Joko synnytys pyörii mielessä, mitkä tunnelmat on tällä kertaa, jännittääkö? Viime viikolla terkkari kyseli neuvolassa olenko alkanut jo miettiä tulevaa synnytystä, varmaan tiedoissani jossakin näkyy että viime kerralla synnytystä tuli mietittyä vähän enemmänkin, ehkä vähän kohtuuttoman paljonkin. Vannoin jo pitkään ennen kuin lapsia tuli edes harkittua, että varmasti vaatisin sektion sitten kun lasten hankkimisen aika joskus olisi. En ollut tainnut koskaan edes kuulla yhtään synnytystarinaa, mutta olin vain varma etten haluaisi synnyttää vaikka lapsia haluaisinkin. Luonnollinen tapahtuma tuntui ajatuksissa niin kovin epäluonnolliselta ja mahdottomalta.

Raskaaksi tultua olin edelleen varma että haluan sektion, hinnalla millä hyvänsä. Olin kuullut, että sektio olisi kyllä mahdollista saada kunhan tarpeeksi vahvasti osaisi ilmaista pelkonsa, ja vaikken niin hysteerisesti asiaan suhtautunutkaan olin valmis vaikka pariin tekoitkuun jos se sitä vaatisi. Synnyttämisessä ei pelottanut se etten jaksaisi, että lapselle tapahtuisi jotain eikä sekään että se varmasti sattuisi enemmän kuin mikään muu – kauhein ajatus oli kaikki ne pysyvät vauriot, joita yllättävänkin monelle naiselle synnytyksessä tulee. En halunnut joutua korjausleikkauksiin tai viikkokausien palautumisrumbaan, halusin suunnitellun sektion päiväkirurgiassa, nopean palautumisen ja pienen, lähes huomaamattoman arven mahaani.

Kävin muutamia keskusteluja aiheesta neuvolassa, huomasin kuinka viikot vaan huomaamatta vierivät eteenpäin kunnes lopulta tajusin etten kehtaakaan ottaa sitä valittavan pelkurin roolia vieraan ihmisen edessä. Ennemminkin halusin yhtäkkiä näyttää että musta on tähän, vien homman loppuun asti vaikka en haluaisikaan. Raskausviikolla 35 pääsin niin sanotulle pelkopolikäynnille eli kävin sairaalassa ensin juttelemassa kätilön kanssa ja sen jälkeen synnytystapa-arviossa. Tässä vaiheessa olin antanut periksi jo sen verran, että pystyin harkitsemaan alateitse synnyttämistä mikäli lapsen kokoarvio olisi maksimissaan 3,5kg. Jättimäistä nelikiloista vauvaa en synnyttäisi, silloin saisi lääketiede hoitaa asian. Ennen pelkopolilla vierailua olin lukenut muutamia synnytysoppaita (niistä paras oli Hyvä syntymä), jotta osaisin paremmin ilmaista pelkoni ja tietäisin synnytyksestä enemmän. Kätilön kanssa keskusteltiin mm lääkkeellisen puuttumisen vaikutuksesta synnytykseen, imukuppisynnytyksistä, repeämistä ja kivunlievityksestä. Kätilö suhtautui jokaiseen kysymykseeni ja huolenaiheeseeni vakavasti, vastaili ammattitaitoisesti ja kirjasi ylös toiveitani. Synnytystapa- ja kokoarvion tehnyt vanhempi mieslääkäri taas ei ottanut pelkojani tosissaan, naureskeli vain kuinka hysteerisiä nykyaikana naiset ovat ja totesi, että jokainen nainen on luotu synnyttämään alateitse. Niinpä niin tervemenoa kokeilemaan itse, mietin silloin.

Se mikä asian mun kohdallani lopulta ratkaisi oli kun lääkäri totesi lapsen olevan sillä hetkellä noin 2,7kg ja paikkojen olevan jo sen verran valmiina synnytykseen, ettei vauva tulisi hänen arvionsa mukaan olemaan mahassa laskettuun aikaan asti. Viikoilla 35 en edes tajunnut pelätä mitä kaikkea ennenaikaisuus voisi lapselle vielä tässäkin vaiheessa aiheuttaa, vaan iloitsin siitä ettei homma ainakaan jatkuisi yliajalle kiloja kasvatellen. Lopulta Minea syntyi alateitse viikolla 36+2.

Nyt jälkikäteen mietittynä koko pelko tuntuu jopa naiivilta ja nololta, mutta toisaalta tunne oli silloin niin vahva ettei sitä voinut järjellä perustella poiskaan mielestä. Ja sattuuhan sitä kaikenlaista synnytyksissä, onneksi ei vaan minulle ekalla kerralla eikä toivottavasti nyt toisellakaan. Tällä hetkellä fiilikset on aika erilaiset kuin silloin kolme vuotta sitten. Synnytys ei pelota, luotan siihen että toisella kerralla se on vähintään samanlaista tai helpompaa, ja enemmän mietin sitä kuinka elämä tulee sujumaan kahden lapsen kanssa. Iso osa pelkoani johtui varmasti myös synnytyksen hallitsemattomuudesta, mikä ei kaltaiselleni luonteelle, joka haluaa itse päästä vaikuttamaan mahdollisimman moneen, ole ehkä se helpoin paikka. Koskaan kun ei tiedä miten synnytys etenee, kauan se kestää, onko tiedossa vielä pahempia kipuja tai millaiset arvet se jättää – jos näihin tietäisi etukäteen vastauksen, voisin hyvin synnyttää vaikka ilman kivunlievitystä, tärkeintä että tietäisi mitä on vielä edessäpäin. Miten te olette kokeneet synnytyksen raskausaikana? Voiko sitä olla jännittämättä ollenkaan vai kuuluuko pelko jossain määrin jokaisen synnyttäjän ajatuksiin, toisilla vaan vahvempana? Entä löytyykö sieltä ketään joka on läpikäynyt sektion pelkonsa vuoksi?