Ennen lapsensaantia mietittiin joskus kavereitten kanssa sitä, miten äitit näkee omat lapsensa. Kouluista kuulee niin paljon niitä tarinoita vanhemmista, jotka ei millään voi käsittää että se oma kullanmuru olisi luokan kiusanhenki ja opettajien päänvaiva. Tai sitten ei suostuta uskomaan, että lapsella ehkä olisi tarvetta jonkinlaisille tukitoimille kun eihän meiän lapsessa mitään ”vikaa” voi olla. Sokeutuuko sitä äitinä lapsensa tekemisille, varsinkin jos tuhmasta käytöksestä huomauttaa joku ulkopuolinen? Onko se vähän kuin hyökkäys meiän kasvatustaitoja ja äitiyttä kohtaan, jos oma lapsi ei käyttäydy? Onko mun lapsi aina nätein ja fiksuin?

Mä ainakin myönnän, sorrun monesti ajattelemaan kuinka taitavasti Minea jotain tekeekään ikäisekseen, tai järjettömän käyttäytymisen ottaessa vallan tekisi mieleni ajatella hoidosta se noita oppii niiltä isommilta tytöiltä. Mutta eihän se niin mene, valitettavasti. Isommilta tytöiltä on opittu Robinin fanittaminen, into punailla huulia ihan jatkuvasti, mutta kyllä se kaikki muu on rajojen kokeilua – tai jatkuvasti toistuessaan meiän vanhempien laiskuutta puuttua tilanteisiin tarpeeksi napakasti ja järjestelmällisesti. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää vai mitä?

Vauva-aikana oli jopa kaveriporukalla joskus aika tulenarkaa puhua siitä mitä oma vauva osaa tai ei osaa. Perhekahviloissa joku ehkä pahoitti jo mielensä siitä, jos vahingossa iloitsit kovaan ääneen lapsen kehityksestä, etenkin silloin jos jonkun toisen vähän vanhempi lapsi ei kyseistä taitoa vielä hallinnut. What the hell, tottakai mä saan hehkuttaa ja olla ylpeä mun lapsestani, mielensäpahoittajia löytyy kaikkialta ja heille aihe on ihan sama, päivä on joka tapauksessa pilalla jos toisella menee paremmin kuin itellä! Älkää äitit missään nimessä sortuko vertailemaan, kaikki ne kuitenkin osaa suunnilleen samat taidot muutamaa vuotta myöhemmin.

Todellisuudessa mäkin toimin kuten moni muu, en kauheasti kysellyt vaikka olisi tehnyt mieli – ja vertailin! Tuoreena äitinä kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, että olisin voinut tiedustella jokaiselta vaunujen kanssa vastaantulevalta milloin teillä opittiin kävelemään, entä puhumaan, joko nukutte täysiä öitä jne. Ihan vaan siksi että kiinnosti niin pirusti, ei siksi että olisin päässyt vastaamaan että kyllä meillä jo tossa iässä osattiin laskea ja kirjoittaa. Ja siltikin, oon edelleen sitä mieltä, että meillä asuu aika fiksu muksu. Kymppiin laskeminen sujuu, usein tunnistetaan oikea käsi vasemmasta, kirjaimet kiinnostaa hurjasti, muisti on sata kertaa parempi kuin äitillä ja päättelykyky sitä luokkaa että pienet huijaukset vanhempien osalta ei ole enää onnistuneet ikuisuuteen. Puhumattakaan siitä, että kiinnostus uusien asioiden opetteluun on niin valtava, että jo nyt hirvittää kuinka ehdin mitään sitten kun näitä pyörii täällä meilläkin kaksin kappalein.

Yksi asia on ihan varma, se että vaikka Minea vielä opettelisi ekoja sanojaan ja olisi hiekkalaatikolla se kaikkien äitien kauhistelema kauhukakara, olisi tuo tyttö meille yhäkin kaikkein fiksuin ja hyvin käyttäytyvä, ainakin sille päälle sattuessaan! Ei kai oikeanlaisessa ylpeydessä mitään pahaa ole, mä ainakin aion jatkossakin iloita Minean saavutuksista yhtä suuresti Minean kuin muidenkin kuullen, mutta lupaan myös ymmärtää, ettei se oma lapsi ole aina oikeassa.

Asuuko teillä fiksuja muksuja vai tulevia täystuhoja?

P.S. Kuvat löytyi koneen kätköistä ja on otettu jo viime helmikuussa. Ei ihme että Minea näyttää niissä niin miniltä – ja nythän vasta sitten tajusinkin kuinka iso tuo tyttö jo nykyään on!