Kun saa viettää näitä täydellisiä päiviä, jolloin kaikki vaan sujuu kuin itsestään, sitä hymyilyttää vielä nukkumaanmennessäkin, ja todennäköisesti sama fiilis kantaa vielä huomennakin. Ja onhan silloin jo perjantai eikä mikään voi mennä pieleen, eikö niin? Usein tulee niitä hetkiä, kun sitä ajattelee että nyt kaikki on just niin hyvin kun toivoisinkin ja lupaa että tästä eteenpäin mä tajuan olla tyytyväinen siihen mitä mulla on. En halua koko ajan uutta ja lisää, vaan olen onnellinen nykyisestä. Liian usein mä kuitenkin myös unohdan sen miltä tuntuu olla tyytyväinen ja aloitan jälleen uuden projektin tai keksin uuden päämäärän, jota tavoitella, kuten tällä hetkellä taloprojekti. Tänään kaikki tuntui kuitenkin olevan hyvin, mulla on ihana perhe, parhaat ystävät, tavallisen mahtava elämä tavallisine huolineen, tulevaisuus jota odottaa innolla ja monta pientä asiaa jotka toisinaan ärsyttää, toisinaan ilahduttaa. Enimmäkseen käsittämättömältä tuntuu se, että mulla tosiaan ihan oikeasti on tämä täydellinen perhe, jollaisesta en ennen lapsia olisi mitenkään osannut haaveilla. Ja sitten on ystävät. Ystävät joita ilman kaikki olisi niin paljon värittömämpää.

Uskon ettei kaikki nauttisi samalla tavalla kotonaolosta, mutta äitiyden kautta mä olen ehdottomasti löytänyt itseni. Vaikka mitäs se joku tutkija vasta vähän aikaa sitten varoitteli hurahtamisesta äitiyteen? Siinä me tänään istuskeltiin Kertun ja Jennan kanssa kahvipöydässä Kertun luona ja hymyiltiin kahdelle frozen-fanille, jotka esittivät tanssien ja lujaa laulaen let it gota yhdessä. Melun määrä oli lähes jotain sietämätöntä, kun kolme vauvaa huusivat kaikki samaan aikaan joko tylsyyttään, nälkäänsä tai muuten vain ääntä pitääkseen, musiikki pauhasi kännykästä taustalla ja tytöt lauloivat, mutta siltikään en olisi voinut olla onnellisempi siinä hetkessä. Meillä oli mun tekemiä hampurilaisia, Jennan tekemää salaattia ja Kertun leipomia pätkismuffinsseja mahat täynnä, aurinko paistoi ja juttu luisti, mitä muutakaan stä osaisitehdä kuin hymyillä sille kaikelle.

Vaikka viihdyttiin Kertulla jo muutenkin luvattoman kauan, jäi Minea vielä leikkimään siksi aikaa kun me Nooan kanssa käytiin vyöhyketerapiassa. Tämä oli viides ja viimeinen kerta tällä erää, sillä terapeutti Sini kertoi jalkapohjien pehmenneen ja suoliston alkaneen aueta niin hyvin, että tästä eteenpäin jatketaan tilanteen seuraamisella. Jos mietin Nooaa kuukausi sitten ja nyt, on tilanne niin toisenlainen ettei Nooaa uskoisi samaksi pojaksi. Katse on kirkastunut huomattavasti, kulmat ei ole enää jatkuvasti kurtussa, turhia itkuja ei ole lähes ollenkaan, poika hymyilee enemmän kuin itkee ja nieleskelystä ja pulauttelusta on melkein päästy eroon. Eikä riitä että Sini on saanut Nooan olon helpottamaan, vaan olen saanut hyviä vinkkejä itellenikin. Vesi tulisi juoda huoneenlämpöisenä, puoli litraa heti hampaiden pesun jälkeen ja päivän mittaan yhteensä pari litraa. Kylmää vettä elimistö hylkii enemmän, mikä tarkoittaa sitä että vesi lähestulkoon kulkeutuu elimistön läpi imeytymättä. Aamupäivän veden tankkaamisen pitäisi auttaa näkyvästi iltapäivän vireystilaan. Tämä menee kokeiluun heti huomisesta alkaen!

Ja arvatkaa mitä vielä? Me saatiin se tontti! Arvonnassa saatiin numero 21, valintatilaisuudessa saatiin meidän 14. merkkaama tontti, joka ei ehkä ole se unelmien ykköstontti, mutta loistava joka tapauksessa, ja vihdoin meidän raksaprojekti etenee. Vielä en edes usko sitä todeksi, mutta vähitellen käynnistyy suunnittelu, tarjousten kysely ja ensi keväänä itse rakentaminen. Miten meillä onkin viime aikoina ollut niin hyvä tuuri vähän kaiken suhteen?