On lauantai. Aamu alkaa iloisesti askarrellessa korttia tuoreelle ylioppilaalle. Kimalleliimaa menee ehkä vähän liikaa ja leimasimella tuli kirjaimia lätkittyä kortin niillekin puolille, joihin tekstiä ei olisi tarvinnut. Mies ajaa nurmikkoa ja tekee muita pihahommia, vaimo lähtee amupalojen ja leipomisen jälkeen lasten kanssa hetkeksi aikaa ulos. Matkalla vastaan tulee ystävä, jonka kanssa vaihdetaan kuulumiset, päivitellään viikkoja kestänyttä tuulista ilmaa, naureskellaan kun omalla pihalla yrtit ei kasva ja yhteisymmärryksessä nyökkäillään, kun tulee puhe siitä kuinka hommat kasaantuu. Tekemistä olisi niin paljon enemmän kuin aikaa, mitään ei huvita aloittaa kun lapset keskeyttää sen kuitenkin. Miten houkuttelevalta alkaakin tuntua jo pelkkä ajatus siitä nurmikon leikkaamisesta kaikessa rauhassa.

Aamupäivän tunnelma on odottava, tänään on kahdet juhlat joihin tulisi ehtiä – ensimmäisiin ilman lapsia ja toisiin lasten kanssa. On jo aiemmin puhuttu että tänään voisi kokeilla miten tuttipullo kelpaa vauvalle, ja ehkä äiti ja isi voisivat yhdessä istua juhlissa iltaa pidemmän kaavan mukaan. Sen tarkempia suunnitelmia ei uskalla tehdä, kun eihän sitä yhtään tiedä miten vauva pärjää mummin ja ukin kanssa, ja yöunille meno on varmasti se vaikein osuus, joten se on syytä joka tapauksessa jättää äitille. Tulee aika lähteä ensimmäisiin juhliin, joissa porukka on jo kovin juhlatunnelmassa. Istuu terassilla, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta niin että tarvitsee aurinkolasit. Isi ei tunne porukasta ketään ja äitikin vain juhlien emännän, mutta juttu luistaa vieraiden kanssa kohtalaisen hyvin. Siitäkin huolimatta että äiti ja isi tulivat omalla autolla ja aikovat lähteäkin niin.

Kotona vastassa on ylioppilasjuhlia innokkaasti odottava tyttö sekä nälkäinen vauva. Mummi kertoo, ettei vauvalle ollut kelvannut tuttipullo sillä aikaa kun isi ja äiti oli poissa. Vaikka nälkä ei enää juhlissa vaivaakaan, kiukutellaan äitille parin tunnin poissaolosta. Isi syö ja juo kahvit, sitten on äitin vuoro. Vuorotellen rauhoitellaan vauvaa. Välillä äiti käy kotona tytön kanssa, kun tyttö kaatuu kahteen kertaan ja saa toisella kerralla tikun sormeensa. Juhlissa molemmat lapset itkee. Vieraita alkaa lähteä, äiti kuulee yhden tokaisevan tylysti, että johan tässä on tarpeeksi itkua kuunneltukin. Hävettää, kun olo on ei-toivottu, ja äiti tekisi mitä vaan että voisi jo lähteä kotiin.

Kotona alkaa iltapuuhat, ja äitikin luopuu ajatuksesta lähteä enää mihinkään. Aiemmin teki kovasti mieli päästä ulos tuulettumaan, mutta päivän mittaan tunne on jäänyt taka-alalle, ja väsymys iskee päälle. Iltatouhuissa ei ehdi jutella, mutta yllättäen isi ilmoittaa lähtevänsä kaupungille kavereita moikkaamaan. Niinpä niin, arvaahan sitä miten siinä tulee käymään, aamuyöstä kotiin ja seuraavana päivänä puolet päivästä menee nukkuen ja äitille sunnuntai on taas kuin tavallinen arkipäivä. Tekisi mieli sanoa, mutta ei jaksa edes aloittaa.

Seuraavana aamuna äiti herää aikaisin. Pitää laittaa aamupalaa, hoitaa lapset ulos ja lähteä itsekin puistoon. Onneksi tänään apuna on isovanhemmat. Väsyttää kun tuli sittenkin istuttua iltaa naapurin kanssa vielä hetki lasten mentyä nukkumaan. Jääkaapissa ei ole lounastarpeita, joten siwasta täytyy ostaa pussillinen pyttipannua, josta äiti paistaessa huomaa puuttuvan lihan, jota pakkauksen mukaan perunan seassa tulisi olla. Miten nyt ei tunnu mikään onnistuvan? Äiti ei jaksa enää leikkiä marttyyria vaan herättää isin, tokaisee menevänsä päiväunille ja jättää lapset leikkimään isin kanssa. Vajaa tunti unta oli se mitä nyt kaivattiinkin niin että kaikki tuntuu taas helpommalta. Päiväunien jälkeen on energiaa sanoa isillekin, kuinka paljon oikeasti ärsyttää. Isi ei ymmärrä mistä taas on kyse, kysyy vaan vituttaako kun et ite päässyt lähtemään. Sen enempää miettimättä äiti vastaa hätäisesti no ei todellakaan. Myöhemmin äiti vielä miettii asiaa, tajuaa ettei se oikeasti niin paljoa harmitakaan. Tuskin jäin mistään tärkeästä paitsi. Tärkein on tällä hetkellä täällä kotona. Se vitutti, ettei isi tajunnut sitä.