Harvemmin tulee tehtyä minkäänlaisia uudenvuoden lupauksia, koska kesäksi kuntoon, tipaton tammikuu, herkuton helmikuu jne ties mitkä muut lupaukset ja lakkokuukaudet tuntuu jotenkin vähän jopa kornilta, kun kaikkihan sen kuitenkin tietää, miten erilaisten projektien ja lakkojen jälkeen käy. On niitä tullut itsekin kokeiltua, mutta ihan oikeasti uskon totaalilakkojen olevan enemmän sellaisille, joille jostakin asiasta on tullut pakkomielle tai suoranainen ongelma (kröhöm, itsellänihän ei suhde sokeriin ole millään lailla vääristynyt, ehei!). Jostain syystä kuitenkin juuri tänä vuonna on alkanut tuntua siltä, että ehkä nyt olisi aika lupauksille, ryhdistäytymiselle ja tiukemmalle kontrollille. Ei niinkään ruoan suhteen, mutta itsensä yleensäkin, sillä jokainen meistä on oman onnensa seppä, ja silloin kun langat ei meinaa pysyä käsissä, on aika tehdä asialle jotain.

Se ylikuormitus, josta olen teille vähintään kerran viikossa valittanut, on onneksi helpottanut siinä määrin, että tiedän tasapainon olevan saavutettavissa aivan nurkan takana. Ehkä sitten kun asumme uudessa kodissa ja raksaprojektin tuomat lisätyöt on kaikki ainakin toistaiseksi ohi? Tai sitten kun kevätaurinko alkaa valaista, niin ettei iltapäivä ja aamukin tuntuu olevan osa päivää eikä pelkkä sysimusta hetki yöstä? Sen ainakin tiedän, että osaan tunnistaa itsessäni stressin merkit, ja niiden pohjalta downshiftata elämääni – niin kuin olen viime aikoina rankemmalla kädellä tehnytkin.

Lupaan tänä vuonna panostaa itseeni, mutta myös perheeseen ja parisuhteeseen. Koitan opetella ottamaan omaa aikaa ilman että koen siitä huonoa omatuntoa, leikin enemmän lasten kanssa, keskityn arjessa kauniiden asioiden fiilistelyyn ja suunnittelen parisuhdeviikonloppuja. Toivoisin jälleen löytäväni kaikkeen tekemiseen sellaisen varmuuden, jonka ansiosta ei tarvitsisi välittää ulkopuolisten arvostelusta ja kommenteista. Toisaalta, mitä enemmän annan itsestäni elämän eri osa-alueilla, sitä haavoittuvaisemmaksi tulen, eikä sitäkään tulisi pelätä, koska sanonta pessimisti ei pety on yksi vihoviimeisimpiä ajatuksia, jonka itselleni koskaan tahtoisin omaksua. En halua heittää hukkaan elämääni pelkäämällä aina pahinta, vaan haluan uskaltaa ja laittaa estoitta itseni likoon silloin kun vähänkään mieleni tekee.

Vuosi 2017 ei ole alkanut lähellekään toiveideni mukaan, vaan ensin oli kipeänä Minea, nyt sairastaa Nooa, raksalla mikään ei etene ja toisaalta etenee liian nopeasti eikä me tahdota pysyä perässä ja kaiken tämän päälle vielä joudun lähitulevaisuudessa järjestelemään joitakin työkuvioitani kokonaan uudelleen. Silti, ja onneksi, mieli tahtoo kääntyä positiiviseen päin, kun tiedän miten huikeita asioita meillä on pian edessäpäin. On muutto, molempien lasten synttärit, ehkä tuparitkin ja varmasti monia kahvihetkiä ystävien kanssa. Joskus elämä vaan pakottaa organisoimaan kaiken uudelleen, ja silloin on ihan ok olla vähän maissa – on myös ihan ok pahoittaa mielensä, jos äiti ei anna syödä mokkapaloista vain karkkeja päältä.