Oletteko huomanneet, että monet blogin postaukset on vime aikoina tahtoneet olla hieman alavireisiä? Useampaan otteeseen olen avautunut siitä, millaista itkushowta (uusi nimi blogille?!) meillä tällä hetkellä eletään, mutta ymmärtäähän sen, blogi on tekijänsä näköinen ja kirjoitukset niistä aiheista, jotka juuri sillä hetkellä mietityttää tai inspiroi. Mun blogissa näkyy meidän tavallinen arki melko suuressa roolissa, ja elämä on blogissa samaa kuin täällä ruudun toisellakin puolella – ei mitenkään erikoista, ei edes normaalia tapahtumarikkaampaa, mutta silti kait ihan kiinnostavaa. Meillä ei siivota kotia vain blogikuvia varten, enkä pue lapsia nätisti vain asukuviin, vaan tykkään nätistä, siististä, valkoisesta ja yksinkertaisesta, minkä takia tuskin tulen koskaan osallistumaan paljasta todellinen kotisi -tyyppisiin haasteisiin. Sotkuakin on, on kymmeniä päiviä jolloin en jaksa meikata ollenkaan ja on vielä enemmän kotoilua verkkareissa, mutta ei meidän elämä kuitenkaan ole mikään vastakohta sille mitä blogissa näytän ja kerron.

Mun juttu on aina ollut se, kuinka positiivisesti jaksan asioihin, melkein mihin vaan suhtautua. Mä en ole se pessimisti, joka ajattelee aina kaiken menevän kuitenkin perseelleen, joten miksi edes yrittää. Mä olen optimisti joka tietää asenteella olevan paljon merkitystä mielialaan, onhan se nähty että hyvällä fiiliksellä siirretään vaikka vuoria. En istu kotona odottelemassa lottovoittoa lauantaisin, vaan jos jotain haluan, olen valmis näkemään vaivaa sen eteen. Huonojakin juttuja tapahtuu. Ihan lähiaikoina on lähipiirissäni erottu, kuoltu, sairastuttu ja vielä kerran erottu, joten suruakin elämääni mahtuu, ja näihin verrattuna on meidän omat tänhetkiset taistelut lähes mitättömiä. Omat murheet tai onnistumiset on aina jonkun toisen mittakaavassa pieniä, joten turha niitä on vertailla, ennemminkin tulee antaa itsensä kieriskellä omassa surussaan tai ilossaan. Jos mua tällä hetkellä ärsyttää vauva-arki, ei se auta tippaakaan miettiä että huonomminkin voisi olla. Aina voisi olla huonommin. Tai paremmin.

Vaikka blogi on sitä tavallista elämää, on jokainen postaus kuitenkin kirjoittajan itsensä suodattama. Jos kirjoittamisen hetkellä sattuu juuri jokin asia ärsyttämään, ei se tarkoita että koko päivä olisi epäonnistunut, vaikka se voi siltä ehkä kuulostaakin. Huononakin päivänä taas voi saada kirjoitettua jostain yllättävänkin kevyestä aiheesta, sillä blogin parissa sitä viimeistään rentoutuu ja unohtaa kaikki päivän vöyhöttämiset. Muistattehan siis murut, avautumisista ja vaikeista päivistä huolimatta mä olen edelleen yhtä hymyssä suin kuin aina ennenkin.