Tuplasuklaa-mukikakkua maanantaitunnelmiin

Oli tänään mikä päivä tahansa, se on tuntunut niin maanantailta, että aloin iltapäivästä jo uskoa päivien todella menneen sekaisin. Kun on viettänyt edelliset päivät reissussa syöden muiden tekemää ruokaa, istunut muiden kattamissa pöydissä ja nukkunut muiden siivoamissa kodeissa, niin paluu arkeen on aina raadollinen – siinä ei katsota kalenterista sen tarkemmin, missä kohtaa viikkoa mennään, vaan yleinen mieliala ja väsymys on se, mikä sanelee päivän onnistumisen. Kirjattakoon itselleni siis muistiin, että tästä eteenpäin, aina reissun jälkeiselle päivälle, varaan joko kaapin täyteen suklaata tai keksin koko päiväksi jotain erityisen kivaa tekemistä. Lounastreffit ystävän kanssa, se on vähintä mitä kotiäiti voi lomailun jälkeen vaatia.

Aloin heti aamusta luonnostelemaan postausta otsikolla näitä vihaan, sillä mitä muutakaan olisin itsestäni saanut irti kuin pari riviä ärsyyntymisen aiheita. Yksi inhoamistani asioista on muuten suomen kielen yhdyssanat! Ei siksi että ne olisi niin hankalia, vaan siksi etten voi sietää ylipitkiä sanoja kuten tuplasuklaamukikakku. Siksi usein sovellankin omia sääntöjäni yhdyssanoihin, lisäilen väliviivoja tai puhelimella viestittäessä kirjoitan sanat erikseen, vaikka ne kuuluisi yhteen. Joku saa kirjoituksistani varmasti enemmänkin kuin harmaita hiuksia, mutta onneksi elämä ei ole muutamasta yhdyssanasta kiinni, eikä myöskään näistä kymmenistä pilkuista, joita teksteihini lisäilen. Ei se taida myöskään olla kiinni siitä, kuinka paljon suklaata yhdessä päivässä voi syödä tai siitä, onko järkevää mennä pizzalle keskellä viikkoa.

Valittamisesta on aina luontevaa siirtyä suklaaseen eli siihen, mikä helpoiten muuttaa huonommankin päivän aurinkoiseksi. Aamukahvilla mieleni teki jotain hyvää, joten turvauduin mikrossa paistettavaan mukikakkuun, joka valmistuu muutamassa minuutissa. Ainekset yleensä löytyy jo valmiiksi kaapista, joten laittakaa ohje itsellennekin talteen, eihän sitä tiedä vaikka tulisi tarve leipoa jotain pikaista juhannusvieraille.

Suklaamukikakku

2 rkl voita tai margariinia

3 rkl vehnäjauhoja

3 rkl sokeria

1,5 rkl kaakaojauhetta

1/4 tl leivinjauhetta

1/2 muna

1 1/2 rkl maitoa tai vettä

6 palaa suklaata

Sulata voi mukissa ja lisää muut ainekset (suklaa paloiteltuna). Sekoita tasaiseksi ja paista mikron täydellä teholla (600-800) minuutti-puolitoista. Koristele ja nauti!

Onneksi allekirjoittaneellakin päivä parani iltaa kohden, ja sain jopa käytyä lenkillä. Suunnittelimme hyvää vauhtia valmistuvaa terassia, ensi viikon Mallorcan matkaa ja ihmettelimme, mihin puolet kesästä on kohta jo mennyt. Nyt katson vielä loppuun yhden ihanimmista elokuvista, Meet Joe Black, ja huomenna aion herätä huomattavasti pirteämpänä ja hyväntuulisempana.

Yhden suloisen 4-vuotiaan synttäreillä

Olenhan joskus teillekin kertonut olevani kotoisin Lahden seudulta? Jyväskylään muutin aikoinaan (en kehtaa sanoa, kuinka monta vuotta sitten – apua!) opiskelemaan, kun Lahdessa ei ollut yliopistoa, ja toisaalta taas Helsinki tuntui omaan makuuni aavistuksen liian hektiseltä kaupungilta. Myös suurin osa lapsuudenaikaisista ystävistäni ovat muuttaneet pois Lahdesta, mutta yksi hyvin läheinen ja tärkeä ihminen on joidenkin Helsinki-vuosien jälkeen palannut ainakin toistaiseksi Lahteen. Monien sukulaisten lisäksi tämä ystävä on yksi niistä syistä, miksi edelleen Lahdessa tulee meidänkin käytyä tasaisin väliajoin. Eikä sitä varmasti muutenkaan osaisi kotiseutujaan ihan kokonaan unohtaa.

Juuri tälläkin hetkellä ollaan heittämässä Lahden keikkaa, tai paremminkin nyt jo Hollolassa, sillä ystäväni Sapen vanhempi poika täytti pari päivää sitten neljä. Tuo ehkä maailman suloisin 4-vuotias skeittipoika oli toivonut kakkuun skeittiramppia, synttärilahjaksi toivottiin uutta potkulautaa, joka taipuisi paremmin temppuiluun ja juhlat juhlittiin Robinin tyyliin eriparikengillä. Aika nopeasti taisi äitin valitsema juhla-asukin vaihtua omiin lemppareihin eli farkkuihin, t-paitaan ja lippikseen ihan vain siksi, että samoissa vaatteissa ei kuulema mitenkään voi olla koko päivää. Synttäriaamunaan tuo sama pieni poika oli pohtinut, näinköhän enää mahtuu vanhoihin vaatteisiinsa kun yön aikana on varmaan kasvanut niistä kaikista ulos.

Tällä kertaa meikäläinenkin ylitti itsensä siinä, etten vienyt lahjaksi legoja, niin kuin melkein aina! Legot on helpoin lahja ikinä, sillä niistä tykkää kaikki ja jatkuvasti kauppoihin puskee uutuuksia sitä tahtia, että aina on helppo keksiä joku sellainen legosetti, jota lahjan saajalla ei vielä ole. Nyt olin kuitenkin etukäteen kysellyt lahjatoiveita, koska kahden pojan perheessä autoja, legoja ja muita vempaimia helposti kertyy ihan jo omastakin takaa. Sankari toivoi ensisijaisesti hinausautoa, mutta koska en sellaista löytänyt (edes kierrettyäni puolet Jyväskylän kaupoista läpi), niin lopulta vein Mauri Kunnaksen kirjan ja päältä istuttavan metallisen kaivurin – tiedättehän niitä, joita on myyty jo varmasti omien vanhempieni lapsuudesta saakka. 

Juhlat jatkui meidän osalta seuraavaan päivään saakka, koska jäimme Sapen perheen luokse vielä yöksi. Ihan parasta on mielestäni se, miten joidenkin kavereiden kanssa voi keskustella hyvinkin avoimesti, vaikka näkisi harvoinkin, juttu kun vain jatkuu siitä, mihin se viime kerralla on jäänyt. Joskus taas jonkun kanssa näkee usein eikä silti koskaan pääse arkisia aiheita pidemmälle, koska hetki ei vain ikinä tunnu oikealta. Se on varmasti sitä, kuinka toisten kanssa kemiat kohtaa paremmin ja ehkä siihen vaaditaan myös jonkinasteista samankaltaisuutta, hengenheimolaisuutta tiedättehän. Ja se suurin rikkaus on tietenkin omistaa molemmanlaisia ystäviä, sillä ystäviä tuskin koskaan voi olla liikaa, vaikka sitä sanotaankin että laatu korvaa määrän.

Se olisi taas uusi viikko edessä, koittakaahan työssäkävijät jaksaa ja lomalaiset, muistattehan ottaa rennosti!

Ajatuksia lapsista

Jotenkin kummasti kaveripiiriini on sattunut todellinen vauvabuumi, kuusi ystävää on parhaillaan raskaana ja muutenkin tuntuu, että vauvauutisia tipahtelee puolituttujenkin somekanaviin vähän väliä. Ihan vasta ehdin todeta, että nyt alan olla jo siinä iässä, että kaveripiirissä on lapset tehty ja seuraavana vuorossa on työpaikan vaihdot, avioerot ja sairaudet sun muut vaivat, mutta eipä mitään, ihanaa että saadaan ympärille vauva-arkea! Yllättävän usein vastailen itsekin kysymykseen siitä, onko meidän lapsiluku tässä vai vieläkö ollaan ajateltu tehdä kolmas lapsi. Tiedän toki, ettei lapsia tehdä, mutta jonkinlainen päätös lasten toivominenkin on, ja luulen kyllä että me Nikon kanssa ollaan varmoja sen suhteen, mitä me haluamme – ja molemmat samoilla linjoilla asian suhteen.

Vaikeinta pienlapsiarjessa on ehdottomasti mielestäni ollut itkevä, tyytymätön ja vain pienissä pätkissä nukkuva vauva, jollaisen mekin olemme aikanaan kokeneet. Kaikki sen ajan jälkeen on tuntunut melkein jopa helpolta, vaikka monesti kuulin vakuutteluja siitä, kuinka liikkeelle lähtenyt, joka paikkaan ehtivä taapero se vasta hankala olisikin. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten kanssa henkisesti raskas aika on minulle ollut huomattavasti pahempi kuin fyysisesti raskas, väsyneenä äitinä olisin voinut vaihtaa lohduttomasti itkevän vauvan kaatuilevaan, täystuhotaaperoon milloin tahansa, jos olisi ollut mahdollista valita.

Nykyään meidän perusarki on hyvin mutkatonta ja helppoa, eikä oikeastaan mikään vaadi erityisiä ponnisteluja onnistuakseen, kun lapset on jo sen verran isoja ja omatoimisia. Minea on aina ollut aavistuksen pikkuvanha ja aikaansa edellä siinä, että tyttö haluaa osata tehdä mahdollisimman paljon itse ja onkin todella taitava ja fiksu – näin varmaan kaikki äidit näkevät omat lapsensa. Meidän lapsilla on kolmen vuoden ikäero, ja se on toiminut paremmin kuin hyvin ajatellen sitä, kuinka hienosti Minea suhtautuu Nooaan. Minealle Nooa on selkeästi pienempi, pikkuveli, jota autetaan ja huomioidaan aina kun mahdollista. Edelleenkin Minea pitää Nooaa sylissä päivittäin, suukottaa tilanteen tullen, auttaa, ottaa mukaan leikkeihin, opastaa ja antaa paljon anteeksi ihan vain siksi, että tietää toisen olevan pienempi. Eikä ikäeroa silti ole liikaa, etteikö sisarussuhde olisi läheinen ja yhteisiä leikkejä löytyisi.

Nooa puolestaan on mitä parhaassa iässä, osaa jo paljon mutta on kuitenkin vielä niin äitin poika, ettei ihan hetkeen ole kasvamassa sylistä pois. Tuo pieni poika haluaa jakaa kaiken siskonsa kanssa, tutkii lapsen mielenkiinnolla kaikkea eteen tulevaa ja kyselee kaikesta kysymyksiä, joihin aina en osaa vastata. Eilen tutkittiin metsässä erilaisia ötököitä, tänään seisottiin ihastelemassa kaivinkonetta ja joskus ihmetyksen voi herättää niinkin pieni asia kuin sammal kiven päällä tai taivaalla kiitävä lentokone. Melkein uskaltaisin väittää, että elämme parhaita aikoja juuri nyt – vaikka toisaalta, niin on Mineankin kanssa jokainen vuosi tuntunut parhaalta vuodelta siihen mennessä.