Ihanat, kamalat aamut

28 lokakuun, 2016

Kaikki vaatteet hukassa, lapset kiukuttelee, kukaan ei jaksa nousta ylös, ulkona on liian pimeää, myöhässä taas, missä kurahousut, leipä ja kahvi autoon mukaan, vielä hakemaan unohtuneet unilelut, hiukset jäi nyt harjaamatta, ainiin ja hampaat, äiti en varmasti pue tänään näitä housuja, yökyökyök, et voi olla tosissas!

Missä vaiheessa meidän aamuista tuli yhtä suurta kaaosta, jossa vaatteet lentelee, äiti komentaa ja lapset kiukkuaa väsyneinä? Enkö voisi kelata takaisin niihin rennon rauhallisiin aamuihin, jolloin olin vielä hoitovapaalla ja ainut aikataulu joka painoi päälle, oli ulkoilu, lounas tai päiväunet eikä niistäkään ihan niin minuutilleen tarvinnut välittää. Nyt olen huomaamattani alkanut kahden lapsen äitinä elää niitä kuuluisia ruuhkavuosia ja mikä inhottavinta, arkena jokainen hetki tuntuu jollain tapaa aikatauluteltu, ja koko ajan olemme joko lähdössä johonkin tai tulossa jostakin. Ehkä aamut olisi lapsillekin helpompia, jos aikatauluissa olisi joustamisen varaa vai onko kaikessa lopulta kyse siitä, että itselläni on kiire ja stressi ajoissa töihin ehtimisestä ja huomaamattani tartutan tunteen lapsiin? Nooa on ihan tässä viime aikoina keksinyt, että on paljon kivempi pomppia kotona teepaitasillaan sohvalla tai yleensäkin tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa – kuten kiivetä herkkujemmoista hakemaan levyllinen suklaata ja syödä sitä salaa kylppärissä. Ihan liian monena aamuna olen viimeisen kuukauden aikana vienyt autoon yhden kiljuvan lapsen sisävaatteissaan (useimmiten vähintään ilman sukkia ja takkia!), ja saman kiljuvan pojan tuon melkein joka päivä iltapäivällä myös takaisin kotiin. Vaistoaakohan lapset sen, milloin meidän vanhempien pitäisi jo olla jossain muualla, vai miten juuri niinä aamuina tai iltapäivinä kun itsellä on kiire, lapsia vähiten kiinnostaa autolle käveleminen tai turvaistuimessa istuminen. Ihan liian monena aamuna huomaan lähes väkisin istuttavani sen saman kiljuvan pojan autoistuimeen ja kylmän viileästi lähteväni huutokonsertin kuuluessa takapenkiltä ajamaan kohti hoitopaikkaa. Sen jälkeen kun kaikki keinot on jo kokeiltu ja suostuttelut havaittu turhiksi, on viimeinen keino tehdä asiat ilman neuvotteluja.

O-n-n-e-k-s-i on myös niitä aamuja, jolloin aamupalat syödään rauhassa lasten kanssa kotona, katsotaan Pikku kakkosta, leikitään hetki ja vaatekaapista ehditään valita kaikkein lemppareimmat vaatteet. Ihanan kiireettömiä, rentoja aamuja mahtuu meidän viikkoihin enemmän kuin niitä nyt on jo ihan pakko lähteä -aamuja, sillä muutenhan alkaisin väkisinkin haaveilla hoitovapaan jatkamisesta (en sano, ettenkö silti haaveilisi hah!). Kiireettöminä aamuina saatan aamukahvia juodessani ehtiä selata jonkun lehdenkin, ehkä saan laitettua ripsiväriäkin ja ehdin pakata lounasta mukaan töihin. Ne on aamuja, joista nautin täysillä, saan maata lasten kanssa sängyssä vielä pitkään heräämisen jälkeenkin, eikä kiirettä ole olemassa ellei sitä itse tee. Näinä aamuina Nooan uhmailun kanssa on huomattavasti helpompi elää, kun meillä kaikilla on aikaa istua eteisen lattialla odottamassa, kuinka pieninkin meistä koittaa saada kengät itse jalkaan, ja useimmiten ehdimme Minean toiveesta töpötellä portaita alas yksi kerrallaan sen sijaan että kiitäisimme hissillä nopeinta tietä pihalle. Jos saisin valita, työpäiväni alkaisi joka aamu aikaisintaan yhdeksältä, nauttisin aamuista kotona lasten kanssa, odottelisin rauhassa yön mustan pimeyden väistyvän päivänvalon tieltä ja silti tulisin ajoissa töistä kotiin hakemaan lapsia hoidosta. Tai ehkä odottaisin pimeän kaamoksen kääntymistä kevättalveksi jossain kauempana etelän lämmössä, yhdessä perheen kanssa – ei yhtään hullumpi vaihtoehto sekään vai mitä sanotte?

Loma tuli tarpeeseen!

19 lokakuun, 2016

Onneksi vielä on kaksi päivää mun ja lasten syyslomasta edessäpäin, koska tänään meinasi jo alkaa ahdistamaan se, miten nopeasti nämä lomat aina menevät. Vasta iloittiin loman alkua, ja nyt jo tuntuu jälleen viikonlopulta. Tänään aloin myös miettiä, olikohan nyt kovin järkevää keksiä tälle viikolle mitään ohjelmaa, koska viikon tarkoitus oli ladata akkuja ja nollata alkusyksyn ajan takaraivossa jyskyttänyt tunne siitä, että pian tämä koko korttitalo kaatuu, kun kaikki langat ei meinaa pysyä käsissä. Taitaa olla munkin aika jo myöntää, että en todella tiedä, miten kuvittelin handlaavani koko tämän paketin (kolme eri työtä!) näillä resursseilla, mitä meikäläisellä tällä hetkellä on. Tai ehkä en ajatellutkaan sen pidemmälle, halusin tehdä kaiken ja halusin pystyä kaikkeen, mutta nyt huomaan joka viikko odottavani entistä enemmän viikonloppuja, jotka mulle yleensä tarkoittavat edes jossain määrin lisää aikaa omille projekteille. Haluanko mä jatkuvasti juosta kilpaa kellon kanssa? En, ja siksi loppusyksy tuleekin olemaan pelkkää downshiftaamista ja taloprojektista nauttimista.

No mutta. Tämä viikko on ollut ihana! Me ollaan treffailtu kavereita, Nooalla oli 1,5v neuvola ja maanantaina en aamupäivästä tehnyt y-h-t-ä-ä-n mitään. Nikokin kysyi kotona pyörähtäessään, että enkö todella ole saanut lapsia edes pihalla käymään, mutta ihan hyvällä omatunnolla vastasin tarkoituksenmukaisesti laiskotelleeni koko päivän. Tavaraa hujan hajan, liian monta koneellista pyykkiä pesemättä, pöydät pyyhkimättä ja lattiat täynnä hiekkaa. Siltä meillä ihan oikeasti näytti iltapäivästä, ja mua hymyilytti, koska elämä on silti niin ihanaa juuri tällaisenaan. Tänään kutsuin ison joukon ystäviä lapsineen meille NOSH-kutsuille, vaikka ihan vasta olin vannonut, etten tässä asunnossa pitäisi mitään isomman porukan kekkereitä ahtaiden neliöiden ja siivoamattomien sotkujen takia. Hyvin me kuitenkin pärjättiin muuttolaatikoiden seassa (okei, saatoin piilottaa yhden vaatekasan jo valmiiksi rojua täynnä olevaan saunaan..), ja illalla ajattelin, että olisi ollut todella harmi jättää kutsut pitämättä ja ystävät kutsumatta. Sainpa hyvän syyn ostaa muutaman euron kukkakimpun itselleni, ja tuli kokeiltua muutama loistava uusi reseptikin. Niitä ja naisten NOSH-mallistoa ensi viikolla blogissa, kunhan saan muutaman asun vielä kuvattua.

Näillä kuvien kahdella lomalaisella meinaa välillä yltyä meno liian villiksi, mutta toisaalta olen niin onnellinen siitä, että kolmenkin vuoden ikäerolla voi sisaruksista tulla näin ihanan läheiset. Neuvolassakin käydessämme terkkari kehui Minean suhtautumista Nooaan ja toisaalta myös sitä, miten Nooa leikki Minean kanssa upean sopusointuisasti. Nooa oli käsittämättömät 87cm pitkä ja painoi jo 12kg, joten ihan mikään pikkuvauva tuo poika ei ole. Sanoja tulee valtavat määrät, joskus kahden sanan yhdistelmiäkin, ja kaikki vähintään yritetään toistaa perässä. Vähitellen on kyllä alkanut näkyä pienen uhmankin piirteitä, sillä esim tänään Nooa makasi kaupan lattialla huutaen täyttä kurkkua, kun ei saanut juoksennella äitiä karkuun pitkin kaupan käytäviä. Minea on ollut näissä tilanteissa (ja niin monissa muissakin) ihana apulainen, joten annoin tytön valita itselleen kiilusilmä-avaimenperän kiitokseksi. Onhan se aika ihanaa, että noi kaksi ovat toisilleen niin äärettömän rakkaita ja tärkeitä, yhtään enempää en olisi voinut toivoa <3

Onko siellä muita lomailijoita, ja millaista puuhaa olette keksineet? Vai onko joku teistä ehkä osannut ottaa koko loman rennosti?

Raksaelämää

5 lokakuun, 2016

Huomasin tänään siinä kahdeksan aikaan illalla kotiin ajaessani lapset takapenkillä ulkovaatteissaan, jotka oli yltäpäältä betonipölyssä, että hei, tässähän mennään jo puolessa välissä raksaprojektia. Eilen asennettiin viimeiset ikkunat, huomenna paikoilleen laitetaan ovia ja sitten talon ulkopuoli alkaa olla melkein valmis – vain varaston laajennusosa ja parveke on keskeneräisiä. Miten tässä näin on päässyt käymään, että ensin ihmettelen miksei talo tunnu etenevän mihinkään ja nyt yhtäkkiä kaikki tuntuukin jo liian valmiilta? Olin varautunut pitkään ja puuduttavaan projektiin, mutta tällä hetkellä tuntuukin ennemmin siltä, että kaikki on edennyt niin sujuvasti, että kohta täytyy alkaa suunnitella seuraavaa projektia. Tai siis nimenomaan ei täydy, sillä lupasin itselleni, että talon valmistumisen jälkeen ainut projektini on osata olla kiitollinen jokaikisestä tavallisesta päivästä ilman mitään tavoitteita. En aloita kesäksi kuntoon -projektia, en varsinkaan ala haaveilla uudesta autosta, työstä tai lapsiluvun kasvattamisesta enkä myöskään suunnittele isompia tulevaisuuden kuvioita muutamaa viikkoa pidemmälle. Joskus on hyvä osata olla ja pysähtyä olemaan sitä, mitä juuri sillä hetkellä on, jos tiedätte mitä tarkoitan?

Raksaprojekti on tähän saakka ollut meidän osalta melko helppo, siitäkin huolimatta että joskus kiristää hermoja olla lasten kanssa itsekseen monta päivää putkeen. Paras päätös koko projektissa on ollut palkata ulkopuolinen rakentaja, Kylätimpurit, toteuttamaan tätä unelmiemme taloa sen sijaan että olisimme kunnianhimoisesti lähteneet itse rakentamaan kaiken. Se on varmaa, että olisimme voineet säästää kymmeniä tuhansia euroja tekemällä paljon itse, mutta toisaalta ajattelen, että se raha on ollut panostamista itse taloon ja laatuun mutta myös parisuhteeseen ja siihen, että talon rakentamisen jälkeenkin koko perhe voi hyvin. Jo tämä kulunut kuukausi, jonka Niko on viettänyt raksalla melko tiiviisti iltamyöhään saakka, on jossain määrin koetellut mun jaksamista, ja huomaa sen välillä lapsistakin kuinka etenkin Nooa ihmettelee, missä isi on koko päivän. Tilanne olisi ihan toinen isompien lasten kanssa, mutta molempien ollessa vielä aika pieniä, ei varmasti ole yhtään huono juttu, kun meidän kaikki aika ei mene rakentamiseen.

Pari kertaa viikossa mulla on ollut tapana käydä lasten kanssa raksalla katsomassa, miten hommat etenee ja samalla moikkaamassa Nikoa. Parasta on se, että seinän takaa naapurista löytyy ystäviä, joiden tyttö on Minean kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja useimmiten tytöt saavat toisistaan leikkikaverit vanhempien juorutessa raksajuttuja – eli pyöritellessä päätä sille, kuinka paljon kaikki voikaan maksaa! Katjan kanssa päätettiin ottaa perinteeksi viikonlopun raksakahvit aina kun vain satutaan olemaan maisemissa ja samaan aikaan tontilla, eikä se olisi yhtään hullumpaa jos sama perinne jatkuisi uudessa kodissa muuton jälkeenkin. Minea tänään suunnitteli myös sitä, kuinka helposti kaverin luokse voi jatkossa mennä leikkimään, kun toinen asuu niin lähelle ettei tarvitse edes takkia päälleen pukea kun menee pimpottamaan ystävän ovikelloa, tai itse asiassa riittää jo pelkkä vilkaisu omasta olohuoneen ikkunasta niin näkee onko naapurit kotona. Ja ihan samaan tapaan se on kieltämättä itsellekin ihanan helppoa, kun aina tietää läheltä löytyvän muita äitejä, joiden kanssa lähteä puistoon tai järjestää hetken mielijohteesta leikkitreffejä. Välillä koitan ihan tosissaan miettiä, millaista meidän elämä tulee uudella asuinalueella olemaan, mutta loppujen lopuksi en taida ihan vieläkään uskoa, että jonain päivänä, alle neljän kuukauden päästä me jo asutaan uudessa talossamme.

Minean ja Nooan ihanat uudet pipot on saatu suomalaisesta NopsuPopsu -verkkokaupasta

Vielä on paljon asioita, jotka on edelleen päättämättä ja tekemistäkin varmasti riittää meillekin talon sisätiloissa, mutta kyllä nyt jo alkaa pikkuhiljaa hymyilyttää ajatus valmistuvasta talosta. Tänään suunniteltiin spottien paikkoja, huomenna olisi tarkoitus olla yhteydessä liukuovia valmistaviin yrityksiin ja samalla olen alkanut mielessäni jo valikoida huonekaluja. Keittiön valinta alkaa tuntua varmemmalta, ja luulen että vielä yhden pienen tinkimisen jälkeen voin jo varmaksi sanoa valmistajan, johon päädytään. Kaikki tuntuu olevan suht hyvällä mallilla, vai onko nyt vain menossa rauhallisempi vaihe ja kohta taas suunnitellaan, tehdään ja menetetään yöunia kiireen vuoksi? Raksakuulumisia olisi tiedossa taas ensi viikolla, sattuuko teillä olemaan mielessä jotain erityistä, josta haluaisitte lukea?

previous 1 … 13 14 15 16 17 18 19 … 52 next