MAHAN KASVATUSTA

Mahan kasvatusta todellakin! Viimeiset pari viikkoa on herkuttelu ollut sitä luokkaa, että olin ihan varma että maanantain neuvolassa saisin kuulla edes pientä kuittia siitä, kuinka tärkeää terveellinen ruokavalio on raskausaikana. Mineasta suurin osa raskauskiloista jäi suoraan synnärille, ja viimeisetkin karisi kokonaan pois tehokkaan imetyksen ansiosta noin kuukaudessa. Tai auttoihan kiloista eroon pääsemisessä myös se päivittäinen reisitreeni, jota itkevän lapsen kanssa tuli tehtyä ympäri olohuonetta 😀

Tänään on raskausviikkoja 22+3, ja neuvolassa mitat näytti tältä:

  • kiloja tullut +5kg lähtöpainoon verrattuna (viime viikkoina 538g viikossa!)
  • Sf-mitta 19cm
  • vauvan sykkeet 151
  • kaikki arvot kohillaan, fiiliksetkin aika huipussaan 🙂

Terkkari sanoi painonnousun olevan ihan normaalilla tasolla, vaikka itestä tuo puoli kiloa viikossa tuntuikin hurjalta – ja myöskin näkyy erityisesti kyljissä. Todennäköisesti tää äkillisempi nousu johtuu kuitenkin vaan siitä, että mahakin on tullut selvästi näkyviin, ja tottakai ylimääräistä on hyväkin vähän olla tulevan imetyksen varalle. Vertailin arvoja Minean odotusaikaan, ja muuten mentiin tosi samoilla linjoilla, mutta tässä vaiheessa kilot oli Mineasta +7kg. Eikös yleensä sanota, että pojan sykkeet olisi alemmat kuin tytöllä? Meillä se ei ainakaan vielä näkynyt, vaan aika samat oli arvot.

 

neuvola6 neuvola7

Ehdottomasti suurin ero ekaan raskauteen on tässä ollut se, että oikeasti tuntee olevansa raskaana, jo nyt. On se hengästyminen, paineentunne, särky pidempään seisoessa tai liikkuessa ja alkuajan oksentelu. Kysyin paineentunteesta neuvolasta, mutta sekin kuulema on ihan normaalia kunhan samalla ei ala supistella, ja voi onneksi mennä ohi piankin. Onko kellään muulla ollut samaa? Jos siellä on kahden tai useamman lapsen äitejä, olisi kiva kuulla miten teillä on raskaudet eronneet toisistaan? Tietäisi vähän mitä ehkä on odotettavissa täälläkin seuraavina kuukausina 😀

PÄIVÄ BAMBINA

Päivä tai pari, Minea on nimittäin viihtynyt lähes koko eilisen ja tän päivän uudessa bambinaamarissaan, josta aluksi epäilin suostuisiko tyttö pitämään sitä päässään ollenkaan. Tänään vietettiin ystävän lapsen 3-vuotissynttäreitä, ja kutsussa pyydettiin pukeutumaan johonkin asuun. Valmistakin rekvisiittaa meiltä olisi löytynyt, mutta bongattiin eilen Lindexiltä kivoja naamareita, joista Minea valkkasi itelleen bambin, ja kaupoilta kotiuduttua naamari on ollut kuin liimautunut tytön naamalle! Se päässä on eilen ja tänään tanssittu ja leikitty, kilsan matka synttäreille piti sekin kävellä naamari naamalla.

Joskus sitä vaan yllättyy, kun luulee arvaavansa mitä tuon pienen tytön päässä liikkuu, mutta lopulta se voi olla mitä vaan maan ja taivaan väliltä. Hyvänä esimerkkinä tämä Lilla Companyn mid season alesta tilattu rodinin seepramekko*. Olin etukäteen niin satavarma ettei se kelpaisi Minealle, kun kaikki lempparimekot on väriltään joko pinkkiä tai vaaleanpunaista, mutta heti mekon nähtyään Minea hyppäsi mun kaulaan halaamaan ”kiitos äiti tästä ihanasta mekosta!” ja minne vaan ollaan lähdetty on ekana ehdotuksena ollut vaatteita valittaessa seepramekko. Mekon tilasin ihan vaan siksi että ite tykästyin siihen näin vähän jälkijunassa, mutta onhan se aika iso plussa että tuo pikkupimukin tykkää. Vai sanoisinko että tällä hetkellä rakastaa.

Vaikka meillä oli synttäreille matkaa tosiaan sen kilsan verran, niin voin sanoa että vähitellen alkaa tuntea olevansa raskaana. Nyt alkaa olla jo samanlaiset olot kuin Mineasta oli suunnilleen viikolla 34, eli pienikin urheilullinen suoritus saa hengästymään melkein puuskuttamisen partaalle ja maha (vaikka ei vielä mkään iso ookaan) tuntuu jatkuvasti painavan alaspäin. Ehkä inhottavinta on juurikin se paineentunne ja se, että kävelykin saa paikat särkemään niin ettei seuraavaan pariin tuntiin melkein pysty liikkua ollenkaan.

Kaikki tää on mulle ihan uutta enkä tiedä kuuluuko se normaalisti tähän vaiheeseen, kait lantio ja luut jo jotain valmistautumista tekee jo tässä vaiheessa raskautta, mutta täytyy asiasta vielä huomenna mainita neuvolassakin. Paikoillaan ollessa ja rennosti ottaessa ongelmaa ei ole, ainoastaan vähänkin reippaampi kävely tai koko päivän liikkeelläolo saa aikaan sellaisen aavistuksen epämukavan olon. Moni kaveri on kyllä varoitellut siitä, kuinka tokassa raskaudessa kaikki tapahtuu aikaisemmin, mutta ei kai nyt ihan vielä sentään! Kun viimeksi pääsin superhelpolla kaiken suhteen, kuvittelin että tällä kertaa kärsin vaivoista ehkä sen viimeiset pari viikkoa.. Sanokaa mulle pliis, että tää on ohimenevää ja ensi viikolla jo kroppa toimii taas normaalisti! Vai onko tää jotain kohtalon ivaa ja tarkoittaa mulle pakkorauhoittumista loppuraskauden ajaksi?

*mekosta saatu alennusta

TYTTÖ VAI POIKA?

Moni sanoo, että kyllä odottava äiti ite aavistelee tulevan lapsen sukupuolen, mutta mä en suoraan sanottuna kyllä ole aavistanut mitään, en Mineasta enkä nytkään! Viime kerralla toivoin salaa tyttöä, nyt sormet oli ristissä pojalle – olisi mahtava nähdä ns poikaversio meistä, nyt kun on saanut seurata maailman ihanimman tytön kasvua ja touhuamista.

Ymmärrän tietenkin olla äärettömän onnellinen jo siitä, että meille on ylipäänsä tulossa toinen ja vieläpä terve lapsi, mutta nyt kun kaikki on hyvin, on kait ihan sallittua jännittää näitä vähäpätöisempiäkin juttuja. Mua nimittäin vielä viime tiistai-iltana jännitti se, saataisiko me rakenneultrassa tietää sukupuoli ja olisiko siellä tyttö vai poika. Meille sillä ei olisi sinänsä mitään väliä, Mineasta ei edes tiedetty sukupuolta kuin vasta syntymän jälkeen, mutta nyt olin kuitenkin päättänyt etten malttaisi odottaa siihen asti – menisin sitten vaikka yksityiselle vielä ultrattavaksi ellei muuten. Rakenneultran tarkoitushan ei missään nimessä ole se sukupuolen selvittäminen, ei kaikki kätilöt sitä suostu edes kertomaan, joten vähän hassua oli, että vasta ultran aikana iski pieni paniikki sen suhteen, mitäs sitten jos kaikki ei olekaan hyvin niin kuin oon koko ajan automaattisesti olettanut. On varmaan ihan normaalia ajatella, ettei meiän kohdalle mitenkään voi osua ne epäonniset tarinat, joita välillä kuulee. Tottakai meiän vauvalla olisi kaikki hyvin!

  

Ensin ajattelin että rakenneultran jälkeen voisin huokaista helpotuksesta ja jatkaa odottamista loppuajan rennosti mistään huolehtimatta. Kätilö totesi kaiken olevan täysin normaalia ja paremmin kuin hyvin, mutta tajusinkin vasta ultran jälkeen, että oikeastaan mua on koko ajan enemmänkin huolettanut ennenaikaisuuden riski kuin se, että rakenneultrassa selviäisi jotain kamalaa. Nyt olo on siis ennemminkin sellainen kasvatellaan vauvaa vähintään vielä ne seuraavat 16 viikkoa ottamalla mahdollisimman iisisti ja turhia stressaamatta. Aion jo heti alkuunsa unohtaa kaikki ajatukset reippaasta, kuormittavasta päivittäisestä liikunnasta ja täydellisestä odottajan kropasta, koska jo lyhytkin kävelylenkki tuntuu samantien järkyttävinä liitoskipuina. En myöskään piiskaa itseäni syömisten takia tai stressaannu asioista, joihin en voi vaikuttaa, se kun tuskin ainakaan auttaa tilannetta yhtään.

Ultrassa kätilö kysyi meiltä jo melko aikaisessa vaiheessa olemmeko kiinnostuneita tietämään lapsen sukupuolen. Ja mehän oltiin! Vaikka olisin sanonut ei, olisi pieni epäilys jäänyt silti, sillä kätilö lisäsi kysymyksensä jälkeen jotain tyyliin se kun nyt sattuu tässä niin selkeästi näkymään. Ei siis epäilystäkään, pojasta on helpompi sanoa varmaksi kun on jotain mitä nähdä :). Kätilö vielä nappasi sellaisen kuvankin, jossa hyvin selkeästi näkee että poikahan sieltä on meille tulossa! Ja missä ilokuplassa tässä on nyt koko viime viikko eletty – siksi että kaikki on beibillä hyvin ja että meille tulee poika! Sanoinko jo että se ihan oikeasti on poika?! Itelle se nimittäin tuntuu yhä olevan jotenkin käsittämätöntä.

Tänään ollaan raskausviikolla 21+0 ja vaikka kuinka sanoin etten vielä innostuisi ostelemaan vauvan tarvikkeita tai vaatteita, niin lauantaina törmäsin Lindexillä alerekkiin, josta lähti mukaan pari perustrikoota muutamalla eurolla. Minea löysi vaatteet tänään ja kyseli multa, voiko niin pienet vaatteet edes mahtua vauvalle. Ne piti samantien pukea nukelle päälle, ja siinä me sitten pohdiskeltiin minkä kokoisia on pienet vauvat, osaako ne pissata ja tykkääkö ne kokkausleikeistä. Ihana nähdä että Mineakin alkaa innostua asiasta, ja ehkäpä juurikin näiden hankintojen ja valmistelujen kautta asia tulee koko ajan konkreettisemmaksi. Mulle itelleni tää kaikki tuntuu hyvinkin todelliselta, kun ympäri blogimaailmaa näkee pieniä vastasyntyneitä eikä sitä omaa poikaansa! malttaisi millään enää odottaa!

1 3 4 5 6 7 8 9