sytytti lapsille ulkotakan ja sitä siinä sitten tuijoteltiin ikkunan läpi kaikki samassa rivissä istuen. Tuskin kukaan lapsista olisi enempää osannut pyytääkään, lasten yksi parhaimpia piirteitä kun on se, miten aidosti kaikki eteen tuleva otetaan vastaan.

Onneksi juhannusta kesti kokonaiset kaksi päivää, sillä sekin tuntui menevän yllättävän nopeasti. Tuli istuttua leikkipuistossa, ihailtua auringonlaskuja ja ehkä pariin otteeseen myös selviteltyä poikien kinasteluja. Kaikkea sellaista tavallisen ihanaa, mitä tehtäisi ihan tavallisenakin kesäpäivänä, ja niinhän se vain tuntuu olevan, ettei juhlapyhät lapsiperheissä kovinkaan paljoa eroa arjesta. Juhannus kaupungissa oli siis kokonaisuudessaan erittäin jees enkä olisi itsekään osannut enempää odottaa. Entäs siellä, miten vietitte juhannusta tänä vuonna?

Olenhan joskus teillekin kertonut olevani kotoisin Lahden seudulta? Jyväskylään muutin aikoinaan (en kehtaa sanoa, kuinka monta vuotta sitten – apua!) opiskelemaan, kun Lahdessa ei ollut yliopistoa, ja toisaalta taas Helsinki tuntui omaan makuuni aavistuksen liian hektiseltä kaupungilta. Myös suurin osa lapsuudenaikaisista ystävistäni ovat muuttaneet pois Lahdesta, mutta yksi hyvin läheinen ja tärkeä ihminen on joidenkin Helsinki-vuosien jälkeen palannut ainakin toistaiseksi Lahteen. Monien sukulaisten lisäksi tämä ystävä on yksi niistä syistä, miksi edelleen Lahdessa tulee meidänkin käytyä tasaisin väliajoin. Eikä sitä varmasti muutenkaan osaisi kotiseutujaan ihan kokonaan unohtaa.

Juuri tälläkin hetkellä ollaan heittämässä Lahden keikkaa, tai paremminkin nyt jo Hollolassa, sillä ystäväni Sapen vanhempi poika täytti pari päivää sitten neljä. Tuo ehkä maailman suloisin 4-vuotias skeittipoika oli toivonut kakkuun skeittiramppia, synttärilahjaksi toivottiin uutta potkulautaa, joka taipuisi paremmin temppuiluun ja juhlat juhlittiin Robinin tyyliin eriparikengillä. Aika nopeasti taisi äitin valitsema juhla-asukin vaihtua omiin lemppareihin eli farkkuihin, t-paitaan ja lippikseen ihan vain siksi, että samoissa vaatteissa ei kuulema mitenkään voi olla koko päivää. Synttäriaamunaan tuo sama pieni poika oli pohtinut, näinköhän enää mahtuu vanhoihin vaatteisiinsa kun yön aikana on varmaan kasvanut niistä kaikista ulos.

Tällä kertaa meikäläinenkin ylitti itsensä siinä, etten vienyt lahjaksi legoja, niin kuin melkein aina! Legot on helpoin lahja ikinä, sillä niistä tykkää kaikki ja jatkuvasti kauppoihin puskee uutuuksia sitä tahtia, että aina on helppo keksiä joku sellainen legosetti, jota lahjan saajalla ei vielä ole. Nyt olin kuitenkin etukäteen kysellyt lahjatoiveita, koska kahden pojan perheessä autoja, legoja ja muita vempaimia helposti kertyy ihan jo omastakin takaa. Sankari toivoi ensisijaisesti hinausautoa, mutta koska en sellaista löytänyt (edes kierrettyäni puolet Jyväskylän kaupoista läpi), niin lopulta vein Mauri Kunnaksen kirjan ja päältä istuttavan metallisen kaivurin – tiedättehän niitä, joita on myyty jo varmasti omien vanhempieni lapsuudesta saakka. 

Juhlat jatkui meidän osalta seuraavaan päivään saakka, koska jäimme Sapen perheen luokse vielä yöksi. Ihan parasta on mielestäni se, miten joidenkin kavereiden kanssa voi keskustella hyvinkin avoimesti, vaikka näkisi harvoinkin, juttu kun vain jatkuu siitä, mihin se viime kerralla on jäänyt. Joskus taas jonkun kanssa näkee usein eikä silti koskaan pääse arkisia aiheita pidemmälle, koska hetki ei vain ikinä tunnu oikealta. Se on varmasti sitä, kuinka toisten kanssa kemiat kohtaa paremmin ja ehkä siihen vaaditaan myös jonkinasteista samankaltaisuutta, hengenheimolaisuutta tiedättehän. Ja se suurin rikkaus on tietenkin omistaa molemmanlaisia ystäviä, sillä ystäviä tuskin koskaan voi olla liikaa, vaikka sitä sanotaankin että laatu korvaa määrän.

Se olisi taas uusi viikko edessä, koittakaahan työssäkävijät jaksaa ja lomalaiset, muistattehan ottaa rennosti!