Harvemmin tulee Snapchatissa katsottua omaa my storya läpi, mutta tänään painoin sen vahingossa päälle ja onneksi niin, sillä huomasin aloittaneeni vähintään kahtena aamuna peräkkäin sanoilla ”tänään on sellainen aamu, että..”. Niin että millainen aamu? No sellainen, että herään aivan liian aikaisin, liian väsyneenä, liian monen yöheräämisen jälkeen ja liian myöhäisen nukkumaanmenon jälkeen. Hermoja kiristää jo sillä samalla sekunnilla, kun herätessäsi katsot kelloa ja tajuat, ettei se vielä lähentele edes seitsemää, sitten lasket yöllisiä keittiössä ravaamisia ja huomaat lämmittäneesi maitoa ainakin sataan kertaan. Edellisenä iltana olit päättäväisenä todennut itsellesi, että tänä yönä ei lämmitetä maitoa, vaan heräämiset hoidetaan pelkällä sylillä. Klo 21:n ja 24:n välinen aika ehkä seuraakin tätä suunnitelmaa aukottomasti, mutta kun puoli tuntia sen jälkeen kun olet itse päässyt nukkumaan, heräät täysin tajuamatta oletko hereillä vai vielä unessa, on tunnin roikkuminen pinnasängyn laidassa kiinni viimeinen asia jota toivot. Keittiöön, jääkaapista pullo mikroon, 20 sekuntia aikaa lepuuttaa silmiä maidon lämpenemistä odotellessa, takaisin makkariin, pullo vauvan suuhun ja peittomytty pullon alle niin että se varmasti pysyy samassa asennossa ilman että pullosta tarvitsee pitää kiinni, ja rojahdus omaan sänkyyn. Uni tulee uudelleen alle minuutissa, ja hyvä niin sillä seuraava herätys on todennäköisesti jo alle tunnin päästä.
Kun väsymys jatkuu kuukausia ja kasvaa yli tietyn pisteen, saa jokainen pieninkin ärsyyntymisen aihe suuremman mittakaavan kuin oikeasti olisi edes järkevää. Tänään esimerkiksi tekstiviesti nukuin pommiin, Pablo ei käyny ulkona, eiliseltä illalta keittiön tuolille jäänyt takki tai se, ettei kaapista löydy aamupalaksi leipää, jugurttia, kananmunaa tai yhtään mitään muutakaan. Jos vain auto seisoisi tänä aamuna pihassa, pakkaisin lapset kyytiin (siitäkin huolimatta että toinen kiljuisi kaukalossaan koko matkan) ja ajaisin lähimmälle abc:lle syömään aamupalan, mutta tänä aamuna en jaksa edes kävellä muskariin asti, vaan laitan viestin Minean hoitotädille, että katsotaan sitä kerhoilua huomenna sitten uudestaan. Sekoitan ainekset peltileipää varten ja tyrkkään pellin uuniin, koiralle riittäköön tänään takapiha.
Tällaisina päivinä haaveilen päiväunista. Kun Nooan saa nukahtamaan aamu-unille, Minealle voi laittaa lastenohjelmat Netflixistä, mutta jonkun kerran kokeilleena tiedän jo etukäteen, että Nooa nukkuu normaalin puolentoista sijaan puoli tuntia, ja Minealle tulee sen puolituntisen aikana vähintäänkin jano, uudelleen aamupalanälkä, vessahätä ja telkkakin pimenee kahdesti, koska pienet kädet on käyneet painelemassa kaukosäätimen nappuloita etsiessään volyme-nappia. Päätän silti yrittää, ihan vain noustakseni kymmenen minuutin päästä avaamaan vinkuvalle koiralle kylppärin ovea. Pitikin unohtaa se pirun vesikuppi, ja juuri tänä aamuna! Parempi unohtaa koko nukkuminen, ja muistuttaa itselle että ensi kerralla jätän yrittämättä ollenkaan niin selviän vähemmillä pettymyksillä.
Nooa herää tasan puolen tunnin päästä ja hetken aikaa mieleni tekisi räjähtää huutamaan jotain täysin merkityksetöntä kuten mikset sä voi nukkua tai mikä sua oikein vaivaa, mutta tiedän, etten saisi vastausta kuitenkaan, eikä oloni siitä helpottuisi. Käyn makkarin oven ulkopuolella, lasken kymmeneen, mietin että j-o-k-a-i-k-i-n-e-n kaverini lapsi nukkuu paremmin kuin meidän lapset, mutta tiedän myös, että jokaisella ystävälläni on omat murheensa. Palaan makkariin ja otan vauvan syliin, tänään ei ole aikatauluja eikä kiire mihinkään, joten käyn vielä sängylle makaamaan Nooa sylissäni. Pussaan, silitän ja taputtelen kunnes huomaan Nooan nukahtaneen syliini. Siihen jään pitkäksi aikaa, ja tiedän että oikeasti nämä kaksi rakasta lasta on mulle tärkeintä koko maailmassa. Vain omat odotukseni ja kiireeni estävät nauttimasta jokaisesta hetkestä täysillä enkä negatiiviselta asenteeltani aina näe sitä tosiasiaa, että nämä väsyneimmätkin päivät voi kääntyä hyväksi. Kunhan vain jaksaisi unohtaa sen oletuksen, että tämän kuuluisi mennä tietyllä tavalla, ja keskittyisi enemmän siihen tosiasiaan, että mikään ei mene suunnitelmien mukaan – on vain itsestä kiinni näkeekö sen tavallisen ihanana elämänä vai omana epäonnistumisena.
Nousen Nooan kanssa huomattavasti pirteämpänä, halaan Mineaa ja lupaan leikkiä keijuleikkiä siihen asti kunnes on ruoka-aika. Keskityn leikkimiseen enkä siihen, että huomenna vihdoin alkaa viikonloppu, Nooan unikoulu ja toivottavasti paremmat yöunet. Hyviä unia, koitetaan kaikki ensi yönä nukkua niin hyvin kuin vain mahdollista!
P.S. Hyviä neuvoja unikouluista otetaan vastaan! Ja ei, meillä ei syödä tuttia eikä pötkötellä tyytyväisinä sängyssä itsekseen unta odottelemassa.
