Moni sanoo, että kyllä odottava äiti ite aavistelee tulevan lapsen sukupuolen, mutta mä en suoraan sanottuna kyllä ole aavistanut mitään, en Mineasta enkä nytkään! Viime kerralla toivoin salaa tyttöä, nyt sormet oli ristissä pojalle – olisi mahtava nähdä ns poikaversio meistä, nyt kun on saanut seurata maailman ihanimman tytön kasvua ja touhuamista.
Ymmärrän tietenkin olla äärettömän onnellinen jo siitä, että meille on ylipäänsä tulossa toinen ja vieläpä terve lapsi, mutta nyt kun kaikki on hyvin, on kait ihan sallittua jännittää näitä vähäpätöisempiäkin juttuja. Mua nimittäin vielä viime tiistai-iltana jännitti se, saataisiko me rakenneultrassa tietää sukupuoli ja olisiko siellä tyttö vai poika. Meille sillä ei olisi sinänsä mitään väliä, Mineasta ei edes tiedetty sukupuolta kuin vasta syntymän jälkeen, mutta nyt olin kuitenkin päättänyt etten malttaisi odottaa siihen asti – menisin sitten vaikka yksityiselle vielä ultrattavaksi ellei muuten. Rakenneultran tarkoitushan ei missään nimessä ole se sukupuolen selvittäminen, ei kaikki kätilöt sitä suostu edes kertomaan, joten vähän hassua oli, että vasta ultran aikana iski pieni paniikki sen suhteen, mitäs sitten jos kaikki ei olekaan hyvin niin kuin oon koko ajan automaattisesti olettanut. On varmaan ihan normaalia ajatella, ettei meiän kohdalle mitenkään voi osua ne epäonniset tarinat, joita välillä kuulee. Tottakai meiän vauvalla olisi kaikki hyvin!

Ensin ajattelin että rakenneultran jälkeen voisin huokaista helpotuksesta ja jatkaa odottamista loppuajan rennosti mistään huolehtimatta. Kätilö totesi kaiken olevan täysin normaalia ja paremmin kuin hyvin, mutta tajusinkin vasta ultran jälkeen, että oikeastaan mua on koko ajan enemmänkin huolettanut ennenaikaisuuden riski kuin se, että rakenneultrassa selviäisi jotain kamalaa. Nyt olo on siis ennemminkin sellainen kasvatellaan vauvaa vähintään vielä ne seuraavat 16 viikkoa ottamalla mahdollisimman iisisti ja turhia stressaamatta. Aion jo heti alkuunsa unohtaa kaikki ajatukset reippaasta, kuormittavasta päivittäisestä liikunnasta ja täydellisestä odottajan kropasta, koska jo lyhytkin kävelylenkki tuntuu samantien järkyttävinä liitoskipuina. En myöskään piiskaa itseäni syömisten takia tai stressaannu asioista, joihin en voi vaikuttaa, se kun tuskin ainakaan auttaa tilannetta yhtään.
Ultrassa kätilö kysyi meiltä jo melko aikaisessa vaiheessa olemmeko kiinnostuneita tietämään lapsen sukupuolen. Ja mehän oltiin! Vaikka olisin sanonut ei, olisi pieni epäilys jäänyt silti, sillä kätilö lisäsi kysymyksensä jälkeen jotain tyyliin se kun nyt sattuu tässä niin selkeästi näkymään. Ei siis epäilystäkään, pojasta on helpompi sanoa varmaksi kun on jotain mitä nähdä :). Kätilö vielä nappasi sellaisen kuvankin, jossa hyvin selkeästi näkee että poikahan sieltä on meille tulossa! Ja missä ilokuplassa tässä on nyt koko viime viikko eletty – siksi että kaikki on beibillä hyvin ja että meille tulee poika! Sanoinko jo että se ihan oikeasti on poika?! Itelle se nimittäin tuntuu yhä olevan jotenkin käsittämätöntä.


Tänään ollaan raskausviikolla 21+0 ja vaikka kuinka sanoin etten vielä innostuisi ostelemaan vauvan tarvikkeita tai vaatteita, niin lauantaina törmäsin Lindexillä alerekkiin, josta lähti mukaan pari perustrikoota muutamalla eurolla. Minea löysi vaatteet tänään ja kyseli multa, voiko niin pienet vaatteet edes mahtua vauvalle. Ne piti samantien pukea nukelle päälle, ja siinä me sitten pohdiskeltiin minkä kokoisia on pienet vauvat, osaako ne pissata ja tykkääkö ne kokkausleikeistä. Ihana nähdä että Mineakin alkaa innostua asiasta, ja ehkäpä juurikin näiden hankintojen ja valmistelujen kautta asia tulee koko ajan konkreettisemmaksi. Mulle itelleni tää kaikki tuntuu hyvinkin todelliselta, kun ympäri blogimaailmaa näkee pieniä vastasyntyneitä eikä sitä omaa poikaansa! malttaisi millään enää odottaa!