Viimeksi olen istunut lähiliikenteen bussissa joskus reilu vuosi sitten Minean kanssa, kun meillä oli hetkellisesti käytössä vain yksi auto. Eilen kuitenkin huomasin, että tässä sitä taas körötellään Nooan kanssa kohti keskustaa, syykin on sama eli Niko myi oman autonsa joku aika sitten ja ollaan nyt vähän aikaa koitettu pärjätä yhdellä. Minea lähti Nikon kanssa katsomaan kaverin sählypeliä, ja tehtiin kaupunkiin treffit sen jälkeen, joten eipä siinä muu auttanut kuin alkaa kaivella bussin aikatauluja ja reittitietoja. Lämpimänä, aurinkoisena syyspäivänä matka pysäkille ja vartin odottelu pysäkillä ei saanut kuin hymyn huulille, mutta jos sama reissu pitäisi tehdä viisi kertaa viikossa ja säässä kuin säässä, niin luulen että hohto häviäisi aika nopeasti.
Tapani mukaan me oltiin pysäkillä vain joitain minuutteja ennen bussin tuloa, koska mun oli ennen lähtöä vielä vähän siivoiltava kotona. Mietin bussissa kuinka hassua sekin tavallaan on, että haluan siivota ennen kotoa lähtemistä. Se on kuitenkin yksi ärsyttävimpiä asioita, jos olet vaikka viikonloppureissussa ja kotiin palattuasi aloitat väsyneenä hommat siitä että raivaat kamoja paikalleen ja vasta sitten pääset purkamaan reissukamoja. Tai jos pyykkikori on jo valmiiksi ihan täynnä, kun palaat reissusta mukanasi kaksi kassillista pestävää. Tai jos puistoilun jälkeen laitettavana on päivän lounas, mutta oven avattuasi tajuat, että pöydällä lojuu vielä aamupalan jämät. Pienillä teoilla on paljon merkitystä arjen sujuvuuden kannalta – näin ainakin mä sen koen, sillä joskus väsyneenä yksikin ärsyttävä asia liikaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Siinä bussissa istuessani sitten tajusin, että mulle aika monellakin pienellä asialla on paljon merkitystä. En kestä Nikon tapaa niputtaa sukkia pyykkikoriin laitettaessa, en siedä sotkua ja ylimääräistä tavaraa ympärilläni, olen meluherkkä, haluan tietää kaikesta kaiken, olen pikkutarkka, uteliaaksikin jotkut voisi mua sanoa ja asioiden pieleen meneminen saa hermot kiristymään. Pidän rutiineista ja siitä, että asiat toimii mutkattomasti enkä siksi aina siedä ihmisten hitautta tehdessä jotain sellaista, jonka itse tekisin nopeammin ja eri tavalla. Tätä listaa mielessäni pyöritellessäni tajusin olevani aivan älytön pilkunviilaaja, yksityiskohtiin tuijottaja ja kröhöm, lievästi ehkä kontrollifriikkikin! Kun aikoinani kirjoitin graduani hyvän ystäväni kanssa, poistin jatkuvasti ylimääräisiä välejä ja pilkkuja tekstistä – ihan kirjaimellisesti pilkunviilaaja siis!
Äitin vaatteet: huivi: Vila // nahkatakki: Zara // neuletakki: Lindex // laukku ja farkut: H&M // kengät: Vans
Nooan vaatteet: pipo: Gugguu // takki: Mini Rodini // housut: Nosh // tennarit: Zara
Kuitenkin voin onneksi lohduttautua ajatuksella, että suurimmaksi osaksi pystyn aika hyvinkin hillitsemään itseäni. Lasten myötä syitä hermojen menettämiselle on aika paljon enemmän, mutta toisaalta olen kyllä oppinut hyvin sietämään paljon enemmän kuin aiemmin. Mikään pikkujuttu ei enää saa mieltäni järkkymään, tai vaikka saisikin niin osaan hyvin pitää sen sisälläni. Vaikka kuinka tekisi joskus mieli nipottaa Nikolle vähäpätöisistä asioista, jätän sen nykyään tekemättä, koska tiedän että arjessa on muutenkin paljon handlattavaa. Sotkuisuus on ehkä se pahin viholliseni, ja tällä hetkellä tietenkin myös väsymys, joka usein kiristää hermoja kuin viulunkieli. Siitäkään en varmaan ikinä täysin pääse eroon, että yksityiskohdat on mulle tärkeitä, ja huithapelit ihmiset ympärillä voi stressata mua, vaikken sitä mitenkään ulkoisesti näytä. Jos toisella ei vaan tunnu mikään onnistuvan, pysyvän tallessa tai luonnistuvan neuvomallakaan, niin tekisi mieli sanoa että annapa kun mä. Mutta tiedättekö mikä musta on kaikkein tärkeintä? Ehdottomasti se, että tiedostaa itsessään nämä huonommatkin piirteet, koska silloin niitä on edes periaatteessa mahdollista hallita tai hillitä, eikä sitä kaikkea kaada suoraan omille lapsilleen perintönä.
Mikä teissä on sellaista, jota ette tahtoisi lastenne perivän?























