Kuvasin vielä jälkikäteen viime viikonlopun pikkujoulumekon, henkarissa vaate kun ei näytä ihan samalta kun päällä. Kuvista jälkikäteen katsottuna mietin olisiko mekon kuitenkin pitänyt olla aavistuksen pidempi, mutta toisaalta tykkäsin tästä niin paljon että se oli saatava. Erityinen plussa tälle Onlyn mekolle siitä, että se venyy sen verran että pystyin valita normikokoni, ja mekko jatkaa käytössä sitten raskauden jälkeenkin. Huomenna meillä olisi kavereiden tuparit ja oon vähän kahden vaiheilla laittaisinko saman asun sinnekin, vaihtoehdot alkaa nimittäin olla aika vähissä..
Ymmärrettävästi vähään aikaan ei ole tullut juhlittua niin kuin ennen raskautta, mutta en ole raskauden takia jättänyt menemättäkään yhtiinkään juhliin. Kotiin olen valunut siinä vaiheessa kun muu porukka on alkanut suunnitella baariin lähtöä, tai kun väsymys on yksinkertaisesti iskenyt täysillä päälle. Jotkut äitit jaksaa raahautua bileporukan mukana baariinkin asti, mutta mä en voisi kuvitella itteäni mahan kanssa pyörimässä känniääliöiden joukossa tai hytkymässä tanssilattialla.. Siitäkään huolimatta että mua voisi sanoa aikamoiseksi bilehileeksi, silloin joskus kun ollaan kaveriporukalla liikenteessä.
Ennen Mineaa mun tuli käytyä ulkona suht useinkin, kerran pari kuussa, mutta Minean syntymän jälkeen taisin olla ekaa kertaa kunnolla baarissa työporukan pikkujouluissa Minean ollessa about 10-kuukautinen, sen jälkeen tahti on koko ajan vaan hidastunut. Voisin kuvitella että kahden pienen lapsen äitinä sosiaalinen elämä yleensäkin tulee aluksi hiljentymään melko dramaattisesti – lähiseudun äitikavereita tapaan varmasti viikottain jatkossakin, mutta eri asia on kuinka sitä keksii aikaa mihinkään sen enempään. Voitte kaikki kauempana asuvat kaverit siis varautua siihen että ens vuoden puolella musta kuulee vieläkin harvemmin kun nykyään, mutta niin se vaan kaikilla tuntuu menevän, oli lapsia tai ei, että vanhempana omat menot vie ison osan arjesta eikä kavereihin tule pidettyä yhteyttä entiseen tapaan.
Muistan että Mineaa odottaessa kriiseilin aika usein siitä jos Niko kävi mun mielestä liian usein kavereittensa kanssa ulkona. Tuntui lähestulkoon siltä, ettei meiän perhe-elämästä tulisi yhtään mitään kun toinen ei muuta tapojaan samassa tahdissa kun mä. Äideiltä kaikki vaan menee niin paljon luonnollisemmin kun on pakotettu luopumaan entisenlaisesta elämästään sillä hetkellä kun saa tietää olevansa raskaana, mutta eihän se tietenkään miehelle ole ihan yhtä konkreettista samantien. Ehdittiin käydä varmaan aika montakin riitaa aiheesta, ihan turhaan tosin sillä Minean synnyttyä Nikonkin meneminen rauhoittui huomattavasti. Useamman keskustelun oon kyllä viime aikoinakin käynyt vielä lapsettomien kavereideni kanssa, jotka pohtii samoja ongelmia: voiko lapsesta vielä edes haaveilla ennen kun elämä on jo valmiiksi lapsen rutiineihin sopivaa vai onko oikein että vasta lapsen saaminen muuttaa elämäntyylin. Varmana se on helpompaa hormonihirviö-odottajalle, jos isä kulkee samoja polkuja odottajan kanssa jo heti alusta asti, mutta enpä huolisi turhia jos lapsi todella on molempien hartaasti toivoma. Vielä kertaakaan en ole omassa kaveripiirissäni kuullut vanhemmista jotka jatkaa bailaamista entiseen tapaan lapsesta huolimatta.
Miten teillä on nämä hommat menneet? Löytyykö sieltä sympatiaodottaja-isejä vai etenikö asiat omalla painollaan vähitellen? Nyt oon huomannut, että toisessa raskaudessa asioihin suhtautuu huomattavasti lungimmin ja sitä jo osaa luottaa monessakin suhteessa siihen, että asiat kyllä järjestyy. Eikä kaikkea voikaan niin ennalta suunnitella, vaikka keskusteluja kasvatuksesta ja tulevista toimintatavoista onkin kiva käydä. Sitä on kuitenkin jo sen verran fiksumpi että tietää, ettei puoletkaan niistä noin mä en sitten ainakaan tee lupauksista tule kuitenkaan pitämään – mitä sitä siis stressaamaan etukäteen 😀
P.S. Vielä muutama tunti aika osallistua Fredriksonin pipojen arvontaan TÄÄLLÄ!
