Ajatuksia rakastamisesta

Joskus ennen aikaa blogin tai muiden sivutöiden luin melko paljon kirjoja, selailin iltaisin lehtiä ja seurasin aina jotain yhtä tv-sarjaa kerran viikossa – toisin sanoen aikaa kaikelle extralle oli suhteellisen paljon, äitiydestä huolimatta. Vähitellen blogi tuli ja vei muut harrastukset (paitsi satunnaisen lenkkeilyinnokkuuden), kirjat jäi ja sarjojen seuraaminen nykyisin tarkoittaa Netflix-maratoneja kipeänä tai lasten käydessä ukkilassa. Jouluna kuitenkin tein poikkeuksen, passitin äitini kirjastoon ja tein paluun kirjojen maailmaan lukemalla yhden koskettavimmista ja hirveimmistä kohtaloista. Olin jo useamman vuoden ajan aikonut lukea Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle, mutta mielessäni käyty kamppailu siitä, onko tämän kirjan lukeminen mieltä avartavaa vai pelkästään masentavaa, ei johtanut mihinkään lopputulokseen, ja kirja unohtui ajan myötä. Nyt kertomuksen luettuani voin todeta, että kirjan tapahtumat jää mieleen pyörimään ikävällä tavalla, ja taisin juuri todeta, että lapsille hankitut kalliit vakuutukset tulee meilläkin olemaan jatkossa aiempaa kovemmalla käytöllä. Ihan vain varmuudeksi.

gugguuntakit-img007 gugguuntakit-img006 gugguuntakit-img005

Jäähyväiset Einolle on tositapahtumien kuvaus, kertomus siitä, kuinka lapsensa voi menettää yhdessä yössä. Toki sitä jokainen vanhempi joskus pelkää oman lapsensa turvallisuuden tai hyvinvoinnin puolesta, niin olen itsekin tehnyt kaksi ennenaikaista lasta synnyttäneenä ja monta kuumetautia vierestä katsoneena, mutta positiivisena luonteena osaan aina kääntää huolet kyllä tässä parhain päin vielä käy -ajatteluksi. Ehkä sen takia annan lasten usein touhuta hyvinkin vapaasti, kokeilla vaikeita ja hurjiakin temppuja ja hyppyjä, pomppia sohvilla ja sängyillä, kiivetä itse syöttötuoliin, juosta, kokeilla ja erehtyä. En osaa huolestua pienistä, lääkäriin vien vain pitkittyneissä taudeissa ja pienet kolhut otsassa eivät saa ensimmäisenä ajattelemaan aivotärähdystä. Mutta mitä sitten jos. Jos jotain sattuisikin, tiedän etten voisi koskaan unohtaa tai olla ajattelematta, olisiko varovaisuudella kaiken voinut välttää. Mikä on uhkarohkeaa ja mikä liioittelua? Miten luottaa elämään mutta silti toimia riittävän varovaisesti? Mitä ylipäätään tarkoittaa sana riittävästi kun kyse on lapsista? Maalaisjärjellä pääsee varmasti hyvin pitkälle, mutta entäs kun meillä kaikilla se maalaisjärki on niin hyvin erilainen?

gugguuntakit-img003 gugguuntakit-img002 gugguuntakit-img001

Olen huomannut, että kahden lapsen äitinä olen varovaisempi kuin silloin kun huolehdittavana oli vain yksi, ja keskityin muutenkin ehkä hieman vähäpätöisempiin äitiyden puoliin (kuten siihen onko päiväunia varmasti nukuttu tarpeeksi tai sisältääkö vauvan ruoka lisäaineita). Toisen lapsen kohdalla tiesin jo ennen syntymää, millaisen paikan sydämessäni tämäkin lapsi tulee saamaan, ja tiesin että äitiys on tinkimätöntä rakkautta, jossa sitä tekisi kaikkensa lastensa puolesta. Vasta tässä syksyllä luin naisesta, joka raskaana ollessaan joutui päättämään, kumman hengen säästäisi, oman vai lapsensa. Päätös oli hänelle raskas mutta helppo, äiti synnytti terveen lapsen isänsä huolehdittavaksi. Silloin ajattelin itsekin, että en keksi mitään sellaista tilannetta, jossa en olisi valmis uhrautumaan lasteni puolesta.

Kaikesta rakastamisesta ja kaikkensa antamisesta huolimatta sitä joskus väsyy arjessa niin että lapset jäävät kiireiden ja stressin jalkoihin. Aina ei jaksa leikkiä, kokata munakasta ihmeellisempää tai ulkoillakaan joka päivä, eikä siitäkään tulisi kokea syyllisyyttä. Harvoin sekään asettaa meitä vanhempina paremmuusjärjestykseen, kuinka kauan lasta on täytynyt yrittää ennen onnistumista, joten tuskin menettämisen pelkokaan tekee meistä sen enempää arjen sankareita, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Maailmalla tapahtuvat kauheudet eivät jätä meitä rauhaan, ja aion jatkossakin avartaa ajatteluani vuodattamalla kyyneliä toisten hirvittäville kohtaloille, mutta samaan aikaan on muistettava elää hetkessä, luottaa tulevaisuuteen ja luottaa etenkin siihen, että positiivisella ajattelulla kaikki näyttää paljon valoisammalta. Toivon todella, etten koskaan joudu katumaan luottamustani siihen, että kaikki aina järjestyy ja toivon, että tuleva vuosi on meidän perheelle seesteinen, jopa tylsä, jos se tarkoittaa turvaa, terveyttä ja arkista onnellisuutta.

1 Comment

  1. Minttu-Maaria 5 tammikuun, 2017

    Mun motto on ”Älä murehdi mitään ennen kuin se on tapahtunut”. Maailmalla tapahtuu ihan hirveitä asioita ja ne ja monet kirjat, elokuvat ym. saavat pohtimaan kaikenlaista ja jopa pelkäämään. On hyvä joskus ajatella näitä juttuja, koska sillä tavalla voi tuntea entistä enemmän kiitollisuutta omia hyviä asioita kohtaan ja mä olen todennut, että jos kaikki on elämässä hyvin, niin silloin ei kannata pilata päiväänsä murehtimisella, jos ei ole juuri sillä hetkellä murheita.

    Turha varovaisuus on mielestäni älytöntä ja nimenomaan silloin sattuu jotain, jos hyysätään liikaa. Mä olen yllätyksekseni ollut aika huoleton äiti, mutta toki lapseni turvallisuudesta huolehdin. Elämä on opettanut, että ulkopuolisille tekijöille emme voi mitään ja jos jotain on sattuakseen niin se sattuu.

    Luottamus elämään ja asioiden järjestymiseen on upea voimavara! Minäkin uskon aina, että asiat järjestyy, vaikka suurimmaksi osaksi en tiedä yhtään, että miten 😀

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.