Mun instaa seuraavat varmaan on jo sitä mieltä että se on mä, joka tarvitsisi harrastuksen tällä pullansyönnin tahdilla, mutta se odotelkoon vielä muutaman kuukauden verran kevätkelejä, jaksamista ja aikaa. Tänään oli meidän minin vuoro alkaa jälleen harrastamaan, kun paikallisen seuran kevään balettiryhmät starttasivat. Syksyn ajanhan me käytiin naisvoimistelijoiden taaperoiden temppujumpassa, joka oli tarkoitettu alle 3-vuotiaille ja jossa vanhemman piti olla tunneilla mukana ja osallistua jumppaamiseen. Siellä mä siis kerran viikossa konttasin Minean kanssa pitkin jumppasalin lattioita, kun ensin oltiin kotona taisteltu pukemisen kanssa ja myöhästytty muutamalla minuutilla joka toiselta jumppakerralta. Ei todellakaan mitään rentouttavaa menoa mun näkökulmasta, mutta Minea tykkäsi ja sehän se on pääasia.

Hoitovapaalla ollessani käytiin muskarissa, ja siitä mulle jäikin into harrastaa Minean kanssa jotain. Temppujumppa oli toimiva ratkaisu syksylle, mutta nyt kevätkautena haluttiin ehdottomasti joku sellainen jumppa, jossa Minea voisi olla itsekseen ilman että vanhemman on osallistuttava, koska vauvan kanssa kaikki varmasti vaatii aluksi vähän enemmän järkkäiltävää noin muutenkin. Vaikka tiedossa olisi kuinka kivaa tekemistä, kiristellään meillä hermoja pukemisen suhteen lähes joka kerta kun johonkin pitäisi lähteä – viikonloppuna käyttöön koitetaan ottaa uusi systeemi pukemisshowta helpottamaan, mutta siitä lisää kun osaan sanoa jotain sen toimivuudesta, tai toimimattomuudesta. Eipä siis yllättänyt mua ollenkaan, että tänäänkin lähdön hetkellä Minea huuteli legoleikkien keskeltä vielä viis minuuttia äiti ja sit lähetään. Nappasin kuitenkin tytön leikeistä, kun olin vakaasti päättänyt että tänään ollaan varmana ajoissa, ja siitä se alamäki varmaan lähtikin!

 Ensin jumpan alkamista odoteltiin käytävällä vartti, jonka ajan Minea hihkui innosta ja pomppi ja pyöri pitkin aulaa malttamattomana. Mehän oltiin jo joku aika sitten käyty satubaletin demotunnilla ja Minea oli meille kymmeneen kertaan sanonut, että balettiin on päästävä jatkossakin ennemmin kuin että oltaisi jatkettu temppujumpassa. Demotunti sujui uskomattoman hyvin, tyttö teki kaiken niin kuin ohjaaja pyysi ja jaksoi keskittyä koko 45 minuutin ajan niin hienosti että mäkin ihan yllätyin. Meininki oli vähän erilaista tänään. Reippaasti tunti ensin alkoi, mutta jo viiden minuutin päästä Minea päätti ettei nyt innostakaan yhtään minkäänlainen jumppaaminen, vaan melkein koko tunti istuttiin yhdessä salin reunalla katselemassa muita jumppaajia. Kotimatkalla sanoin, ettei jatkossa todellakaan mennä saliin istuskelemaan, johon Minea totesi että selvä, ei mennä balettiin enää uudestaan. Tässä on nyt pitkin iltaa koitettu kysellä oliko tytön harrastaminen tällä erää siinä ja aika hanakasti tuntuu vastaus olevan, ettei satubaletti oikein nappaa.

Voi hyvinkin olla että saadaan ripustaa balettimekko käyttämättömänä takaisin kaappiin, mutta ilman toista yritystä en ajatellut luovuttaa. Minea on aina ollut vähän hidas lämpenemään uusille jutuill ja perusrutiinista poikkeamiset joskus näkyy kiukutteluna, vauvana se oli yhtä huutoa ilta jos päivällä oli ollut jotain normaalia ihmeellisempää. Musta tuntuukin että tänpäiväinen voi osittain johtua vaan siitä, että vanha tuttu jumppa vaihtuikin uuteen, plus että innostus ja jännitys kävi liian kovaksi kun asiaa oltiin kotona hehkutettu jo useampaan kertaan ja aulassa odotellessa vauhti sen kun kiihtyi. Ehkä sitä voisi ensi viikolla tehdä lähdönkin mahdollisimman kiireettömästi ja koittaa lähteä jumppaan rennommassa ilmapiirissä.

Jo viime viikolla olin Minean kanssa käynyt Hennesiltä valitsemassa uudet jumppavaatteet entisten, jo pieneksi jääneiden tilalle. Minea olisi valinnut kokopitkän prinsessamekon (kuinkas muutenkaan!) mutta pienellä suostuttelulla päädyttiin perinteiseen ballerinamekkoon, jumppatrikoisiin ja jumppapaitaan. Kaikkia näitä on ehditty jo kotona käyttää useampaankin kertaan, joten tuskin ne oikeasti käyttämättä jää mikäli jumpat jää tältä keväältä väliin. Ja muutenkin harmitus on varmaan mulle isompi kuin Minealle jos ei keksitä mitään mieluista harrastusta. Kyllä 3-vuotias pärjää ilmankin, mutta toisaalta olisi vauvan synnyttyä entistä tärkeämpää että Mineallakin olisi joku oma juttu, vielä kun jumpassa pääsisi touhuamaan muiden lasten kanssa. Noh, eipä heitetä vielä hanskoja tiskiin, jospa ensi kerralla mä jättäydyn suosiolla jumppasalin ulkopuolelle ja odottelen oven takana tuleeko salista ulos ilosta vai kiukusta kiljuva lapsi.