RASKAUSVIIKKO 34+2

21 tammikuun, 2015

Bloggaaminen on parhaimmillaan juurikin sitä mitä mä saan teiltä – palautetta, vuorovaikutusta ja kehitysideoita! Iso kiitos kaikille kannustavista kommenteista mahakuviin! Niiden julkaiseminen blogissa ei ollut mulle mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun joukossa oli muutamia vähän paljastavampiakin otoksia ja kaiken lisäksi en koe kroppani olevan parhaimmillaan tällä hetkellä kun kiloja on kertynyt vähän joka paikkaan. En sano että mulla mikään kroppakriisi olisi, vaan hyväksyn ja jopa rakastan vartaloani tällä hetkellä just tällaisena, mutta ei se silti ole helppoa laittaa itseään tuolla tavalla likoon tuhansien tuntemattomien ihmisten edessä.

Maanantaina päästiin mun laskujen mukaan raskausviikolle 34+0 eli nyt ollaan ns turvallisilla viikoilla. Lääkäri silloin joskus sanoi, että tälle viikolle asti lapsi pyritään pitämään vielä mahassa, mutta tästä eteenpäin kaikki pahimmat riskit on takanapäin eikä synnytyksen käynnistyminen olisi enää mikään katastrofi. Viime päivinä mulla on ollut sellainen olo että synnytys voisi käynnistyä parin viikon sisään, mutta se voi johtua ihan siitäkin että ite olisin jo valmis synnyttämään ja malttamaton näkemään Möhiksen. Kivuttomia supistuksia tulee useampi kerta päivässä, närästys on ihan järkyttävää ja jatkuvaa ja kaikki kyykistely vaatii juoksulenkkiin verrattavan suorituksen. Silti olo tuntuu kokonaisuudessaan aika normaalilta ja välillä meinaa unohtaa olevansa raskaana, kunnes närästys taas muistuttaa olemassaolostaan tai maha kiristyy kovaksi palloksi. Aika samoja fiiliksiä siis eletään kun Mineaakin odottaessa, paitsi etten silloin vielä tiennyt ennakoivista supistuksista mitään.

Pahinta tällä hetkellä on ehdottomasti se, että hermot kiristyy kotona normaalia helpommin. Minea alkaa kiukutella kaupassa, itellä on kengännauhat auki, järkyttävä närästys vaivaa, takki kiristää kyykistellessä.. Vaikka kuinka koitan olla stressaamatta, huomaan sykkeen nousevan sekunnissa ja mikä tahansa pienikin juttu tuntuu lähes mahdottomalta jo ajatuksenkin tasolla. Jotenkin hassua että niinkin pienet asiat saa maailman järkkymään samaan aikaan kun vielä viisi minuuttia aiemmin olen hymyillyt itekseni sitä kuinka onnellinen ja onnekas sitä voikaan ihminen olla. Ai mullako ei mielialat koskaan heilahtele?! Ehkä kutenkin pitää myöntää että on vaikea olla oma myönteinen itsensä jos taustalla tuntuu jatkuva epämukava ja huono olo.

Töissä tarvitsee juosta kilpaa aikataulun kanssa enää kahtena päivänä, ja sen jälkeen aion heittäytyä vapaalle niin täysillä että kaikki stressaantuminen ja hermostuminen jää pelkäksi huonoksi muistoksi. Tälle viikolle onkin vielä kivoja juttuja tiedossa, perjantaina neuvolaa ja mammatreffejä ruoan merkeissä, huomenna Minean satubaletti ja viikonloppuna rentoutumista tekemättä mitään sen järkevämpää. Eikö kuulostakin hyvältä? Vielä kun pakkaset hellittäisi edes sen verran että ulkoilustakin voisi nauttia niin sanoisin että loppuviikosta tulee suorastaan loistava!

EKAT LUISTELUT

18 tammikuun, 2015

Koko viikonloppu vierähti käytännössä luisteluhommissa ja muutenkin ulkoillessa, joten mahakuvien läpikäynti jääköön ensi viikolle.. Kyselin Minean hoitotädiltä pieneksi jääneitä luistimia ja sieltähän löytyi yhdet pari numeroa Minean talvikenkiä isommat kaunoluistimet. Perjantaina heti Minea pääsi hoidossa testailemaan luistimia ja innostui niin että lauantaina oli päästävä aamusta uudelleen. Mini soitti vielä mun vanhemmatkin katsojiksi, ja lauantaina sitten meiän porukka suuntasi jäälle ihmettelemään tulevaa luistelijalupausta.

Hoidosta luisteluterveiset oli sitä luokkaa että ei kuulema olisi uskonut Minean olevan luistimilla ekaa kertaa, saatiin työpäivän aikana parit kuvatkin joissa Minea pelaa jääkiekkoa tottunein ottein maila kädessä. Suunnattiin lauantaina meiän lähikentälle jääkiekkokaukaloon, kun pelaamassa ei ollut kuin naapurin pikkupojat kavereineen, mutta taisi olla virheliike joko paikan valinta tai se, että kuviteltiin Minean luistelevan siellä lätkäpelien lomassa. Hommasta ei nimittäin tullut mitään, Minea ei suostunut itse luistella metriäkään vaan kiukutteli, roikkui Nikossa ja kävi vähintään joka toinen minuutti hörppimässä taukojuomaa. Luovutettiin ehkä puolen tunnin päästä ja lähdettiin keskustaan hakemaan parempaa mieltä kakkukahveista ja pillimehusta, jotka taisi jäädä sen aamupäivän kohokohdaksi. Jos muuten joskus eksytte Jyväskylän seudulle, suosittelen kahvila Wilhelmiinaa – ehdottomasti paras herkkuvalikoima, herkullisimmat juustokakut eikä kahvissakaan valittamista ole!

Tänään lähdettiin kokeilemaan uudelleen onnea paremmin varustautuneina: valittiin kotoisampi, kaukaloton kenttä, ostettiin minikokoinen lätkämaila ja oltiin hyvällä, hällä väliä fiiliksellä koko porukka. Arvatkaa miten kävi? Tyttö luisteli kuin vanha tekijä, ilman kiukkuja, ilman roikkumista kenenkään lahkeessa. Taisi lauantaina vaan kaikki se etukäteishehkutus ja jännitys käydä liian kovaksi, niin että ramppikuume iski päälle ja mikään ei enää huvittanut. Tähän samaan aion luottaa sen baletinkin kohdalla ja totta hitossa mennään vielä ensi torstaina kokeilemaan uudelleen. Jos muutos innostuneisuudessa ja omistautumisessa on silloin lähellekään samaa luokkaa kuin tänään, niin meillä asustaa kohta sekä lätkänpelaaja että balettitanssija 😀

Pari viikkoa sitten meinattiin lähteä kokeilemaan onnea laskettelurinteeseen Minean kanssa, mutta nyt kun löytyi tämä vähän helpommin järjesteltävissä oleva laji, niin jätetään laskettelusukset vuokraamon hyllylle ainakin ensi talveen saakka. Mikä teillä on talven ykköslaji jos pulkkailua ei lasketa? Minealla se varmaan vaihtuu joka päivä, eilen kiinnosti pyöräillä lumessa, tänään luistella ja huomenna varmaan taas kaivetaan pulkat esille. Mutta just näinhän sen kuuluu vielä 3-vuotiaalla mennäkin! Sen parissa touhutaan mikä silloin on in ja meiän vanhempien tehtävä on tarjota erilaisia kivoja juttuja kokeiltavaksi, kohtuuden rajoissa tietenkin. Taisin itekin pienenä harrastaa vähän sitä sun tätä, sen kummemmin innostumatta mistään enempää kuin toisesta, ja lopulta päätyen lajeihin joita kaveritkin harrasti. Pitkän matkan juoksu, street dance ja lumilautailu, niitten parissa tuli vietettyä tunti jos toinenkin, mutta mitään ei taida olla jäänyt käteen tähän päivään asti..ja onko sillä niin väliäkään, kyllä niitä uusia harrastuksia on löytynyt vielä aikuisenakin!

ENNEMMIN TÖISSÄ KUIN KOTONA

9 tammikuun, 2015

Tänään on ollut yksi niistä harvoista päivistä, kun seinät tuntuu kaatuvan kotona päälle, iltaan asti selviäminen vaatii järjettömän määrän sokeria ja hermot kiristyy nollasta sataan alle sekunnissa. Joku fiksu on joskus sanonut että äitiys tuo sekä parhaat että huonoimmat puolet meissä esiin, ja sen mäkin allekirjoitan! Tuskin koskaan aiemmin on joutunut kamppailla omien mielialojensa kanssa samalla tavalla, ja mä olen oikeasti aika tasainen persoona siinä mielessä ettei mulla ole tapana osoittaa ärsyyntymistä julkisesti. Mutta voi luoja miten eri juttu se onkaan kun niitä hermoja kiristää oma uhmakas kohta 3-vuotias!

En tiedä oonko täällä blogissa ennen sanonut, mutta mun työviikko on noin 20-tuntinen, mikä tarkoittaa ihanaa vapautta arkisinkin puuhastella kaikenlaista Minean kanssa, mutta toisaalta myös kahden arjen elämistä. Sitä ehtii hyvin väsyä töissä kiireisinä päivinä niiden parinkin tunnin aikana ja kotona odottaisi vielä pitkä iltapäivä innokkaan lapsen kanssa. Plus että mun lyhyet päivät kasaa koko arjen ruoka- ja siivousrumban lähes pelkästään mun harteille. On se vähän eri juttu tulla kotiin puoli kolmelta ja alkaa laittamaan ruokaa kuin lähteä töistä neljän-viiden aikaan, käydä kaupassa ja sen jälkeen vielä kokatakin. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta voi kotona pyöriminen ja arjen pyörittäminen olla yllättävänkin raskasta, kun päivästä toiseen kaikki tapahtuu samalla kaavalla, et keksi mitään mitä laittaa ruoaksi, kaupassa on jo niin nälkä ettei ajatus kulje, kotona on iltaisin kolme sotkemassa mutta seuraavana päivänä vain yksi siivoamassa, kodinhoidosta ei meinaa tulla mitään kun lapsi roikkuu jaloissa ja kaveritreffailu on enemmänkin lasten jatkuvien riitojen setvimistä kuin rauhallisia kahvihetkiä. Jokainen kotiäiti varmasti tietää kun jossain vaiheessa tulee se piste, jolloin on täysin valmis lähtemään työelämään. Mulle se oli reilu vuosi sitten syksyllä kun Minea oli 1,5-vuotias.

Nyt odotan taas innolla parin viikon päästä alkavaa äitiyslomaa, mutta tottakai samalla vähän jännittääkin miten meillä alkaa uusi arki Minean kanssa sujumaan. Tänään oltiin aamupäivä kotona ja sain esimakua siitä mitä se voi huonoimmillaan olla: järjetöntä kiukuttelua ihan JOKA asiasta, uhittelua tekemällä kaiken päinvastoin kuin pyydetään, tottelemattomuutta ja mitä sitä nyt tuollainen pieni uhmis voikaan keksiä. Loppujen lopuksi ei päästy ulkoilemaan ollenkaan, kumpikin murjotti eri huoneissa, mä olin jälleen todistanut oman lapsellisuuteni käyttäytymiselläni ja kiva aamu oli täysin pilalla. Aika normisettiä nykyään, etenkin se että jälkikäteen saa hävetä sitä kuinka typerästi itekin tulee käyttäydyttyä suututtuaan, kun järkevintä olisi pysyä rauhallisena ja koittaa setviä tilanteet joko järjellä tai huomion suuntaamisella johonkin muuhun.

Tällaisina aamuina on kuitenkin yllättävänkin rento fiilis kun vihdoin pääsee töihin, pois kotoa ja johonkin täysin eri ympäristöön. En tiedä millainen yhdistelmä kaikki tämä ja huonosti nukutut yöt vauvan kanssa tulee olemaan, helppoa siitä tuskin tulee vaikka miten menisi. Mä koitan jaksaa uskoa siihen että pääsen aloittamaan lenkkeilyn mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen, teen siitä sen päivittäisen oman jutun joka vie hetkeksi ajatukset muualle ja tarjoaa pienen hengähdyksen kotiympyröistä. En mä nykyäänkään tee asioita ilman Mineaa läheskään joka viikko, mutta jatkossa kun ei ole sitä työpaikkaa jossa ladata akkuja, on keksittävä jotain muuta pientä omaa. Joskus siihen riittää jo pelkkä kauppareissu ilman lapsia tai takapihan haravoiminen omassa rauhassa.

Huonosti alkaneen aamun jälkeen ilta on onneksi mellä mennyt huomattavasti paremmin, ja hyvä niin, sillä Niko ja Pablo lähti käymään Lahdessa ja me jäätiin täksi yöksi Minean kanssa kahdestaan. Minealle tuli samantien Pabloa ikävä, mutta tilannetta korjailtiin kuvaviestillä Nikon äitiltä – pusut ja isot rutistukset annettiin tällä kertaa kännykän näytölle ja huomennahan ne meiän miehetkin onneksi jo palailee!

Mutta mitenkäs siellä, kestääkö teillä pinna lasten kanssa paremmin vai onko muillekin mahdotonta välttää ylikuumenemiset? Osaatteko ottaa omaa aikaa vai miten niitä akkuja ladataan?

previous 1 … 44 45 46 47 48 49 50 … 66 next