Iltakävelyllä

Ihan kohta on kesäloma kokonaan ohi, on aika aloittaa tavallisen arjen pyörittäminen aikatauluineen, kiireineen ja väsymyksineen. Jo nyt huomaa kuinka illat on ihan yhtäkkiä muuttuneet pimeiksi ja omat ajatukset on kääntyneet syksyyn. Enää ei tule suunniteltua kesäisiä juttuja viikonlopuille, vaikka monta asiaa jäi tänä vuonna tekemättä (Lintsi, Särkkä, piknikit ja uimareissut noin muutaman mainitakseni..). Toisaalta luulen, etten ihan täysin ole vielä sisäistänyt ajatusta töihin menemisestä, tai ainakaan siitä että pian vietän kaiken aikana välillä 8-16 työpaikalla, toisin kuin viime vuonna, jolloin oli aikaa hitaille aamuille.

Aika usein ollaan kesän aikana pyöräilty lasten kanssa lähialueilla pieni iltalenkki, mutta viimeisin niistä tuntui erilaiselta. Havahduin ajattelemaan, että tämä hetki pitäisi tallentaa ikuisiksi ajoiksi, ja tähän voisin palata sitten kun lapset on jo niin isoja, etteivät asu kotona tai halua lähteä pyöräilemään vanhempiensa kanssa iltalenkille. Ihan kuin tämä olisi ollut viimeinen mahdollisuus säilöä pala lapsuutta, ja jo ensi viikolla kaikki olisi menetettyä, vaikka todellisuudessa kaikki jatkuu lähes samanlaisena. Luopumisen tuska, ne on kesäloman viimeiset päivät jotka saavat herkistyen ajattelemaan jo elettyä aikaa. Vietinkö tarpeeksi aikaa lasten kanssa? Olinko riittävästi aidosti läsnä ja saatavilla vai veikö kaikki muut velvollisuudet liikaa huomiotani? Muistaako lapset tämän kesän perheen yhteisenä aikana vai ystävien kanssa vietettynä lomana? Kauheaa ajatella, mutta Nooa on nyt viimeistä kertaa hassuja höpöttelevä taapero. Ensi vuonna meillä on jo yli 3-vuotias, kaiken osaava poika, joka ei ehkä enää pussailekaan vanhempiaan yhtä paljon tai joka ei hipsi yöllä viereen ja aamulla sano ihana äiti. Mihin tämä aika ihan oikeasti katoaa?

Viime iltalenkillämme Mineaa mietitytti, mitä sitten tapahtuu kun molemmat etuylähampaat on tippuneet. Kyllä, tuo tyttökin on jo niin iso, että suussa on kolme rautahammasta ja seuraava maitohammas on jo tippumaisillaan. Nooa oli tietenkin ihan varma, että myös hänellä heiluu pari hammasta, ja ensimmäinen on kuulema irronnut jo. Toisinaan nuo kaksi osaavat ihan kunnolla kinastella todella turhanpäiväisistäkin asioista, mutta onneksi suurimmaksi osaksi leikitkin sujuu yhdessä ja molemmat on toisilleen enemmän kuin tärkeitä. Tänäänkin Minea piti Nooa sylissään telkkaa katsoessaan ja Nooa antoi Minean haukata ihan ensimmäisenä yhteisestä lakusta – pieniä asioita, mutta silti jotenkin niin äärettömän tärkeitä. Minea ja Nooa pitävät toistensa puolia lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja haaverin sattuessa juoksee toinen ensimmäisenä paikalle lohduttamaan. Siinä on äitin helppo hymyillä vieressä ja todeta, että onnea on sisarus.

Huomisesta, lasten viimeisestä kesälomapäivästä, on tehtävä jollain tapaa erityinen. Ehkä niin että vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, lapset saavat toivoa lempijuttujaan ja me toteutetaan parhaamme mukaan. Onneksi viikonloppu on edessä ensi viikollakin, ja jos tämä loppukesä tuntuu haikealta, niin ensi vuonna se vasta onkin sitä, kun Mineasta tulee eskarilainen. Tietynlainen elämän etappi sekin.

2 Comments

  1. anna elokuu 6, 2017

    Kyllä ne lapset vielä 7vuotiaanakin halaa.. Meillä ainakin tyttö sanoo vielä, että ”ihana äiti”. Ja halaa 🙂 joten no worries.

    Vastaa
    • Melina elokuu 6, 2017

      Se on varmasti ihan totta! Jotenkin vaan nämä elämänmuutokset (kuinka pieniä tahansa) saavat kummallisen lopun haikeuden mussa aikaan :).

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.