Mustat aterimet

Jos joku asia on tässä talossa arkisen tärkeää, niin hyvä ruoka – ja tietenkin myös jälkiruoka! Niinpä ihan itseoikeutetusti menin viime Ikean käynnilläni ostamaan meille setin uusia aterimia, siitäkin huolimatta ettei todellista tarvetta niille ollut. Kyllä, ostin täysin turhan tavaran vain ja ainoastaan sen ulkonäön vuoksi, mutta joskus sekin on varmaan sallittua, näin ainakin itselleni uskottelin.

Tulin löytöni kanssa kotiin jopa niin innostuneena, että ihan ääneen ihmettelin, miten sitä ihminen pärjäisi ilman Ikeaa. Kyllähän sitä oikeasti pärjäisi, mutta aina näin uuteen kotiin muuttaessa tuntuu erityisen hienolta, kun on kauppa josta edullisesti hankkia suurin osa tarvittavista tavaroista, kuten nyt vaikka matot, silityslauta tai keittiön säilytyspurkit. Mielelläni tukisin kotimaisia, ekologisia ja eettisiä yrityksiä arjessani enemmänkin, mutta valitettavasti annetuilla resursseilla on valittava ne tärkeimmät kohteet, panostettava niihin ja tingittävä jostain muualta. Tässä kuussa jätin esimerkiksi viidenkympin juoksutakin ostamatta, koska Nooa tuntuu kasvaneen ulos monista pitkistä housuistaan ja tarvitsi muutamat uudet tilalle, niistä valitsin niin kotimaista kuin ympäristön tiedostavaa. Kultainen keskitie, se pätee varmasti niin kuluttamisessa kuin elämässä yleensäkin.

Jokainen rakentaja tietää, mitä tarkoittaa ostoähky eli se, kuinka jossain vaiheessa projektia valintojen tekeminen ja tarvikkeiden hankkiminen alkaa väkisinkin tuntua puuduttavalta, pakko-hommalta. Sama tunne herää ajoittain vieläkin, kun joka huoneesta puuttuu kaikenlaista tarpeellista, remonttihommat on pahasti kesken ja niinkin yksinkertaisia asioita pitäisi ostaa kuin listoja, valokatkaisijoita ja peitelevyjä. Rajattomalla budjetilla tämäkin olisi huomattavasti helpompaa, mutta toisaalta taas juuri tämän ostoähkyn vuoksi olen alkanut entistä vahvemmin ajatella, että tyytyminen on yksi tärkeimmistä opeteltavista taidoista, koska aina ei voi haluta jotain muuta, enemmän tai parempaa. Ei tulisi liikaa vertailla, olla tyytymätön siihen mitä itsellä on ja vaikka haaveilu on hyvästä, niin ikuinen haaveiden tavoittelu ei sekään kaunista ihmistä, ennemminkin tekee vain rauhattomaksi. Ihmisillä tuntuu olevan taipumusta jatkuvasti kehittää ympärilleen uusia projekteja ja tavoitteita, kuten itsekin huomaan nyt rakentamisen päätyttyä ajattelevani seuraavien vuosien ajan panostaa työelämään. Entä jos ei erityisesti panostaisi mihinkään, ei tekisi mitään maininnan arvoista eikä kurkottelisi pilviin millään elämän osa-alueella? Entä jos ei myöskään asettaisi tavoitteita sen suhteen, mikä on järkevää ja mikä ei? Voisi hyvällä omatunnolla halutessaan ostaa tarpeettomia aterimia Ikeasta ja vielä sanoa sen ääneen.

Entäs loman jälkeen?

Lomaa ollessa jäljellä käytännössä enää viikko sitä alkaa jo miettiä, miten ikinä sopeudun taas työssäkäymiseen? Ajatukset on heitetty täysin nollatilaan heti kesän alussa, mutta silti odotan yhä edelleen kesän alkamista ja sitä että kotona ehtisi tulla tylsää, kun ei ole mitään tekemistä ja on oltu useampi päivä kotona, siis ihan vaan oltu. Tänään totesin, että ehkä on jo aika hyväksyä se, ettei Suomessa nykyään ole kesää siinä mielessä kuin itse toivoisi, koska en muista, milloin viimeksi olisi ollut oikea kesäilta. Kesäillalla tarkoitan iltaa, jolloin on edelleen niin lämmin, että voi helposti istuskella pitkälle yöhön ulkona ilman takkia ja ilmassa tuoksuu ja väreilee kesä. Jos on sattunutkin olemaan pari kuumaa kesäpäivää, niin iltaan mennessä sää on ehtinyt viilentyä niin että vaatekerroksia on saanut lisäillä enemmänkin, ja keskustelut on saanut siirtää terassilta sisätiloihin. Mitä ihmettä, oikeasti! Saanko jatkaa kesälomaa vielä kuukaudella, tiedä vaikka elokuu yllättäisi ja toisi Suomeenkin lämpöaaltoja ja sitä myötä uimakelejä ja lämpimiä iltoja.

Kaikesta huolimatta täytyy yrittää muistaa, että kesällä silti pääsee niin paljon helpommalla, kun ei tarvitse kerrospukeutua niin kuin talvella, vaan ulos lähteminen on lähes yhtä nopeaa kuin oven avaaminen. Me ollaan pyöritty lasten kanssa lähimetsässä jonkun verran nyt aamupäivisin, ja kaikki muu aika on tainnut mennä pyöräillessä pieniä lenkkejä Nooan kanssa – Mineaa tuskin näkyy kotona nykyään, kun tyttö viettää päivät kavereiden kanssa pihoilla. Useimmiten meikäläinen tykkää kävellä perässä Nooan potkupyöräillessä, mutta tiistaina sain fysioterapeutilla käydessäni aika tiukan juoksukiellon, ja kun kävelyäkin tulisi kuulema vältellä, niin kait se on itsekin noustava useammin pyörän satulaan. Jotenkin vain juoksu ja kävely on aina olleet enemmän oma juttuni, joten olen parin päivän ajan yrittänyt pohdiskella, uskaltaisinko uhmata juoksukieltoa ja toivoa että lihastreenin ja hieronnan avulla saan kipeän jalan kuntoon. Toisaalta tilanne voi pian olla se, ettei jalalla enää edes kävele, mutta loistavasti alkanutta lenkkeilyintoa ei haluaisi tappaa heti alkuunsa. Ehtii sitä kotona istuskella sittenkin, kun taivaalta sataa lunta ja räntää.

Kesässä parasta on ollut huolettomuus, se ettei tarvitse tehdä mitään, jos ei huvita. Voi olla yöpaidassa pitkälle aamuun, hakea take awayta lounaaksi ja nukkua päiväunet. Ja arvaatteko, mikä tulee töiden alettua olemaan kaikkein vaikeinta niin mulle kuin lapsillekin? Se että ehditään aamuisin ajoissa yhtään mihinkään, että lapset jaksaa herätä aamulla ja saavat unta aikaisin illalla, että itse osaan mennä nukkumaan ennen puoltayötä ja että pystyn luopumaan aamun kahvihetkistäni. Vaikka lomallakin rauhallinen ja hidas aamupala tarkoittaa vähän väliä pöydästä nousemista ja lasten auttamista omissa toimissaan, niin silti se aamun pieni hetki on yksi tärkeimmistä. Istut kahvikuppi edessäsi selaten suosikkilehteäsi tai katsoen netflixiä, syöt aamupalan vasta pari tuntia heräämisen jälkeen ja annat itsellesi aikaa miettiä täysin turhanpäiväisiä asioita. Hitaat aamut, niiden takia voisin tehdä jatkuvaa iltavuoroa jos se olisi työssäni mahdollista. Aamun aikana yleensä ratkeaa se, millä mielellä päiväni aloitan, ja aamusta riippuen olen joko tehokas tai en saa koko päivänä mitään aikaan. Miten ihmeessä sitä voi taas sopeutua hoitoon viemisiin, kamalaan kiireen tunteeseen ja siihen, että päivästä noin puolet on minuuttiaikataulutettua ja loppuajan lapset on väsyneitä ja kiukkuisia.

Kaksi sarjasuosikkia

Aika harvakseltaan tulee nykyään telkkaria katseltua, ja silloinkin kun sille löytyy aikaa, on elokuvan tai sarjan oltava katsottavissa samantien – aikataulutettu tarjonta ei vain toimi, kun kaikki katsomisen arvoinen tulee lasten nukuttamisen aikaan. Niinpä olen aika pahasti koukuttunut Areenan ja Netflixin ohjelmistoon, joista molemmista löytyy läjäpäin huippusarjoja. Viimeisimpänä on tullut katsottua Skamin teinidraaman lisäksi myös jännittävämpää draamaa rikossarjojen muodossa. Kaksi koukuttavinta on olleet jo muutaman vuoden takaiset The Fall ja Isänmaan puolesta (Homeland).

The Fall on brittiläinen rikossarja, siinä mielessä hyvin epätavanomainen että tutkittavien rikosten tekijä on alusta asti selvillä, ja sarja seuraa yhtä tiiviisti niin murhaajaa kuin murhien tutkijaakin. Irlantilaiseen kaupunkiin sijoittuvat tapahtumat etenevät siihen tahtiin, että sarjan tahtoisi katsoa alusta loppuun yhdellä kertaa, ja loppuratkaisu yllättää vaikka katsojana sitä luuleekin arvaavansa, miten tarina päättyy. The Fallin naispääosa tuo etäisesti mieleen huippusuositun Silta-sarjan Saga Norenin, ja onhan sarjan pääosan esittäjät niinkin nimekkäitä kuin Gillian Anderson ja Jamie Dornan.

Myöskin nimekkäillä näyttelijöillä roolitettu Isänmaan puolesta (Claire Danes, Damian Lewis) on rikossarja, joka vangitsee katsojan päiväkausiksi television ääreen. Itse vasta kahlaan läpi 2. tuotantokautta, mutta lohduttavaa on se, että katsottavana on vielä ainakin viisi kautta, ei tarvitse siis pelätä että jännitysnäytelmä olisi ihan heti ohi. Sarjassa seurataan CIA-etsivää, joka tutkii sotavankina kahdeksan vuotta olleen, Amerikkaan palanneen sotilaan tekemisiä. CIA-etsivä Carrie uskoo sotavangin olevan käännytetty, nykyinen Al Qaidan terroristi, jonka suunnitelmat ovat osa isompaa Amerikkaan kohdistuvaa terroristitekoa. Asioita hankaloittaa Carrien omat ongelmat mielenterveyden kanssa.

Sekä The fall että Isänmaan puolesta on varmoja sarjasuosikkeja niille, jotka muutenkin tykkäävät rikossarjoista. Ennen kuin aloitat katsomisen kannattaa varata riittävästi aikaa telkkarin ääressä istumiselle, ensimmäisten jaksojen jälkeen on nimittäin vaikea enää lopettaa ennen kuin on päässyt tuotantokausien loppuun asti.

1 35 36 37 38 39 40 41 43