Aika moni ystävä on meiltä viime päivinä kysellyt, miten meidän muutto sujuu ja mihin ollaan muuttamassa. Melkein samaan hengenvetoon he ovat myös kauhistelleet tilannetta, kun olen kertonut, ettei kumpikaan asia ole edennyt yhtään mihinkään. Tämän kuun viimeinen päivä on lähdettävä tästä nykyisestä kodista pois, oli tilanne muuten mikä tahansa, mutta meillä ei vielä ole seuraava koti tiedossa! Onhan se ehkä vähän uhkarohkeaa jättää asia näin viime tippaan, varsinkin kun on vastattava myös lapsista, mutta tuskin tässä kadulle jäädään asumaan vaikka vuokra-asuntoa ei kuuluisikaan.

Tälläkin viikolla olemme käyneet katsomassa kahta asuntoa, toinen oli asumisoikeusrivitalo ja toinen kolmio luhtitalosta. Rivari oli ihan ok, -98 vuoden kahden tason lähes alkuperäiskuntoinen asunto samoilla neliöillä kuin tämä meidän nykyinenkin. Plussaa oli se, että asuntoon oli laitettu ruskea laminaattilattia ja pienen terassin ja pihan lisäksi olohuoneesta pääsi lasitetulle terassinosalle. Asunto on noin kahden kilometrin päässä tästä nykyisestämme, joten lasten hoitomatka olisi kivan lyhyt.

Myös luhtitalon kolmio olisi tässä aivan vieressä, mutta sen taisimme hylätä vaihtoehtona jo samantien. Kaikki lattiat oli muovimattoa, huonokuntoista sellaista, keittiö vanhanaikainen ja kulahtanut ja seinillä paljon jälkiä. Asuntoa välittävä vuokrafirma ilmoitti olevansa aikeissa tehdä asuntoon pintaremonttia, mutta meidän tapauksessa se ei auta, koska muuttamaan olisi päästävä heti, kun vanhat asukkaat vapauttavat  kämpän omista tavaroistaan.

Maanantaille olemme asettaneet takarajan, jolloin on tehtävä päätöksiä, ja todennäköisesti otettava tuo mainitsemani aso-rivari, ellei sitten siihen mennessä ilmaannu jotain parempaa. Olemme jonossa yhteen asuntomessualueen asumisoikeusasunnoista, ja se ratkeaa viimeistään maanantaina, kun kaksi ottajaa ennen meitä ilmoittavat, ovatko he kiinnostuneita. Myöskin paritalon puolikas, jota kävimme jo aiemmin katsomassa, on vielä vuokralaisia vailla, joten pieni mahdollisuus on saada koti sieltäkin. Ykkösvaihtoehtona meillä on se paritalo ja kakkosena asuntomessualue, jonka asunto olisi paljon pienempi kuin meidän kaksi muuta vaihtoehtoa. Toisaalta, tässä vaiheessa on varmaan turha lähteä enää kovin valikoivalle linjalle, kun muutto on jo ihan oven takana, mutta 8-9 kuukautta on kuitenkin riittävän pitkä aika niin että tiedän tympääntyväni asuntoon, jos se on lattiasta katton kauhea. Toivoisin edes keittiön tai kylpyhuoneen olevan alle kymmenen vuotta vanhaa pintaa, mutta Jyväskylässä kilpailu hyvistä asunnoista tuntuisi olevan suht vilkasta.

Tänään päätin, että nyt aloitan samantien pakkaamisen – oli meillä uutta kotia tai ei! En halua jättää pakkaamista viimeisille päiville, koska silloin siitä tulee pelkkää tavaran roiskimista laatikoihin. Nyt kun kaapit käy läpi yhden kerrallaan per päivä, voi samalla käydä kaikki tavarat ajatuksella läpi ja karsia k-a-i-k-e-n tarpeettoman roskiin ja kurppiskasaan. Suurin tehtävänä vaikeuttaja on Nooa, joka ehtii melkein purkaa laatikot sitä mukaa kun mä niitö täytän. Mineahan ei tahtoisi heittää juurikaan mitään omia tavaroitaan kiertoon, mutta tiedättekö millä ajatuksella olen lahjonut tyttöä?! Vakuuttelen koko ajan, että siivoamalla vanhaa pois tulee paremmin tilaa uusille leluille. Toinen on sitten sen kuultuaan ollut karsimassa vähän sitä sun tätä, myös sellaisia leluja joilla on vasta leikitty pari päivää sitten. Niko jopa ehdotti, että pakkaisimme erikseen tavarat, joita emme väliaikaisessa kodissa tarvitse, ja veisimme ne odottelemaan Nikon työpaikalle. Totesin siihen vain, että jos tavaraa ei tarvitse yhdeksän kuukauden aikana, niin ei sitä silloin tarvitse ollenkaan Ja näinhän se on, nyt karsitaan rankalla kädellä, ja huomenna syvennytään vielä KonMarin tekniikkaan niin että kohta meilläkin vallitsee todellinen minimalismi!

Nooan sairaspäivien aikaan olemme luonnollisesti olleet lähes pelkästään sisällä, mikä on selkeästi näkynyt varsinkin Minean turhautumisena. Iltaa kohden meno sen kuin yltyy ja leikkimisestä tulee enemmänkin säheltämistä kuin tarkoituksellista touhuamista, ja toisaalta myös mun pitäisi olla huomattavasti enemmän keksimässä aktiviteetteja kuin tavallisesti. Ymmärtäähän sen, että isommalle lapselle se on ihan oikeastikin tylsää kun ei ole leikkiseuraa, ja joka kerta kun jonkun leikin aloittaa, se keskeytyy siihen että mun on lähdettävä tekemään jotain Nooan kanssa tai on jo ruoanlaiton aika. Kun peruspäivä on näin superintensiivinen kuin nyt sairaspäivinä, huomaan itse olevani aavistuksen stressaantuneempi ja ärsytysherkempi.

Muutaman ystävän kanssa olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilaisia me ihmiset voidaankaan olla sen suhteen, kuinka hyvin kestämme esim melua tai kuinka paljon kaipaamme toisten ihmisten läheisyyttä. Itse olen aina kuulunut siihen porukkaan, joille kova melutaso voi olla stressitekijä ja kainalokkain sohvalla istuminen tai käsikkäin kaupungilla käveleminen ei ole mikään välttämättömyys. En tykkää nukkua liian kiinni toisessa ihmisessä, kaipaan rauhallisia hetkiä, jolloin toisen kanssa voi olla luonnollisesti vaikkei puhuisikaan mitään enkä tarvitse pieniä huomionosoituksia joka välissä muistaakseni, että toinen on tärkeä. Äitinä olen ehkä hieman erilainen kuin ystävänä tai puolisona, halaan ja pussaan jatkuvasti, nappaan lapsia syliin joka välissä ja parasta on vain istua sohvalla ja silittää Mineaa ja Nooaa. Mutta siltikin olen nyt varsinkin tällä viikolla huomannut, kuinka kaipaan niitä pieniä oman tilan hetkiä kuten nyt vaikka se, että saisi käydä rauhassa vessassa tai voisi joskus istua syömään aamupalaa ilman että samalla ramppaat vähintäänkin kymmeneen kertaan keittiössä hakemassa lapsille jotain. Joinain aamuina tekisi mieli kysyä ääneen, onko se todella niin paljon vaadittu, että antaisitte äitin olla kymmenen minuuttia omassa rauhassaan, mutta toisaalta olen roolissani onnellisempi kuin koskaan, joten en koe olevani ”oikeutettu” valittamaan.

Jostain syystä nimenomaan aamupalasta on muodostunut mulle se kynnyskysymys. Muistan elävästi ihan ensimmäisen äitienpäiväni ja sen kuinka ehkä vähän hölmistyneenä mietin, näinkö sen todella kuuluu mennä että syön koko vuoden ”tärkeimmän” aamupalani samalla lasta imettäen. Ehkä olin silloin vielä muutenkin tietämätön siitä, miten vanhemmuuden myötä suurin muutos elämään tulee juurikin arjen ja pyhän sekoittumisessa – lasten kanssa kaikki päivät on jollain tasolla toistensa toisintoja, kun tietystä rytmistä on aina pidettävä kiinni.

Mediassa on puhuttu paljon äitien putoamisesta äitiroolin mustaan kuoppaan ja äitien uhrautuvasta vanhemmuudesta, jossa oma minä unohtuu perhearjen alle, ja olen tätä keskustelua seurannut huvittuneena miettien, että itse olen todellakin hurahtanut äitiyteen ja nautin siitä roolista, mutta se oma tila silloin tällöin – se on se, ehkä ainut asia, jota kaipaan ajalta ennen lapsia. En haluaisi olla joka päivä koko ajan jonkun käytettävissä niin että viisi minuuttiakin on liian paljon vaadittu. Silti samaan aikaan nauran itselleni ja omille turhamaisen pienille vaatimuksilleni, joita en periaatteessa edes kehtaa ääneen sanoa, mutta ehkä se päivän viisi- tai kymmenminuuttinen on mulle se keino pitää oma minuuteni kasassa? On ihanaa olla halutuin tyyppi omille lapsilleen juuri sillä hetkellä, mutta on myös lähes huvittavaa, kuinka sitä voikin ihminen nauttia esim rauhassa siivoamisesta tai myöhäisillan suihkusta, jolloin kukaan ei ole oven takana pyytämässä huomiotasi. Tiedän jo nyt kaipaavani niitäkin hetkiä vielä jonain päivänä, mutta just nyt ymmärrän, miksi jotkut äidit on kateellisia miehilleen työpäivän aikana vietetyistä lounashetkistä. Huomaan sen itsekin, kuinka virkistävää on silloin tällöin lähteä ystävän kanssa kaupungille tai pitkälle lounaalle ilman lapsia, ja pienikin virkistyshetki tuo paljon jaksamista arkeen. Onko teillä koskaan samoja ajatuksia? Tai mikä on se teidän juttu silloin kun kaipaatte omaa aikaa?