En kuvitellut olevani niitä ihmisiä, jotka lupaavat uuden vuoden tienoilla parantaa elintapansa, laihtua, jättää herkut ja aloittaa tipattoman. Ehdottomuus ei yleensä kuulu sanavarastooni, mutta kuinka sitten on mahdollista että yhtäkkiä löydän itseni totaalisesta sokerilakosta ja treenaamasta salilta useamman kerran viikossa? Luulen että selitys on siinä, että taisin vain yksinkertaisesti kyllästyä omaan peilikuvaani ja etenkin siihen ajatukseen, että joskus vielä olen takaisin niissä mitoissa, joissa olin pari vuotta sitten.

En ole koskaan ajatellut olevani ylipainoinen, mutta kuitenkaan en ihan täysin ole viihtynyt tässä nykyisessä kropassanikaan. Ihanteeni olisi olla hoikka ja samalla aavistuksen urheilullinen, isoin muutos on kuitenkin ehkä tapahtunut pään sisällä sitä mukaa kun liikkuminen on vähentynyt. Aktiivisena ihmisenä saan virtaa arkeen ja tyytyväisen mielen jo pelkästään siitä tunteesta, että teen oman hyvinvointini eteen joka viikko jotain fyysistä – samaa osoittavat jo masennustilastotkin, urheileva ihminen kun masentuu harvemmin. Toinen syy tyytymättömyyteen itselläni on ollut se, että herkkujen syönti karkasi niin pahasti käsistä, että söin herkkuja vaikka aina ei niin kovasti edes tehnyt mieli.

Olen aiemminkin ollut sokerilakossa, jopa kahteen kertaan, ja suurin voitto lakon jälkeen oli se, ettei herkkuja enää tullut syötyä yhtä pakonomaisesti ja säännöllisesti. Tälläkin kertaa tavoitteeni on se, että herkuttelu silloin tällöin riittäisi eikä aina tarvitsisi syödä niin paljon kuin mitä mieli tekisi. Muutenkin olen pyrkinyt säännöllistämään ruokarytmiäni, sillä useimmiten en syö kuin kahteen tai kolmeen otteeseen koko päivän aikana, muut ateriat olen korvannut herkuilla.

Miten lähdin muutoksen kanssa sitten liikkeelle? Tiesin jo ennestään, ettei minusta olisi vähentämään herkuttelua, koska silloin antaisin itselleni mahdollisuuden huijata. Jo ensimmäisellä viikolla olisin uskotellut itselleni, että nyt voin vielä syödä vähän tätä kakkua ja sitten heti ensi viikolla syön hieman vähemmän. Ja muutaman viikon päästä olisin ollut ihan samassa pisteessä kuin aloittaessani. Ainoastaan totaalinen kieltäytyminen toimisi omalla kohdallani, sen olen todennut jo useaan kertaan nyt tässä lakon aikanakin.

Nyt takana on neljä viikkoa ruokavalion noudattamista ja vajaa kolme viikkoa salitreenejä (ostin netistä näihin ohjelmat itselleni). Sokerilakkoa on ollut yllättävän helppo nodattaa ja salitreenitkin ovat tuntuneet huippukivoilta. Ohjelmaani kuuluu neljä salipäivää viikossa sekä siihen päälle kolme aerobista treeniä – usein yhdistän salin ja aerobisen niin että yhteensä salilla tulee vietettyä 2-3 tuntia. Tämä onkin se haastavin osa elämänmuutoksesta, sillä jatkuva treenaaminen on vaatinut muulta perheeltä valtavasti joustamista. Kovin kauaa en pystyisi ylläpitämään samanlaista treenimäärää, mutta ajattelin mennä ensin kuukauden tiiviimmällä treenaamisella ja siitä vähitellen siirtyä kahteen tai kolmeen treenipäivään viikossa.

Sokerittomuuden en ole huomannut vaikuttavan olooni tai jaksamiseeni millään tavalla, mutta kokonaisuus näyttää toimivan ainakin niin, että kaikki turvotus on poissa. Ylimääräiset nesteet on lähteneet liikkeelle, vatsa ei iltaisinkaan pömpötä ja vaikkei painossa ole juurikaan tapahtunut mitään, on kroppa selkeästi kiinteytynyt. Oma tavoitteeni on säilyttää motivaatio yhtä korkeana kevään loppuun saakka ja saada pidettyä herkuttelu mahdollisimman vähäisenä. Uskon, että siinä vaiheessa kun olen saavuttanut tavoitteeni, on motivaatio ylläpitää hyvää kuntoa ja parempia elintapoja helpompaa. Olin etukäteen päättänyt, että sokerilakkoni loppuu ystävänpäivään, mutta saapa nähdä, juuri nyt tuntuu siltä, ettei hyvin alkanutta lakkoa haluaisikaan katkaista ihan vielä.