Ajelin tänään viimeistä kertaa vanhan kodin pihatietä, Minea istui kyydissä ja mietti, viihtyyköhän ne uudet asukkaat meidän kodissa. Vastasin sen, mitä ensimmäisenä mieleeni tuli ja sanoin, että varmasti viihtyvät, koska koti on se paikka, jossa saa asua omien rakkaidensa kanssa, eikä sillä ole väliä vaihtuuko osoite, kun ihmiset ympärillä on samat. Niin tosiaan, vaikka nyt tuntuukin vähän haikealta, ettei lähipuisto enää ole se sama tuttu junapuisto tai ettei parin metrin päähän naapuriin voi varpaisillaan juosta leikkimään parhaan kaverin kanssa, niin tärkeintä on edelleen se, että meidän koti muutti tänään samalla kuin mekin. Ei meidän koti ole enää siellä, missä on oudot tavarat makuuhuoneissa ja vieraat astiat keittiön kaapeissa, joku muu jatkaa tästä eteenpäin sen kodin tarinaa ja me kirjoitamme omaamme samalla kun tontilla seinät nousevat suojamaan tulevaa kotiamme. Jos voisin valita, niin pikakelaisin nämä tulevat kahdeksan kuukautta siihen päivään kun jälleen pakkaamme tavaramme ja siirrämme ne sellaiseen paikkaan, josta emme hetkeen lähde – luulen, että tuleva koti on se, jossa vielä vietetään niin rippijuhlia kuin valmistujaisiakin.

On ehkä sanomattakin selvää, että mennyt viikonloppu on ollut sekä rentouttava ja ilahduttava että väsyttävä ja touhukas. Rakkaiden ystävien hääpäivän osuminen samalla viikonlopulle muuton kanssa oli ehkä se viimeisin toive, mutta kun asialle ei mitään voinut, niin oli mentävä näillä ehdoilla. Ainut vaihtoehto meille tosiaan oli käyttää muuttofirmaa apuna, joten lauantaina sillä välin, kun ajelimme kohti Heinolaa, kävi Niemen pojat kantamassa kaikki isot tavarat vanhasta osoitteesta uuteen, ja sunnuntaina pääsimme suoraan ihastelemaan lähes valmiiksi sisustettua kotia. Paitsi että tietenkin muuttolaatikoissa ja muussa pikkutavarassa riitti niissäkin eiliselle hommaa niin, että olimme Nikon kanssa nukkumassa vasta puolen yön aikoihin. Tänään lähdimme heti aamusta siivoamaan vanhan asunnon ja valmista taisi olla vasta kahdeksan aikoihin. Nyt me nukutaan jo toista yötä uudessa kodissa, mutta koti on täynnä muuttolaatikoita, ja vasta pari ollaan ehditty purkaa. Sohva ei tunnu millään istuvan nykyiseen olohuoneeseen (ei se entisessä asunnossa tuntunut näin jättimäiseltä), kaappitilaa on aivan liian vähän, kerrostalon ylin kerros on suht kuuma näillä ilmoilla ja lapset tuntuu kiljuvan innostuksissaan ihan liian paljon siihen nähden, että nyt asutaan kerrostalossa. Luulen, että tämä kaikki on vain sopeutumisvaikeutta ja viikon päästä tilanne näyttääkin jo ihan erilaiselta. Ja vielä sekin, että mun stressitason pahin nostaja on puolivalmis ja sotkuinen mikä tahansa, joten kunhan tavarat alkaa löytämään omat paikkansa niin mekin päästään kiinni arkirutiineihin.

Lapset ei tunnu olevan muutosta juuri lainkaan ihmeissään, vai tuleeko reaktiot vasta myöhemmin, en tiedä? Varmasti pahempaa oli se, että samaan aikaan kodin vaihtuessa Minea ja Nooa oli kaksi yötä hoidossa Nikon vanhemmilla. Joka kerta kun Minea on ollut yli yhden yön hoidossa, tyttö kiukuttelee seuraavan päivän kotona protestoiden meille ikäväänsä. Tänään illemmalla Nooa osoitti kaksilla superraivareilla reagoivansa aika samansuuntaisesti, joten nyt pidän sormia ristissä, ettei huomisesta tulisi täysin mahdoton päivä. Kyllähän sen kuitenkin ymmärtää, sillä vaikka itsellekin pienet irtiotot perusarjesta on tarkoitettu virkistämään fiiliksiä, niin sen jälkeen on vain entistä vaikeampi tarttua normirutiineihin kiinni ja kaikki takkuaa hetken aikaa. Monesti mietinkin, että ehdottomasti helpoimmalla pääsisi kun kaikki vain elettäisi tavallista arkea ihan jokainen päivä, mutta silloin jäisi nämä erikoisemmat elämykset kokematta, eikä pääsisi sanomaan että oli se sen arvoista. Jos mietin mennyttä viikonloppua, niin ensinnäkin muutto olisi ollut mahdoton hoitaa lasten kanssa ja häät, noh ne nyt vaan yksinkertaisesti oli mahtavat! Niin mahtavat, että väsymys painaa vieläkin. Hyvää yötä, ehtii sitä huomennakin!
Tehän nopeasti aiotte saada projektin purkkiin! Mahtavaa, toivotaan että onnistuu! Meillä kohta 9kk takana ja vielä luultavasti kaksi edessä, loppusuora ja hapottaa, mutta onneksi nyt jo tapahtuu niitä näkyviä asioita! Se motivoi jaksamaan loppurutistuksen 🙂